Valtiomme säästää

Nyt ei sitten juhlita

Ulkoministeriö on nyt päättänyt olla järjestämättä itsenäisyyspäivän vastaanottoja lähetystöissään. Esimerkiksi Venäjällä asia esitettiin lehdistössä siinä muodossa, ettei Suomi ”noteeraa” (отметить) juhlapäiväänsä. Tässä muotoilussa ei ole mitään moittimista eikä liioin siinä tämän kummallisen asian syitä koskevassa tulkinnassa, ettei valtio katsonut itsellään olevan moiseen varaa.

Tästä tulee mieleen Valentin Kiparskyn tunnetussa teoksessaan mainitsema venäläisen kirjailijan huokaus sen johdosta, että suomalaiset päättivät valita maalleen presidentin eikä kuningasta koska se tulisi halvemmaksi. ”Voi tätä kansaa, jolla on sydämen sijasta rinnassaan viiden pennin kuparikolikko!” voihkaisi maahamme ilmeisellä sympatialla suhtautuva venäläinen intelligentti.

Mutta jokainen tekee ymmärryksensä mukaan ja sijoittaa resurssinsa tavalla, jota pitää muita tapoja parempana. Jotkut kansat haluavat aina, tai ainakin juhlapäivinään esittää itsestään juhlajulkisivua ja osoittaa, mitä arvostettavaa niissä on. Toiset saattavat jostakin merkillisestä syystä käyttäytyä jopa aivan päinvastaisella tavalla ja saattaahan siihenkin olla pätevät syyt. Jos itsenäisyydellä ei jonkun mielestä ole mitään merkitystä, on sitä kai turha juhliakaan? Toinen mahdollisuus on, että maa saattaa olla konkurssin partaalla tai jo konkurssissa, jolloin sen olisi melko kornia juhlia itseään ja saavutuksiaan.

Ulkomaanedustustojen järjestämät juhlat eivät kai yleensäkään välittömästi tuota mitään. Menojahan niistä vain jää taseeseen. Olen hieman hämmästynyt siitä, etteivät maamme finansseja hoitavat konsultit ole keksineet hoitaa asiaa vaatimalla vierailta pääsymaksuja. Jo parilla kympillä saataisiin suuri osa juoksevista menoista kuitattua. Idea on vapaasti käytettävissä. Samalla voitaisiin pitää eteisessä lipasta vapaaehtoisia lahjoituksia varten. Olen varma, että se tuottaisi tuhansia euroja kolikoina ja osin seteleinäkin. Lahjoittaminenhan antaa aina tekijälle mahdollisuuden korostaa omaa arvoaan ja merkitystään.

Suomi-kuvan luominen eli ”brändäys” on käsittääkseni viime vuosina kuulunut edustustojen merkittävimpiin tehtäviin. Kuva sisukkaasta Suomesta, joka puskee läpi pula-ajan ahdingon kuin Tuntemattomassa sotilaassa kuvattu korpisoturi, joka lannistumatta käytteli Suomi-konepistooliaan nälissään ja paljas p-se vilkkuen repaleisen puvun alta, on kai se todellisen Suomen ydin, se brändi, joka on sekä meidän mielestämme arvostettava että totuuden mukainen.

Mutta ongelmana saattaa olla, ettei kaikissa maissa arvosteta totuudellisuutta siinä määrin kuin täällä vuosisadat Lutherin oppeja nauttineessa karussa pohjolassa. Takavuosina muistaakseni valtion tilintarkastajat, jotka siihen aikaan aina huomauttelivat vaikka mistä, arvostelivat sitä, että UM levitteli jopa arabimaissa Suomea koskevia mainosfilmejä, joissa esiintyi puliukkoja. Tämän ei uskottu olevan juuri noilla seuduilla tarpeellista propagandaa, niin todenmukaista Suomen kuvausta kuin se osaltaan olikin.

Mutta me olemme aina uskoneet rehellisyyteen, emmekä tältä kaidalta tieltä harhautune vastakaan. Onhan se parempi, että edes joku tässä maailmassa sitä edustaa kuin että kaikki olisivat samanlaisia ketkuja, joiden jälkiä sitten toiset joutuvat korjaamaan ja niiden velkoja makselemaan. Luottakaamme me vain siihen, että jalot henget kaikissa maissa tunnistavat kansallisen erikoislaatumme ja ymmärtävät asioiden oikean merkityksen: repaleiden alta vilkkuu rehellisyys ja nuhteettomuus eikä typeryys ja puuttuva omanarvon tunto.