Simpanssit ja totuus

Simpanssit ja totuus

Kummallista kyllä, simpanssit ovat kuulemma nerokkaita taktikoja, jopa ihmistä taitavampia. Vrt. http://www.techtimes.com/articles/8121/20140608/chimps-better-humans-tactical-games.htm

Älkäämme siis pahastuko, jos meitä verrataan noihin serkkuihin esimerkiksi pelien pelaajina, päinvastoin, hyvällä potkupalloilijalla, sotilaalla ja poliitikolla on onnistuessaan aihetta röyhistää rintaansa ja sanoa: meikäpä sitä on kuin simpanssi!

Ja tosiaan, mikäli ajatellaan jopa koko postmodernia ajattelua yleensä, voidaan todeta, ettei siinä ole olennaista löytää ns. ”totuutta”, joka aina varustetaankin lainausmerkeillä mikäli käsitettä käytetään, vaan saada homma toimimaan, voittaa pelissä. On ilmeistä, että jos simpanssin saisi opetettua puhumaan, olisi meillä valmiina etevä poliitikko. Jos se oppisi kirjoittamaan, saattaisi syntyä Nobel-tason klassikko nykyvaatimuksilla. Kuvataiteestahan tunnemmekin simpanssien korkean tason. Ja kukapa epäilisi, ettei kirjoittava simpanssi kykenisi myös merkittäviin journalistisiin saavutuksiin säveltäessään tarinaa, jossa faktat ja kommentit palvelevat harmonisesti tavoitetta, joka on vastustajan murskaaminen?

Miksi tämä huippulahjakas laji sitten oikeastaan jäi tavallaan sivuraiteelle lajinkehityksessä ja tyytyi kommunikoimaan ilman kehittyneitä käsitteitä? Olisiko se vielä mahdollista pelastaa yhteiskunnalle hyödylliseksi elementiksi?

Ehkä on vielä aikaista vastata näihin kysymyksiin, mutta voin hyvin kuvitella, että tulevaisuudessa ihmiset lakkaavat potkimasta palloa huipputason otteluissa ja seuraavat sen sijaan simpanssijoukkueiden kisailua. Intohimot käyvät yhtä kiivaina kuin ennenkin, eihän pelillä sinänsä ole mitään tarkoitusta, voittaminen on kaikki.

Pelaaminen on simpanssien erityislahjakkuutta ja se on myös tavallaan puhdasta hyötyä tuottava taito. Jos pystyy ennakoimaan ja jallittamaan vastustajan tai saaliin, on jo voiton puolella ja tulevaisuus on turvattu. Sen jälkeen voisi ajatella myös simpansseille (kuten ihmisille, ei vain poliitikoille) jäävän vapaa-aikaa, jonka voisi käyttää joko laiskotteluun ja irstailuun tai sitten esimerkiksi pyyteettömään totuuden etsintään, mikä on epätodennäköistä.

Totuus sinänsä on hieman outo etsittävä, koska sille ei varsinaisesti ole hyötykäyttöä. Jossakin vaiheessa totuuden etsijät oman lajimme piirissä kuitenkin yllättäen hoksasivat, että hyötyjä saattoikin löytää aivan arvaamattomasti. Ennen pitkää rakennettiin jo raketteja ja sitten lennettiin kuuhun, jossa ei tosin ollut oikein mitään järkevää tekemistä, mutta mentiin kumminkin. Sitä ennen oli jo keksitty ydinpommit, joiden käyttöä vieläkin pohtivat monet taktikot ja strategit leipätyönään. On mahdollista, että he kysyvät tiukan paikan tullen neuvoa simpansseilta.

Yhtä kaikki, vaikka tutkimus siis onkin osoittanut, että simpanssit ovat uskomattoman lahjakkaita, puuttuu niiltä aivan ilmeisesti muitakin kykyjä kuin kommunikaatioon liittyvät taidot. Joskus tulee mieleen, että postmoderni kulttuurimme muistuttaa sitä tilaa, jota aikoinaan nimitettiin alkukommunismiksi. Vielä taannoin kuviteltiin monin paikoin, että joskus, ennen syntiinlankeemusta kaikki ihmiset olivat olleet tasa-arvoisia ja vailla omaisuutta ja siksi onnellisia. Marxin ja Engelsin mielestä kehityksen huippu saavutettaisiin, kun ihmissuku jälleen saataisiin palaamaan samaan tilaan.

Kun kommunismi osoittautui mahdottomaksi, keksittiin postmodernismi, jonka perusajatuksena on, ettei totuutta ole olemassakaan, vaan että mielikuvat, taktiikka ja hyöty ovat ne elementit, joilla operoidaan konstruoitaessa todellisuutta. Itse asiassa ollaan siis tässäkin tapauksessa palattu alkulähteille, simpanssien maailmaan, jossa nuo oppimattomat serkkumme itse asiassa ovat meitä edellä ja siis sopivia toimimaan esikuvinamme vaikkapa journalismin alalla. Niille kumartakaamme!