Felix Suecia, antiqua et hodierna
Tegnérin
puistossa, Tukholmassa on komea ja mielestäni varsin onnistunut August Strindbergin
patsas. esikuvaansa se ei ehkä kovin suuresti muistuta, mutta kuvaa kyllä
aiheensa alkuvoimaista henkeä, vähän kuin hänen öljyvärityönsä, joissa meren
myrskyt ja vuorten villeys nousevat pelkistettynä esille.
Patsas on
pystytetty vuonna 1942 ja se merkitsee siis, että siihen sijoitettiin kymmeniä
tonneja pronssia, joka muualla pantiin kranaattien ohjainrenkaisiin.
Symbolisesti hieno suoritus ja ele se oli tämäkin. Olisihan August tarvittaessa
taas voinut uhrautua ja sulautua valtakunnan palvelukseen, jos näin olisi
määrätty. Vapaaehtoisesti tuskin.
Nykyään saattaa
helposti unohtua, että Skandinavia, Norja-Ruotsi ja Tanska olivat 1800-luvun
lopulla kulttuurin suurvaltoja. Etenkin Norja, Ibsenin ja Griegin maa, kulki
koko läntisen sivilisaation kärjessä.
Anton Tšehov
sai tästä aiheen aforismiinsa: ”Hän opetteli ruotsin kielen voidakseen lukea
Ibseniä alkukielellä. Sitten hän huomasi, että Ibsen oli mitätön kirjailija”.
No, siinäpä sitä
sitten oltiin, puhtaan ruotsin kielen kanssa. Tilanne olisi kai ollut
jokseenkin sama kuin sillä Marjatta Bellin kuvaamalla suomalaisella, joka
1500-luvulla oleskeli kauan Englannissa ja oppi sen kielen. Kun hän palasi
Suomeen, hän ei tehnyt tuolla kielellä yhtään mitään. Ei sitä tarvittu missään
Brittein saarten ulkopuolella ja hyvä niin. Sivistyneiden kanssa saattoi aina
puhua latinaa ja palkkasoturit voi opettaa tottelemaan vaikkapa saksankielisiä
käskyjä.
Mutta tämä vie
jo sivuun aiheesta. Toki Ibsenin äidinkieli oli norja eikä ruotsi, mutta Tšehovin
kuvitteellisella henkilöllä olisi sentään voinut olla yhtä ja toista käyttöä
ruotsilleen. Yksi pätevä syy opetella kieltä olisivat olleet Strindbergin
näytelmät, jokseenkin puisevan ja onton (mitättömän?), vaikka ah, niin
populaarin Ibsenin sijasta.
Venäläinen
tutkija Tšernyseva
muuten väittääkin, että Venäjällä vallitsi 1800-luvun lopulla suuri Ruotsi-
trendi. Olihan tuon pohjoisen maan kulttuurissa jo vanhastaan paljonkin
kansainvälistä huippua edustavia elementtejä, arkkitehtejä, maalareita,
kirjailijoita ja vaikkapa Swedenborgin kaltaisia kummajaisia, jotka jaksavat
kiinnostaa asianharrastajia vuosisadasta toiseen.
Strindberg oli
toki hieman hankala kandidaatti kansainväliselle edistyneistölle, vaikka hänen
radikalisminsa välillä pyyhkäisi myös sosiaalista kenttää. Aika hyvä porvarin
säikäyttäjä hän kuitenkin oli ja on yhä.
Strindbergin kotimuseo
Drottningsgatan 85:ssä on hyvä lajissaan ja sen äänimaisema suggeroi kuvittelemaan,
että isäntä, joka kulman takana karauttelee kurkkuaan, saattaa hyvinkin sieltä
ilmestyä kysymään kärttyisästi, mitä vieraat suvaitsevat hakea täältä, toisten
kodista.
No, suurmiehiä
hyödynnetään aina, kun he eivät enää kykene vastaan panemaan. Drottningsgatanin
keskelle teräskirjaimin juntatut Strindbergin aforismit panevat ajattelemaan,
ettei tämä tämmöinen voisi monessakaan maassa olla mahdollista eikä sitä oikein
täälläkään odottaisi.
Häijyt sarkasmit
Jumalasta, naisista ja seksistä ovat paikallaan kirjoissa, mutta keskellä
katua, porvarillisen sunnuntaikävelyn varrella ne tuntuvat hieman oudoilta.
Itse asiat tuskin ovat paljoa mullistuneet sitten La Rochefoucauldin, mutta niiden
sanomisen paikka ja tapa taitavat olla sitä itseään postmodernismia.
Pisteet joka
tapauksessa Ruotsille myös tästä. Se on monessa suhteessa hyvä maa ja jopa
aivan mainio. Tai sanotaan nyt, että se voisi olla sellainen, ellei tietoisuus
omista ansioista olisi liikaa kihahtanut päähän. Tähän liittyy myös se sokeus,
jota suuren läntisen taantumuston valitsema presidentti hiljattain kosketteli
ja arkaan paikkaan taisikin osua.
Bella gerunt alii, tu felix Austria nubes,
sanottiin kerran: Muut käyvät sotia, sinä
onnellinen Itävalta solmit avioliittoja. Kuten tunnettua, Viipurin lyseossa
ennen sotia muuan koltiainen käänsi lauseen vapaasti paikallisittain: Muut hyö käyt sottii, mutt’ sie Itävalta
senko nait vaa!
Mutta kyllähän
Ruotsi sodankäynnin on osannut ja kyennyt aikoinaan hämmästyttämään velttoa maailmaa. Kustaa II Aadolf kävi kerran
suurempiensa kimppuun ja löylytti niitä kelpo lailla. Samaahan voi sanoa
toisesta sankarikuninkaasta, Kaarle XII:sta. Wasa-laiva nyt otti ja upposi,
mutta jossakinhan se raja tulee onnekkaillakin vastaan.
Ruotsin vanha ja
huikea sotilasmaine oli 1800-luvun lopulla jo hieman haalistunut, mutta kun
Ibsen Peer Gyntissä esitti eri kansankuntien
tyypillisiä kliseehahmoja, edusti Ruotsia herr
Trumpeterstråhle, sotaista urheuttaan puhkuva, tosin hieman Falstaffiin vivahtava sankari, joka etsi
tilaisuutta päästä näyttämään kuntoansa.
Vuosisadan
vaihteessa menneen suuruuden muistot näyttävätkin taas heränneen ja olleen
suuressa huudossa päätellen nyt vaikka siitä tuimasta soturihahmosta, Kaarle X
Kustaan patsaasta, joka ratsastaa Nordiska museetin edessä. Varmemmaksi
vakuudeksi patsaan jalustassa mainitaan Varsovan valloitus ja Ison Beltin
ylitys sekä Roskilden rauha, varsinainen rosvouksen malliesimerkki…
Kannattaa lukea
Peter Englundin Voittamaton, jos
haluaa ymmärtää, mitä tämä hurja kuningas lyhyen hallituskautensa aikana oikein
ehti tehdä.
Patsaan ympäristö
on muutenkin kovin sotainen ja räikeässä ristiriidassa sen kansankoti-idyllin
kanssa, jonka kulkija kohtaa museon sisällä. Työväenluokan arkipäivää edusti
1940-luvun Ruotsissa viihtyisä asunto, joka oli varustettu nykyajan
mukavuuksin. Kyllähän tämä oli kelpo vaihtoehto sille elämälle, jota toisiaan
raatelevat kansat muualla Euroopassa saivat maistaa. Oikean tien se oli Ruotsi
löytänyt, vaikka omatunto taitaa yhäkin kolkutella Hitlerin aseistajien
perillisiä.
Ilmeisesti
muutos tuosta sotaisuudesta pasifismiin tapahtui joskus 1900-luvun alussa. Jopa
se valtava Kustaa Vaasan patsas, joka on Museon keskellä, on saanut nykyisen asunsa
vasta vuonna 1924. Se on siellä jotenkin koditon ja eri paria muun ympäristön
kanssa. Ei Kustaa sotainen tosin ole, mutta kovin, kovin mahtipontinen.
Oppiko Ruotsi
jotakin muiden maiden virheistä? Pasifismi oli tunnetusti Ruotsissa siinä määrin
vallalla sotien välisenä aikana, ettei Suomeenkaan tahtonut aluksi riittää
noita sinänsä hyviä it- ja pst-tykkejä, joita sittemmin myytiin solkenaan
niille, jotka halusivat niitä käyttää. Ruotsalaisille riitti, kun niistä sai
rahaa.
Tämä oppiminen
toisten virheistä saattaisi olla historiassa melko harvinainen asia. Nyt joka
tapauksessa maa kulkee aikamme idiotismin kärjessä, mitä tulee siirtolaispolitiikkaan.
Ehkäpä sen roolina on vuorostaan omalla onnettomalla esimerkillään tarjota
muille viisautta, jota se ei itselleen kyennyt kehittämään?
Tukholman
sinänsä mainiot museot tarjoavat nyt oppitunteja suvaitsevaisuudessa, välittämisessä
ja muissa moderneissa hyveissä. Armémuseet,
muuten, on täynnä naisia. Olivatko
he kenties itse asiassa aivan määräävä elementti entisaikojen sodankäynnissä,
vaikka sovinistinen fallokratia on
yrittänyt asiaa pimittää? Aivan huimaa, kun tuota ajattelee.
Ei sota ainakaan
hauskaa ollut, eikä muutenkaan houkuttelevaa, ymmärtää kävijä ja tämä on varsin
tarpeellinen ja sympaattinen opetus. Siihen voi saada perspektiiviä vaikka
vierailemalla Poklonnaja goran
muistomerkkialueeseen Moskovassa. Eroa on.
Mutta, O felix Suecia: tempora mutantur, kuten
me latinistit sanomme. Ennen, noin sukupolvi sitten, kuninkaanlinnan vahteina
olivat pitkätukkaiset ja lusmuilevat asevelvolliset, jotka naureskelivat ja
velttoilivat tehtävässään, joka heistä kaiketi tuntui naurettavalta ja häpeälliseltä.
Nyt siellä marssii tuiman näköisiä ammattisotilaita, moni näyttää saapuneen
joistakin Lähi-idän suunnalta.
Sitä paitsi
Ruotsin lehdet julkaisevat sodan vaarasta hysteerisiä paniikkiuutisia melkein
yhtä sakeasti kuin meikäläiset.
Mikä tässä nyt
oikein vaivaa vanhaa kunnon Trumpeterstråhlea? Eikö viileä arvokkuus sopisi
paremmin sankarikansan toimenkuvaan? Johan tässä uskottavuus meinaa mennä
molemmin puolin Pohjanlahtea, jos psykologia tällaista on. Onneksi nyt sentään
on saatu maahan ihan oikeita sotilaita, jos joku päivä tarvittaisiin.
Katkesikohan muuten trilogiaksi suunniteltu Erik Dahlbergh -juonteinen mammuttisarja Voittamattomaan, joka ilmestyi jo vuonna 2000 (suom. 2001)? Donner mainitsi muistaakseni omassa Mammutissaan jokunen vuosi sitten Peter Englundin kertoneen hänelle tuntevansa itsensä tätä nykyä "eunukiksi", joka ei enää pysty mihinkään jäntevyyttä vaativaan. - Ruotsin akatemian pysyvän sihteerin tehtävänkin heitti kesken.
VastaaPoistaOlen "aina" ollut jotenkin perverssillä(?) tavalla viehättynyt Ruotsin kansallisromantiikan eri ilmenemismuodoista osaamatta tarkemmin analysoida, miksi. "Porvariston valoisa maailma", kuten Haavikko kirjoitti.Ja ajan merkki ajalla, menneisyyden jättämä jälki, joka kiehtoo. Näin siitä huolimatta, että se nykykatsannossa on Tieto-Finlandialla palkitun antropologi Tapio Tammisen mukaan pahammansorttista taaksepäinkatsovaa "revivalismia" ellei suoraa fasismia.
VastaaPoistaKoko Djurgårdenin länsiosa tuntuu henkivän tuota kadonneen maailman tunnelmaa. Viimekesänä eksyin Skansenilla Arthur Hazeliuksen haudalle. Muistomerkkinä jonkinlainen skandinaavinen riimukivipastissi; ei pienintäkään kristillistä viitettä. Olikohan siis ns. uskosta luopuminen jo aivan 1900-luvun alussa edennyt Ruotsin eliitin piirissä niinkin pitkälle. - Hazeliuksen Nordiska museetin aulaan astuessaan tosiaan hölmistyy kerta toisensa jälkeen kohdatessaan jättiläiskokoisen Kustaa Vaasan. Mielestäni se ei ehkä kuitenkaan riitele kovin pahasti nykyisenkään ympäristönsä kanssa, sillä tuntuu kuin veistoksen laatijalla Carl Milles'llä olisi ollut tekovaiheessa jonkinlaista 1920-luvun "postmodernismihenkeä", kieli poskessa.
Olen lukenut August Strindbergin koko tuotannon.
VastaaPoistaEn hehkuta, mutta totean vain. Hyvä kirjailija.
Voi Ruotsi, Ruotsi. Mikä sinulle tuli?
Tuskinpa Hitlerin aseistamiseen osallistuminen on kolkutellut siihen osallistuneiden ruotsalaisten omatuntoa puhumattakaan heidän perillisistään. Hehän ottivat puolueettomuudessaankin taitavasti ja voimakkaasti kantaa oikean, siis voittaneen osapuolen puolesta laskuttamalla liittoutuneilta kuulalaakereista ja rautamalmista viisinkertaisen hinnan siihen nähden, mikä olisi ollut kohtuullista mutta saksalaisilta kymmenkertaisen.
VastaaPoista”Me latinistit”
VastaaPoistaMe, puhtaat latinistit, olemme kaukana tästä likaisesta, saastaisesta, tästä the most disgusting world of the worlds.
Me, puhtaat latinistit, emme halua kuullakaan siitä, mitä tapahtuu ”turkkilaisten maailmassa” (Турецкий мир). Olkoonkin että ilman mitään diplomaattisia valmisteluja ja sopimuksia turkkilaiset ministerit, myös ulkoministeri, ryntäsivät halaamaan turkkilaista diasporaa. Saivat tylyn ja epädiplomaattisen kohtelun.
Mitä dialektiikka opettaa meille tästä tapahtumasta?
Jos ryntäys ”turkkilaisten maailmasta” (Турецкий мир) olisi mennyt läpi, niin seuraavaksi, tämän kokemuksesta rohkaistuneena, Putin lähettäisi vuorenvarmasti kokonaisen armeijan kaikenkarvaisia zhirinovskeja pitkin maailmaa, ilman mitään varoitusta ja sopimusta, tapaamaan Venäjältä vuosikymmenien saatossa eri puolille maailmaa muuttaneita venäläisiä. Ja erityisesti puristamaan kättä, halaamaan ja suutelemaan kaksoiskansalaisia. Näin rakennettaisiin ns. ”venäläistä maailmaa” (Русский мир). Logiikan mukaan mainittu toimenpide suoritetaan joka tapauksessa ja hinnalla millä hyvänsä.
(Venäläisen lainsäädännön mukaan, jos Venäjän kansalainen muuttaessaan toiseen maahan ja saadessaan siellä toisen kansalaisuuden on velvollinen ilmoittamaan asiasta kaikki yksityiskohdat Venäjän viranomaisille kahden kuukauden sisällä. Muussa tapauksessa häntä odottaa rikosoikeudellinen tuomio.)
Totean, että muuan hahmo nimeltä Hokkuspokkus käytti usein ilmausta "me latinistit". Hän teki minuun vaikutuksen.
VastaaPoistaSeuraavalla kerralla kun menen Tukholmaan, en unohda käydä Suomalaisen seurakunnan kirkossa. Sehän sijaitsee saman aukion reunalla kuin Kuninkaanlinna, sitä vastapäätä.
VastaaPoista1700-luvulla Pieneen pallohuoneeseen rakennettu kirkko kuvastaa paremmin kuin mikään muu paikka suomalaisuuden historiaa Ruotsissa. Kuninkaan tallirengit ja piiat saivat siellä hengen toivoa mahdollisuudesta syntyä uudelleen jossakin toisessa todellisuudessa.
Viimeistään Olof Palmen ajoista saakka kaikkia ruotsalaisia on rohkaistu nauttimaan tästä ainoasta varmasti elättävissä olevasta elämästä jo täällä maan päällä.
Pikku kysymys blogistille: Oletko varma, että tuo mainio viipurilaiskäännös Bella gerunt alii... -säkeestä on todella Viipurin lyseon oppilaan kynästä? Viipurin lyseossa (seuraaja on joku Helsingin koulu) taisi olla jonkinlainen latinalinjakin, mutta toki paljon tunnetumpi oli Viipurin klassillinen lyseo, joka sodan jälkeen siirtyi Kuopioon - nimi taitaa nykyisin olla Kuopion klassillinen lukio. Meikäläistä kiinnostaa sikäli, että tuli luettua pitkä latina Kuopiossa kauan sitten.
VastaaPoistaNäiden anekdootttien todellisuuspohja on usein ohut. En uskalla sanoa siitä mitään.
PoistaTV: "Etenkin Norja, Ibsenin ja Griegin maa, kulki koko läntisen sivilisaation kärjessä."
VastaaPoistaToisaalta kukaan ei nykyisin tunne Griegin sävellyksistä muuta kuin pari Peer Guntin pätkää, ne kaksi. Esim. Sibeliuksen tuotanto on paljon laajemmalti tunnettua. Oli pakko vähän nillitää! :)
Isävainaa oli (kuten minäkin) koko ikänsä innokas historian harrastuslukija. Hänellä oli vankka mielipide: "Jokainen Ruotsin kuningas on ollut hullu." (Jaan mielipiteen, aste-eroja tietysti on ollut.) Lisäksi isä muisti aina mainita, että "jokaisen suomalaisen pitäisi Tukholmassa käydessään käydä Kaarle XII:n patsaan juurella kusella."
VastaaPoista