Resuneerauksesta

Resuneerauksen arvo ja merkitys

Paasikivellä oli tapana resuneerata, mikä ei tarkoittanut esimerkiksi juopottelua, kuten jotkut hänen lukijansa ovat olleet ymmärtävinään.

Termi tuli tuohon aikaan muodikkaasta ranskasta, jonne sana raison aikoinaan johtui latinan sanasta ratio, järki. Englannin reason on toki samaa kantaa, mutta kussakin kielessä alun perin samoilla sanoilla on kohtalonsa. Ranskalaisen sananlaskun mukaan talon emäntä on aina oikeassa: la maîtresse du maison a toujours raison. Oikeassa oleminen johtuu ranskaksi siis siitä, että hänellä on järkeä. Toisaalta sana tarkoittaa myös syytä: la coeur a ses raisons, resuneerasi aikoinaan Pascal. Tässä tapauksessa merkitys on sama kuin usein englannissa.

Mutta nyt on sitten ainakin tässä maassa ruvettu resuneeraamaan/resonoimaan vallan uudella tavalla. Näin voisi päätellä sotatieteilijä Saara Jantusen kirjasta Infosota (Otava 2015). Sosiaalipsykologi Kullervo Rainio julkaisi vuonna 1971 kirjan Informaatiosota ja vapaa ihminen. Rainio sai kirjastaan ns. edistyksellisten vihat niskoilleen ja hänen väitettiin vainoharhaisesti selittävän silloisen median typeryydet naapurin juonilla, vaikka toimittajat olivat viisautensa ihan itse keksineet.

Tiedemies Rainio joutui tiedostavan älymystön sylkukupiksi, mutta pysyi urhoollisesti omalla kannallaan. Tuon ajan älymystön mielipiteet olivat todella hämmästyttäviä ja saivat varmasti vahvistusta naapurista, mutta ilman suurta ja autuasta tyhmyyttä asia olisi ollut mahdoton. Silloin, kuten nyt, asioiden selittäminen salaliitolla tai kauko-ohjauksella ei yleensä riitä. Mutta aina niitä kannattaa yrittää selittää.

Jantusen mielestä olemme jo (taas) sodan kohteena ja kuten löyhät partikkelit yleensä, myös kohteen tietyn tyyppiset ihmiset helposti resonoivat ulkoisiin ärsykkeisiin, ääniin ja muuhun tärinään. Seurauksena on kilinää, kalinaa ja muuta vastaavaa hälyä, joka voi moninkertaistaa alkuperäisen impulssin. Usein se tuntuu häiritsevältä.

No, tuttuahan tämä kolina ja kalina jo on. Kun lukee iltapäivälehtiämme eikä pelkästään niitä, törmää yhä uudelleen tolkuttomaan meteliin, josta on mahdotonta löytää järjen hiventäkään, mutta jonka yksiselitteinen viesti on: meitä uhkaa sota! Mikä tahansa, jopa kaikkein mitättöminkin asia sijoitetaan sellaiseen kehykseen, että se näyttää vähintään maatamme uhkaavalta ellei sitten jo suoranaiselta hyökkäykseltä.

Se, joka ei kuulu siihen resonoivaan löyhälistöön, joka tärisee tahdottomasti aina ulkoisia ärsykkeitä  noudatellen, ei voi kuin ihmetellä sitä hälyä, joka mediassamme yhä uudelleen nostatetaan. Harva meistä toki nousee jonkin Paasikiven tasolle, kun on tarvetta saada jotakin tolkkua mediahälystä, sijoittaa asiat yhteyksiinsä ja arvioida niiden merkitystä. Siihen kaikki viisaus kuitenkin perustuu ja vain siihen se voi perustua. On käytettävä järkeä, jotta löytäisi asioiden syyt ja suhteet. Felix qui potuit rerum cognoscere causas, runoili jo Lucretius kauan sitten.

Jantusen kirja on minä-muodossa esitetty kokoelma sekalaisia aineksia, jotka liittyvät ajankohtaisiin informaatio- ja disinformaatiokampanjoihin. On ilmeistä, että kirjoittaja katsoo ns. sotatieteen antavan analyysille lisäarvoa. Joskus vaikuttaa jopa siltä, että hän uskoo sillä myös voitavan korvata järjen käyttöä ainakin osittain ellei kokonaan. Tämä on kovin liukas tie, joka helposti johtaa aivan iloisesti pois normaalin terveen järjen piiristä työntäessään asiat kehykseen, jonne ne eivät välttämättä lainkaan kuulu.

On triviaalia, että valtiot saattavat pyrkiä vaikuttamaan ympäristöönsä monella tasolla, joista yksi on aseellinen hyökkäys. Sotilaat nimittävät sitäkin ”vaikuttamiseksi” ja moniportaisessa asteikossa siitä tulee vain yksi vaikuttamisen muoto. Kun myös propagandaa, diplomatiaa ja vaikkapa ”suostuttelua kahdenvälisiin kauppasopimuksiin” pidetään saman jatkumon osina, syntyy ajatusrakennelma, joka vetoaa myös lukijan huumorintajuun, mutta ongelmana on, ettei sellaista kaikilla ole, ainakaan näissä kysymyksissä.

’”Infosota tulee jokaisen iholle” nykyään, katsoo kirjoittaja ja väittää, että on perusteltua käyttää sanaa informaatiosota, vaikka vallitsevaan tilanteeseen ei liittyisi muita varsinaisen sodan ilmiöitä. Koska lukija saattaisi hämmästyä moista kauheaa yksinkertaistamista, selitetään asiaa sillä, että ”sodankäynnissä on aina pyritty löytämään kiertoteitä päämäärään, jotta kuluttavat ja raskaat aseelliset taistelut voitaisiin välttää”. Infosodan merkittävin ero muuhun vaikuttamiseen näyttää olevan, että se on ”ei-kineettistä”.

No, vakuuttavahan tämä argumentti sinänsä on, mutta nyt olisi vielä ihan oikeasti osoitettava, että joku todella on sotaa käymässä. Kuka toimii, miten ja millä tarkoituksella on se kysymys, johon tutkimuksen pitäisi kyetä vastaamaan. Ikävä kyllä, nyt jää sellainen mielikuva aksiomaattisesta totuudesta, jonka mukaan pirullinen vihollinen (lue Venäjä) käy meitä ja kaikkia muitakin vastaan sotaa, joka on viime kädessä totaalista nollasummapeliä ja jonka tarkoituksena on vastustajan (esimerkiksi meidän) täydellinen alistaminen ellei nyt vallan tuhoaminen.

Onkin aivan ilmeistä, että naapurista käsin on myös meidän suuntaamme tehty informaatiohyökkäyksiä, jotka sivumennen sanoen ovat olleet yhtä tökeröitä kuin talvisodan aikana. Kun propaganda löyhkää jo kilometrien päähän, toimii se vain itseään vastaan. Tätä eivät näköjään kykene ymmärtämään ne desanttejaan meille lähettelevät tahot, jotka valistuneessa tarkkailijassa herättävät lähinnä sääliä ja kansan syvissä riveissä suuttumusta. Niitä ja niiden vaikutusta kannattaisi oikeasti tutkia.

Mutta meillä vallitseva informaatiohorisontti ei ole määräytynyt venäläisestä, vaan läntisestä, venäläisvastaisesta viitekehyksestä käsin. Ukrainan tapahtumia ei lehdissämme kerta kaikkiaan ole kyetty analysoimaan viileän järkevästi, kuten esimerkiksi englantilainen Richard Sakwa, muuan parhaista asiantuntijoista tekee. Normaalijärkinen analyysi leimataan meillä nyt helposti vihollisen hännystelyksi ellei suorastaan pahantahtoiseksi myyräntyöksi. Venäjää ymmärtäviin tulkintoihin ”resonoiminen” on mukamas infosotaan liittyvä olennaisen tärkeä elementti eikä sen sijaan vaikkapa järjen käyttöä.

Asioiden suhteuttaminen on se taitolaji, johon ns. sotatiede ei taida antaa eväitä. Suhteellisuudentaju ei synny asioiden tunkemisesta kaavioihin, vaan se vaatii historian ymmärtämistä. Simppelit dikotomiat ovat omiaan vain sotkemaan asioita. Kaikilla valtioilla on tässä maailmassa omat pyrkimyksensä ja osaa niistä on aina pidettävä legitiimeinä, sattuipa valtiota sympatisoimaan tai ei. On sivumennen sanoen sekä sangen loogista että varsin hupaisaa huomata kirjoittajan innostuneen vastakohtien problematiikasta, dialektiikasta. Sitä meillä ei kuulemma ymmärretä tarpeeksi. Minun sukupolveni edustajat saivat kyllä aikoinaan tätä herkkua aivan yltä kyllin…

Jantunen julistaa komeasti että Paasikivi on kuollut kuten Kekkonenkin. Tällä kaiketi halutaan sanoa, että elämme uutta aikaa, jossa vanhat ajattelutavat eivät toimi, näköjään ajatellaan asian koskevan myös viisautta yleensä. On tietenkin ymmärrettävää, että kirjailija haluaa myydä kirjaansa ja kustantajakin on siitä kiinnostunut, mutta tässä huippukohdassa argumentit jäävät nyt kyllä poikkeuksellisen vaatimattomiksi: ”Minun on pakko ihmetellä, kuinka kukaan haluaa ylipäätään profiloitua kuolleen presidentin ajatusten tulkkina” pohtii kirjailija. ”Miksi kukaan haluaisi tulla tunnetuksi poliitikkona, joka ei ole keksinyt mitään uutta kuudessakymmenessä vuodessa”?

Sitäpä sopiikin ihmetellä. Se resuneeratkoon, joka siihen pystyy. Viisautta ei ”keksitä” vaan se löydetään jos löydetään. Kaavioiden sijasta sen etsijöille voisi suositella vaikkapa Salomon sananlaskuja.