Ruokien parhaat

Ruokien parhaat

Kun söin viikon verran italialaista ruokaa, muun muassa huippukokkien laatimia menuita, en kokenut mitään erityisiä huippuhetkiä, mutta aloin kyllä ymmärtää, miksi italialaiset ovat yleensä varsin solakoita. Miksipä he viitsisivät ahtaa tuota ruokaa itseensä enemmän kuin välttämättä tarvitsevat?

Todelliset herkut ovat kuitenkin vaarallisia kuin kohtalokkaat naiset. Heikkoluontoisen ne saattavat viedä turmioon, mutta vanhurskaalle ne tarjoavat ennen muuta iloa ja nautintoa.

Matkaoppaissa kerrotaan yleensä turisteille, mitä missäkin maassa kannattaa syödä, juoda ja ostaa. Itse asiassa en tiedä, mitä niissä sanotaan Suomesta.

Ennen kuin otan asiasta selvää, yritän tehdä omaa luetteloani. Jokaisella on makunsa, mutta tämänkin asian miettiminen yleisellä tasolla saattaa selkiyttää muutamia asioita.

Varsinaisista ravintolassa tilattavista (ei välttämättä siellä saatavilla olevista) ruokalajeista kymmenen parhaan tai suosituimman listaan, mikäli todellista suomalaista menyytä ajatellaan, pitäisi ottaa ainakin seuraavat:

1.       Paistetut muikut muusin kera. Ei pieniä neulamuikkuja, joissa on lähes pelkkää korppujauhoa/ruisjauhoa ja rasvaa, vaan reilun kokoisia, valkolihaisia muikkuja, joita voi syödessä vähän ruotiakin.

2.       Paistetut silakat. Kansainvälisten vieraiden erityisesti arvostama ruokalaji Helsingissä. Myös hyvän perunamuusin kanssa. Ei isään tapauksessa esim. ranskanperunoita. Muusiin voinokare sulamaan.

3.       Läskisoosi. Kulttiruoka, jota saa tuskin mistään ravintolasta. Miksi?

4.       Maksalaatikko. Ulkomaalaisille eksoottinen ruoka, joka höystetään puolukkasurvoksella. Kehnoa ja mitäänsanomatonta maksalaatikkoa ovat kaupat väärällään, mutta huolella tehtynä sopivan kostea maksalaatikko, jossa ainekset ovat tasapainossa, on todellinen herkku. Nautitaan voisulan ja puolukkasurvoksen kera. Missähän ravintolassa tätä olikaan tarjolla?

5.       Silakkalaatikko. Jälleen kerran ruokalaji, joka kaupallisessa levityksessä on turmeltu tuntemattomaksi. Kunnon silakkalaatikkoon ei kuulu munamaito, vaan sen sijasta esimerkiksi lihaliemi. Läskiä kuuluu olla runsaasti. Tuhtia tavaraa, mutta se kuuluu asian luonteeseen. Sairaille lääkärit ja ravintoterapeutit laativat omat dieettinsä ja reseptinsä.

6.       Karjalanpaisti. Loistava juhlaruoka, johon taas kerran kuuluu läskin runsas määrä. Ns. karjalanpaisti kauppojen lihatiskeillä on terästettävä esim. porsaan uunikyljellä. Kaikkea rasvaa ei kukaan pakota syömään, mutta sen ansiosta ruoan kypsymislämpötila nousee ja liha mureutuu. Myös rasvaliukoiset makuaineet tulevat hyödynnetyiksi. Haudutuksen on oltava pitkä. Mieluummin yli kolme tuntia.

7.       Savolainen arinaleipä tuoreena. Vastapaistettua leipää koko loistossaan saa loihdittua pöytään pakastamalla esimerkiksi Marskin arinalimpun (S-kaupoista) puolikkaat ja paistamalla niitä sitten 200 asteen lämmössä hiukan yli puoli tuntia. Tuoksu, koostumus ja maku ovat sellaisia, ettei niitä kaupasta leipänsä ostava, saati ulkomaalaiset, koe koskaan. Leivän leikkaaminen saattaa olla ongelma ja kuoren murenemisen estämiseksi on hyvä hankkia vaikkapa vannesaha tai vastaava. Ravintoloissa ei taida vielä olla leipää erityisinä annoksina, mutta kannattaisipa aloittaa tällainenkin perinne. Leivän kanssa suosittelen ns. maalaisvoita, jota saa joistakin halleista.

8.       Karjalanpiirakat. Liikkeellä on paljon väärennöksiä. Karjalanpiirakka on sitä parempi, mitä enemmän sen kuoressa on ruisjauhoa. Kuori saisi mieluimmin olla pelkkää ruisjauhoa. Ongelmaksi saattaa tulla taikinan tarttuminen sormiin ja kuoren liiallinen kovuus. Nämä ongelmat ovat voittamista varten ja edesauttavat tahtomme terästymistä! Karjalanpiirakan kanssa syödään usein munavoita. Sitä tehdessä on huolehdittava siitä, ettei seoksessa ole liian vähän voita ja suolaa.

9.       Kermainen lohikeitto. Lohikeitto voidaan tehdä vain ja ainoastaan lohesta. Kirjolohi eli forelli on hyvä kala, mutta siitä ei saa hyvää lohikeittoa. Paras maku tulee, kun osa lohesta, jopa puolet tai kolmasosa on kylmäsavustettua. Sen kanssa nautitaan ruisleipää voin kera, ei mitään levitteitä!

10.   Uunikala. Reseptejä on vaikka millä mitalla. Yksinkertaiset mausteet, kuten tilli ja sitruuna sekä esim. sitruunapippuri antavat täydellisen lopputuloksen, jos kala on hyvää. Lohen sijasta ja myös ohella voi käyttää esimerkiksi nieriää. Kalan peittäminen smetanalla parantaa tulosta olennaisesti. Lämmön on oltava niin kova (n. 250), että annos reunoilta hieman kärähtää.

Kansainvälisesti suomalainen keittiö on vielä kirjoittamaton lehti. Kunnollista suomalaista ruokaa ei saa kaupasta eikä yleensä myöskään ravintolasta. Suurin osa kansaa ei edes taida tietää, miltä sellainen maistuisi.

Tilanne on outo. Suomalaisena ruokana vieraalle tarjotaan poroa ja graavilohta, jotka ovat toki hyviä, mutta suomalaisen uunin kypsyttämät todelliset herkut pysyvät poissa pöydästä.

Sen sijaan meilläkin syödään kaiken maailman puolivillaisia sörsseleitä, joiden ainoa ansio useinkin on niiden alhainen ravintopitoisuus. Voi aikoja, voi tapoja!

Esimerkiksi juuri tuo voi valmistetaan meijerissä niin mitäänsanomattomaksi, että sen syöminen tuntuu vain turhalta kalorien hankkimiselta. Oivariinin mausta täytyy kyllä antaa ainakin varauksellinen tunnustus.

Mutta entä kotimaiset juomat, jälkiruoat ja zakuskat?

1.       Hyvä kotikalja kylmänä on ruokajuomien kunkku ja sopii mihin tahansa seuraan. Valitettavasti sitä ei saa kaupoista.

2.       Kylmä piimä on juoma, jolla on joitakin huumeenkaltaisia ominaisuuksia. Mikäli tuntee itsessään addiktioherkkyyden, kannattaa sitä ostaa vain litra kerrallaan.

3.       Sima on myös aina tehtävä kotona. Jostakin syystä kaupasta saa vain kelvottomia korvikkeita.

4.       Viljaviina (vrt. saksan Korn) taitaa olla jo menneen talven lumia? Vilja Vaakunassa oli aikoinaan mukava sivumaku, ei grappan pontikkainen aromi, vaan todella viljasta muistuttava.

5.       Sahti on jo kansainvälisissäkin asiantuntijapiireissä todettu maailman parhaaksi olueksi. Tosin jokainen panee omanlaistaan. Liika sakeus eli kantavierreväkevyys on mielestäni vältettävä asia. Sen sijaan vierteeseen kannattaa lisätä vettä ja sokeria. Annoksesta tulee riittoisa ja maku sen kuin paranee.

6.       Kaivovesi eli lähdevesi. Tarkoitetaan siis pohjavettä joka otetaan syvältä kaivosta tai jopa pinnalle tulevasta lähteestä. Kylmässä vedessä on tunnistettavissa metallinmaku. Lyö laudalta kaiken maailman perrierit mennen tullen.

7.       Jälkiruoaksi mustikkapiirakkaa pullapohjalla. Kahvia kyytipojaksi.

8.       Voisilmäpullat ovat tuoreena ja tuoksuvina myös jälkiruokien valioita. Sokeria pitää olla reilusti.

9.       Uuniomenat kanelilla ovat syksyn herkku.

10.   Oikea viili, jota kesällä tehdään itse, on jostakin syystä paljon parempaa kuin kaupan tuotteet. Hapatteeksi sopii piimä.

No, ne zakuskat eivät mahtuneet mukaan. Otetaan nyt ainakin kevyesti suolatut neulamuikut sipulin ja mustapippurin kera, päälle smetanaa. Suolasärki, muikun mäti, sienisalaatti, savulammas. Onhan niitä.

Sopii kysyä, missä tässä nyt ovat esimerkiksi kaalilaatikko, puolukkamehu, kalakukko, savusaunakinkku,  savumuikut, lanttukukko, omenahyve, mämmi, korvapuusti ja kymmenet muut ruoat. Vastaus kuuluu, että keittiömme on omalaatuisista herkuista niin rikas, ettei kymmenen valioruokalajin lista mihinkään riitä. Sitä paitsi listasta taisi tulla vähän mielivaltainen, mutta niin aina makuasioissa.

Mitä asiasta mielestäni joka tapauksessa voisi oppia, on se, että suurliikkeiden suurtuotannolla on usein taipumus mennä yli siitä, missä aita on matalin ja tuottaa halvalla epämääräistä pöperöä, jonka tärkein anti on kaloreissa.

Toki nykyään tässäkin fuskataan ja myydään esimerkiksi kelvottomia juustoja ja levitteitä, joista puuttuu rasva tykkänään.

Suuret herkut ovat useimmiten kaloripommeja ja juuri siksi niin herkullisia. ajatelkaamme nyt vaikkapa suklaata. Siitäkin voidaan tehdä rasvaton ja kaloriton versio, mutta miksi helkkarissa kenenkään pitäisi sellaista vaivautua syömään? On parempi, että herkuttelija, joka tietää tilansa, nauttii laatutavaraa ja tinkii sen sijaan määrästä.

Oudompaa on, ettei edes suurella rahalla, jonka monet voisivat mielihyvin sijoittaa todella laadukkaaseen ruokaan, sellaista ole juuri tarjolla. Ravintoloissa asiaa voi selittää vaadittavien ruokien pitkä valmistusaika joissakin tapauksissa, mutta todellinen syy taitaa olla jossakin muualla.

Tuleepa muuten mieleen, että Kiovassa, Bessarabski rynok-torilla huomasin leipäkojun, jonka nimenä oli finski hleb -suomalaista leipää. No, eihän se oikeasti sitä ollut, mutta osaltaan tämäkin taitaa kuvastaa sitä, että meillä on ruoissamme sellainen kansallisaarre, jota emme osaa kylliksi arvostaa. Ehkäpä sitten opimme, kun siitä tulee kansainvälinen muoti.