Monumentti on rakenteilla

Pari merkintää monumentista

Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa. Siltala, Helsinki 2015. 419 s.

Antiikin aikoina oli tapana summeerata ihmisen elämää ja sen tuloksia hänen kuoltuaan. Vasta sitten siitä voitiin tehdä kokonaisarvio. Joskus se tehtiin hyvin lakonisesti hautakirjoituksessa eli epitafissa pyrkien karsimaan kaikki epäolennainen. Joskus ihminen itse ennen kuolemaansa (tietenkin) laati oman epitafinsa, joka saattoi olla vain lauseen mittainen tai hieman pitempikin.

Mantua me genuit, Calabri rapuere,

 tenet nunc Parthenope,

cecini pascua, rura, duces

Näin kiteytti maineikkaan elämänsä merkityksen Vergilius Maro, Aeneiksen, kuin myös pastoraalisia tunnelmia henkivän Georgican sepittäjä. Suomeksi siis jotenkin tähän tapaan:

Mun Mantua siittänyt on, Calabria vei sitten,

Napolinpa nyt helmahan jäin,

ja lauloin mä paimenten, viljelyn kunniaa, herrojenkin.

Varsin lakonista siis, ellei peräti lapidaarista tekstiä. Halutessa olisi voinut olla vähän monisanaisempikin, mutta työhän puhui puolestaan.

Vertailukohdaksi voi ottaa sen läkkisepän, jonka vaimo kirjoitti seppeleennauhaan:

 ”Paljon tinasit,

 paljon pilasit,

 viimein kolvis kylmeni”.

 Kyseinen ilmeisen turhautunut puoliso luultavasti makseli joitakin kalavelkoja. Tuntuu varmalta, että läkkiseppä oli eläessään saanut aikaan myös kokonaisen vuoren kelpo tavaraa, jota ehkäpä tuhannet ihmiset olivat voineet hyödyntää arkisissa toimissaan ja pyhäisinkin. Pannujen tinaaminen puolestaan oli varmastikin pelastanut monet kuparimyrkytykseltä ja niin edelleen. Paljon ansiokasta oli tinuri varmasti tehnyt. Miksi siis nostettiin esille tuo ”pilaaminen”?

Yleensä keskitytään, ainakin nekrologeissa, päähenkilön ansioihin. Samoin on varmaan syytä tehdä myös omaelämäkertojen kohdalla. Samaa genreähän ne pohjimmiltaan ovat.

Mutta asiat voi aina esittää monella tavalla ja asia riippuu muun muassa siitä, onko tekstin päähenkilö merkittävä vai ei. Jokainen ihminen, jonka elinkaari on kyllin pitkä, jättää maailmaan jäljen, joka voi olla suurempi tai pienempi, näkyvä tai huomaamaton.

Mutta tuo jälki on hänen todellinen merkityksensä, se on se pyramidi, josta Uuno Kailas runossaan puhuu ja se sisältää myös kaikkien niiden kohtaamisten, vieläpä keskustelujen ja jopa sanattoman kommunikaation jäljet, jotka kukin yksilö kerran kulkiessaan jätti. Niiden vaikutuksen välittävät vuorostaan eteenpäin ajasta toiseen ja kukin omalla tavallaan ne ihmiset, joihin tuo hypoteettinen primus motorimme on vaikuttanut. Vergiliuksen vaikutuskenttänä oli roomalaisten lisäksi koko myöhempi eurooppalainen kulttuuri. Läkkisepän vaikutus oli varmasti paikallisempi ja luonteeltaan toisenlainen.

Tällaisia tuli mieleen kun luin professori em. Matti Klingen muistelmien kolmannen niteen. Kirja on nimeltään Anarkisti solmio kaulassa ja se käsittää viidettäsataa suurta sivua laadukkain kuvituksin.

Tämä kolmas nide keskittyy vuosiin 1972-1982, joten voimme olettaa, että koko omaelämäkerran laajuudeksi kertyy ehkäpä kuusi tai seitsemän nidettä ja yli kaksituhatta sivua. Tämä on yhden ihmisen kohdalla paljon ja mieleen tulee, että näin laajaa käsittelyä tuskin odottaisi muiden kuin vaikkapa Mannerheimin tai häneen verrattavien valtiomiesten kohdalla. Päätalo poikkeuksena vahvistaa säännön.

 Onko kirjoittajan itselleen omistama huomio siis suhdatonta? Olisiko ollut tyylikkäämpää antaa töiden puhua puolestaan ja tyytyä siihen, että ympäristö ja jälkipolvet kyllä osaavat antaa oman tuomionsa ilman opastustakin?

Tässä tapauksessa en pidä kirjan laajuutta ongelmana ja kustantajakin näyttää uskovan sen kysyntään. Professori toki on, ja aivan erityisesti oli vielä joku vuosikymmen sitten merkittävä henkilö. Rankijärjestyksessä professori ordinarius vastasi meillä kai kenraalia, mutta Venäjällä vuoteen 1863 saakka vain everstiluutnanttia. Sen jälkeen hänet jo rinnastettiin valtioneuvokseen ja virka sijoittui rankitaulukossa everstin ja kenraalimajurin väliin. Mutta sellaisia viidennen tšinin virkamiehiä oli Venäjällä tuhansittain.

 Suomessa viran merkitys on ollut suhteellisesti paljon suurempi. Erityisesti oppituolin haltija eli ordinarius oli taannoin vielä hyvin harvinainen alansa huippu. Hän oli tasavallan presidentin nimittämä virkamies, joka joutui vannomaan tuomarinvalan ja osallistumaan moniin vastuullisiin ratkaisuihin vastuullisen viranhoitonsa ohella. Nykyäänhän tilanne on muuttunut, eikä virkojakaan enää ole. Mutta viran tärkeys tai vähäpätöisyys saati ranki ei tässä ole olennaista. Ei kenen tahansa professorin qua professor kannata itselleen tällaista monumenttia kirjoittaa, saati kenenkään sitä kustantaa tai lukea. Ei pelkkä virka sinänsä kenestäkään niin tärkeää tee.

Kun arvelen, että tässä tapauksessa asia on kuitenkin saattanut olla vaivan arvoinen, pidän olennaisena, että Klinge on kirjoittanut nimenomaan omaelämäkertaa eikä pelkkiä muistelmia. Muisti, kuten kannattaa pitää mielessä, on mitä petollisin asia. Yksin valloilleen päästettynä se on valmis kehittelemään kaikenlaisia kertomuksia, jotka saattavat hyvinkin löyhästi ankkuroitua kerran vallinneeseen todellisuuteen. Tämän voimme yhä uudelleen todeta toisten kertomista muisteluksista, jotka itse muistamme aivan toisin…

 Omaelämäkerta sen sijaan ankkuroidaan mahdollisimman tiukasti lähteisiin ja niitä näyttää tässä tapauksessa säilyneen niin paljon, että menneisyyden rekonstruoiminen on hyvin pitkälle mahdollista. Muistia joka tapauksessa tarvitaan tulkitsemaan sitä, mikä ei ole paperilla ja tuskin avautuisi jälkipolvien tutkijoille ilman muistelijan omaa panosta, joka toki jää subjektiiviseksi.

Näyttää siltä, että kirjoittaja on todella pyrkinyt rekonstruoimaan menneisyyttä. Hän ei sensuroi esimerkiksi kerran laatimiaan melko murhaavia arvioita eräistä kollegoista eikä toki myöskään imartelevia lausuntoja, joita itse on saanut eri syistä. Joskus tosin tuntuu siltä, ettei esille ole vaivauduttu tuomaan kovin monipuolisesti sitä kritiikkiä, joka joskus näyttää kirjoittajan mielestä olleen esimerkiksi ”yllättävää” ja voisi olla myös osaltaan tärkeää kontekstin ymmärtämiseksi. Kirjahan siis kertoo ensi sijassa akateemisesta urasta ja sen hoitamisesta, tutkimuksesta ja hallinnosta.

Virantäyttöihin ja hakemuksiin liittynyt juonittelu saa tässä kirjassa varsin yksityiskohtaisen kuvauksen ja lienee tulevien tutkijoiden kannalta kiintoisaa aikakauden kuvana eli siis laajemminkin kuin tämän yhden tapauksen osalta, kuten kirjoittaja mielestäni oikein toteaa.

Itse virkakin toki on tärkeä ja tässä tapauksessa poikkeuksellisen kiinnostavaa oli, että sen sai ja sitä hoiti suomenkielinen henkilö ruotsiksi. Hän oli avainasemassa erityisesti sikäli, että ruotsinkielisen väestömme historiakuva ja identiteetti on ollut herkempi ja häilyvämpi asia kuin suomenkielisen. Kysymys ”suomenmielisyydestä” ja kansallisesta identiteetistä on sillä taholla aina aktuaalisempi kuin suomenkielisellä. Tai ainakin se on näihin asti ollut.

Suomalaisuuden, molempien kieliryhmien identiteetti, erityisesti suhteessa Ruotsiin ja Venäjään, on ollut myös Klingen keskeisiä tutkimuskohteita. Kirjoittajan muita painotuksia tutkijana ovat keskittyminen eliitteihin ja asioiden kansainväliseen kontekstiin. Erityisesti Venäjä-tulkinnoillaan Klinge ansaitsi, sikäli kuin ansaitsi, aikoinaan radikaalin maineen. Kirjan nimessä mainittu anarkisti solmio kaulassa viittaa itse asiassa liberaaliin, mutta myös siihen, että liberalismi se vasta vaarallista onkin, kun se esiintyy ulkonaisesti säädyllisesti ja saattaa jopa samalla mullistaa identiteettimme perusteita.

Klingen vastapooleina esiintyvät sekä historiankäsitykseltään vanhoilliseksi mainittu ”Tannerin seminaari” että ne konservatiiviset oikeistovoimat, jotka kirjoittajan mielestä näyttävät muodostaneen 1970-luvulla todellisen vaaran paljon puhuttujen taistolaisten sijasta. Mistään ei tosin ilmene, millainen tuo uhka oikeastaan oli. Ehkä se oli idän epäluottamus? Joka tapauksessa näyttää siltä, että kirjoittaja näyttää sen kokeneen peräti äärioikeistolaisena, vaikka se kyllä korosti normaaleja kansallisia näkemyksiä aivan demokraattisessa hengessä.

Kielteisinä esimerkkeinä ”suomettumisesta” kirjoittaja nostaa esille erinäisiä liehittelijöitä ja ”Pietarin tien” käyttäjiä, mutta korostaa, että asioista eli Venäjästä myös silloin sai puhua ja jopa puhuttiinkin oikeilla nimillään. Toisaalta tunnettu Säätytalon seminaari, jossa ruodittiin nimimerkki Juri Komissarovin kirjaa, on esimerkkinä siitä, miten suoraan puhumista joskus oli syytä välttää. Siten asiat hoidettiin järkevästi ja pienimmän vahingon tietä, antaa kirjoittaja ymmärtää. Seminaarissa oli Klinge puheenjohtajana ja Kekkonen yleisön joukossa. Siellä olin minäkin, taempana. Aika tylsä tilaisuus, arvelimme sekä minä että Kekkonen.

Jälkipolvien näyttää joskus olevan mahdotonta ymmärtää, että diplomaattinen tapa käsitellä asioita saattoi olla parempi vaihtoehto suorasukaisuudelle. Tosiasia kuitenkin on, että alituinen kiertely ja kaartelu ajan mittaan kalvoivat käsitystä totuuden arvosta ja uhkasivat tappaa kansan sielun, kuten Paasikivi päiväkirjassaan pohdiskeli. Kollaboraatiopolitiikka on vaikea ja vaarallinen strategia, kuten Max Jakobson sittemmin korosti. Se ei kuitenkaan merkitse maanpetosta, pelkuruutta tai muuta moraalista ala-arvoisuutta, minkä ymmärtäminen ei välttämättä ole helppoa.

Klinge kuuluu niihin, jotka pitävät oman tyylinsä ja uskovat asiaansa. Hän tarjoaa varttuneelle lukijalle oman peilinsä, josta itse kukin voi tarkastella kokemaansa aivan uudesta näkökulmasta. Toisin kuin usein tullaan kuvitelleeksi, peili ei näytä kohteestaan tarkkaa kuvaa muuten kuin erikoistapauksissa. Se tarjoaa tietystä kulmasta syntyvän projektion ja jättää näyttämättä sen, mitä puolestaan näkee se, joka katsoo asioita toisaalta.

Tämän varmaan periaatteessa ymmärtää ja tunnustaa jokainen. Klingen totuus on väistämättä parhaimmillaankin vain osatotuus. Peilinä hän saattaa monen mielestä olla ns. uuspeili, mutta kyllä hänen piirtämänsä kuva ansaitsee tulla vakavasti otetuksi, mikäli halutaan ymmärtää sen kuvaamia aikansa ilmiöitä.

Kyseessä on pitkälti aikakauden ja vieläpä erittäin syvän kulttuurisen murrosvaiheen kuva, jota elävöittävät arkipäivän ja juhlienkin kuvaukset pikku detaljeja myöten. Ulkomaiset ja kotimaiset verkostot kaikkine rajoituksineen ovat tärkeitä jälkipolville, jotka haluavat ymmärtää, miten elettiin joskus sukupolvia sitten.

Klingen ahkera tutkimustyö, hänen innovatiiviset näkökulmansa, opettajan roolinsa ja jopa habituksensa ovat asioita, joiden suhteen häntä voi arvostella tai arvostaa. Niiden merkitys siirtyy eteenpäin ilman selitysteoksiakin ja puhuu itse puolestaan. Muistelmia sen sijaan kannattaa arvioida myös sekä lähteenä että kirjallisena tuotteena ja myös reseptio on hyvin kiinnostava asia.

Kirjallisena tuotteena, etten sanoisi taideteoksena, kirja on miellyttävä, helppolukuinen ja sopivasti visuaalisuutta tarjoileva. Lähteenä siinä voidaan ymmärtääkseni havaita pyrkimystä autenttisuuteen, ainakin mikäli asia koskee vastustajista esitettyjä arviointeja. Lukija, joka on kiinnostunut kirjoittajan saamasta kielteisestä kritiikistä, joutuu sen sijaan vielä kirjan lukemisen jälkeen näkemään sen keräämiseen liittyvän vaivan.

Menneinä aikoina päähenkilön hyveet tai niiden puuttuminen olivat elämäkertojen keskeisiä teemoja. Sikäli kuin kolmen ensimmäisen niteen perusteella voi tehdä johtopäätöksiä, tilanne ei tässä muistelijan maalaamassa autopotretissa näytä huonolta. Viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuus näyttävät vallitsevan. Mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo eivät missään vaiheessa häiritse päähenkilöä eivätkä hänen suhdettaan tähän maailmaan. Ei niitä ainakaan nosteta esille.

Joku saattaisi olla sitä mieltä, että noin täydellinen harmonia ei kuulu todellisuuteen ja että kirjoittaja siis kätkee osan siitä. En usko, että asia välttämättä niin olisi. Itse harmonisessa perheessä eläneenä pidän onnellista yksityiselämää mahdollisena, normaalina ja jopa todennäköisenä asiana. Mikäli näin ei sitten olisikaan, ei omaelämäkerran kirjoittajan velvollisuuksiin varmaankaan edes kuuluisi levitellä likapyykkejä. Toki sitäkin genreä on tarjolla enemmän kuin kylliksi, ad nauseam. Rehellisyys on hyve ja kuten muillakin hyveillä, sillä on määränsä. Kohtuuttomana sekin muuttuisi paheeksi. Tämä kirja kaikessa runsaudessaan jättää pohjimmiltaan melko kohtuullisen vaikutelman. Lakonisuutta se ei tavoittelekaan.