Venäjän Suuri vallankumous

Venäjän Suuri vallankumous

Kuten tunnettua, Putinin hallinto ei oikein ole osannut päättää, mitä Venäjän vallankumous vuonna 1917 merkitsi ja on ilmeisesti siksi ollut aika hiljaa sen merkkipäivistä ainakin tähän mennessä.

Toista se oli ennen. Vuosi oli muistaakseni 1987, kun Neuvostoliiton Tiedeakatemian sihteeriakateemikko kertoi, että jo nyt Neuvostoliiton historioitsijat valmistautuvat Lokakuun Suuren Sosialistisen Vallankumouksen 100-vuotispäivään. Siihen mennessä, eli vuoteen 2017, oli tarkoitus saada valmiiksi 50-osainen tuon suuren vallankumouksen historia ja tätä tarkoitusta varten työskenteli 150 tieteiden kandidaattia ja 50 tohtoria. Monia heistä tunsin ja tunnen vieläkin.

Mutta vallankumouksilla on kohtalonsa. 1960-luvulla julkaistiin meilläkin Isaac Deutscherin kirja Venäjän vallankumous jatkuu yhä. Kirjoittaja osoitti siinä, että Ranskan vallankumous oli lyöty ja tukahdutettu viimeistään Wienkin kongressiin 1815 mennessä ja vaikka se jätti lähtemättömät jäljet, sen varsinainen élan uuden maailman rakentamista tavoittelevine visioineen sammui saman tein jättäen jälkeensä masennusta ja turhautumista.

Venäjän vallankumous sen sijaan oli yhä voimissaan. Sen merkeissä oli voitettu maailmanhistorian suurin sota ja juuri 1960-luvulla se oli huipentumassa kommunistisen yhteiskunnan rakentamiseen, mikä oli suunniteltu keskeisiltä osiltaan loppuun saatettavaksi vuonna 1980.

Oli siis turha kysyä, kumpi oli suurempi, Lenin vai Napoleon. 1800-luku ei ollut Ranskan vallankumouksen vuosisata, mutta 1900-luku oli Venäjän vallankumouksen vuosisata.

Deutscher, trotskilaiseksikin leimattu lennokas kirjoittaja, ei ollut mielipiteissään yksin. Suurta Neuvostoliiton historiaansa kirjoittanut E.H. Carr oli kuta kuinkin samaa mieltä ja hän johti joukkoa, joka oli majoittunut Birminghamin yliopistoon ja jota hänen jälkeensä veti Richard Davies ja taitaa siellä vaikuttaa tänäkin päivänä.

Venäjän vallankumouksen suuri aika läntisessä tutkimuksessa oli 1970-80-luvut. Edellisellä vuosikymmenellä arkistotkin alkoivat hieman raottua sopiville sosiaalihistorian tutkijoille, kuten Sheila Fitzpatrick ja seuraavalla vuosikymmenellä niiden ovet suorastaan revähtivät selko selälleen. Kiinni niitä ei saada enää koskaan, vaikka aina jotakin voi yrittää salailla. Se ei kuitenkaan ole ollut edes hallituksen intresseissä sikäli kuin asia koskee vallankumousta eikä sen jälkeistä aikaa.

Fitzpatrick kuuluu Venäjän vallankumouksen tärkeimpiin tutkijoihin ja oli aikanaan eräänlainen  uuden paradigman luoja. Hän on sitä paitsi erinomainen kirjoittaja ja kiteyttäjä, mikä antaa hänelle runsaasti etumatkaa verrattuna esimerkiksi saksalaisen tai venäläisen koulukunnan perinteitä vaaliville oppineille.

Fitzpatrick halusi vallankumouksen tutkimisessa keskittyä olennaiseen ja hänen mielestään se merkitsi ennen muuta kolmea asiaa, mobilisaatiota, terroria ja sosiaalista nousua, jos nyt ihan tarkoin muistan.

Joka tapauksessa tuo sosiaalinen nousu sai erinäiset ideologiset vastustajat raivoihinsa ja muun muassa Richard Pipes ja Leonard Schapiro, erinomaisia aihepiirin tuntijoita hekin, näyttivät pitävän Fitzpatrickia suunnilleen holokaustin kieltäjän veroisena kerettiläisenä. Itse en oikein ymmärtänyt tuota anglosaksien furor theologicusta ja pidin heitä kaikkea suunnilleen yhtä kelvollisina aihepiiriensä guruina. Eihän yksi näkökulma toista pois sulkenut.

Mutta ajan kuluminen luo uutta perspektiiviä. Sheila Fitzpatrick on uusimmassa London Review of Booksissa arvostellut viisi uutta Venäjän vallankumouksen esitystä. Ehkä lienee sallittua kopioida ja liimata niiden nimetkin? Tässä ne joka tapauksessa:

·  October: The Story of the Russian Revolution by China Miéville
Verso, 358 pp, £18.99, May, ISBN 978 1 78478 280 1

·  BuyThe Russian Revolution 1905-1921 by Mark D. Steinberg
Oxford, 388 pp, £19.99, February, ISBN 978 0 19 922762 4

·  BuyRussia in Revolution: An Empire in Crisis, 1890 to 1928 by S.A. Smith
Oxford, 455 pp, £25.00, January, ISBN 978 0 19 873482 6

·  BuyThe Russian Revolution: A New History by Sean McMeekin
Basic, 496 pp, $30.00, May, ISBN 978 0 465 03990 6

·  BuyHistorically Inevitable? Turning Points of the Russian Revolution by Tony Brenton
Profile, 364 pp, £25.00, June 2016, ISBN 978 1 78125 021 1

Non niin. Tulipa samalla mainostakin, valitan. Mutta siinä taitaa siis olla linkit ostajille. En rupea niihin koskemaan.

Kuten on helppo ymmärtää, Venäjän vallankumousta ei enää pidetä samanlaisena keskeisenä maailmanhistorian taitekohtana kuin ennen ja harvaa kiinnostaa, oliko se todella ”työväen vallankumous”, marxilaisessa hengessä, kuten ennen pyrittiin kaikin tavoin, jos kohta epätoivoisesti todistamaan. Sosialismista puhuminen on armeliaampaa unohtaa kokonaan, tokaisee Fitzpatrick.

Mutta eihän tuon vallankumouksen problematiikka siihen lopahda. Voidaan esimerkiksi Fitzpatrickin (Russian Revolution 1917-1932) tavoin tulkita, että vallankumous jatkui yli ensimmäisen viisivuotissuunnitelman (1928-1932), joka oikeastaan oli se varsinainen yhteiskunnan mullistus ja jopa aina Stalinin puhdistuksiin, joissa sama sosiaalisen insinöörityön elementti voidaan nähdä keskeisenä asiana.

Mutta mitäpä nämä nuoret nyt pauhaavat, Heinrich Heinen sananpartta käyttääkseni?

Arvostelun perusteella on tietenkin uskallettua sanoa niistä yhtään mitään, mutta näyttää siltä, etteivät vanhat kysymykset enää juuri ketään kiinnosta. Selvää on, ettei Venäjän vallankumous luonut kestävää mallia kenellekään. Kiinasta tuli tietyssä määrin sen perillinen ja se saattaakin olla kestävintä, mitä se sai aikaan.

Tutkimuksessa joka tapauksessa Venäjän vallankumouksen väistyminen fokuksesta on paljastanut sen taakse katveeseen jääneen ensimmäisen maailmansodan, jota nyt on Venäjälläkin laajasti tutkittu alistamatta sitä enää sosialistiselle projektiolle.

Työläisten sijasta tutkimuksen kohteeksi ovat nyt tulleet esimerkiksi naiset ja katurahvas. Ehkäpä tässä uskaltaa ennustaa, että ennen pitkää sinne tulevat LGBT-väki ja transihmiset. Kuinka voisi olla toisin?

En rupea setvimään kirjoitusta sen enempää. Olennaista siinä on, että Fitzpatrick peilaa muita kirjoittajia omaan tuotantoonsa, joka todella ansaitseekin erityistä arvostusta. Se on kuitenkin enimmäkseen luonteeltaan sen verran akateemista, ettei se suuresti puhuttele maallikoita, poikkeuksena tiivistetty ja pamfletinomainen Russian Revolution, joka ilmestyi jo vuonna 1982 ja josta kuulemma nyt on tullut uusi laitos.

Suomessa lukijakunta on jäänyt onnellisen tietämättömäksi koko siitä valtavasta kirjallisuudesta, joka Venäjän vallankumouksen ympärille on kertynyt. Jotakin siitä pitäisi kyllä julkaista myös suomeksi. Oma suosikkini olisi Fitzpatrickinkin mainitsema Orlando Figesin A People’s Tragedy, joka ajoittaa vallankumouksen vuosiin 1892-1924. Se on uskomattoman luettava kirja monine dokumenttikatkelmineen.

Kaiken kaikkiaan ne historioitsijat, joilla on silmää perspektiiville, ymmärtävät nyt, että Venäjän vallankumouksen merkitys on alituisesti muuttumassa ja muotoutumassa. Myöskään Putin ei ilmeisesti tiedä, miten hänen pitäisi asiaan suhtautua ja pitää siksi matalaa profiilia, arvelee kirjoittaja. Vanhat oikeisto –vasemmistokiistat, jotka kerran olivat tärkeitä,  näköjään  jatkuvat yhä jossakin muodossa, mutta vasta tulevaisuus näyttää, miten paljon niissä on mieltä silloin. Se tuskin muuttaa muuksi sitä, että kerran Venäjän vallankumous oli maailmanhistorian napa.

Miltähän sitten mahtanee vallankumous näyttää sadan vuoden kuluttua, kysyy Fitzpatrick? Se on hyvä kysymys. Ranskan vallankumouksen merkittävä, vaikka ei tietenkään lopullinen uudelleenarviointi tapahtui myös kahdensadan vuoden kuluttua itse tapahtumasta. Odotellaanpa nyt vain sitten.