Norjan tuntureilla

Korsgevär Norjan vuorilla

Kuten tunnettua, Tukholma on täynnä sankarikuninkaiden patsaita, Kustaa Vaasasta ja Kustaa II Adolfista Kaarle XII:een ja Kustaa III:een.

Tämä on ymmärrettävää, pidettiinhän ruotsalaisia aikoinaan ylivertaisena soturikansana ja suurvalta-aika oli yhtä sotimista, yleensä vihollisen alueella. Maine oli sen mukainen ja kuulemma Buharan emiirikin maksoi erityisen paljon ruotsalaisista tytöistä, joiden arveltiin synnyttävän kelpo sotureita. Luultavasti he enimmäkseen olivat Suomesta, josta heitä oli helpompi ryöstää kuin varsinaisesta Ruotsista.

Kansankoti Ruotsi muistaa yhä noita aikoja, vaikka omalla tavallaan. Armémuseet on omalla tavallaan mielenkiintoinen paikka, vaikka siitä onkin ajan mittaan tullut yhä enemmän naisten ja lasten puuhapaikka ja samalla poliittisesti korrektien asenteiden koulutuskeskus.

Joka tapauksessa tekniset seikat ovat yhä paikallaan. Eri aikakausien kivääreillä tehdyt ampumakokeet ovat kiinnostavia, joskin saattaa jäädä miettimään, onko hyvän läpäisykyvyn omaava pienikaliiperinen nykyluoti varmasti tappavampi kuin luumun kokoinen lyijymötikkä, joka on mahtanut omata melkoisen iskuenergian, kuten sen parafiiniin tekemästä montustakin näkee.

Kysymään myös jää, miksi musketin kantamaksi annetaan 30 metriä. Onhan selvää, että kuula lensi muutaman sata metriä. Kerranhan sen vain pystyi taistelussa laukaisemaan ja sen jälkeen käytettiin pistintä. Karoliinit olivat tämän taistelutavat pioneereja ja opettivat siihen venäläisetkin.

Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että ruotsalainen pistin näyttää nykyään olevan jokseenkin morapuukon kokoinen. Sitä voi vain verrata 1700-luvun lähes metrisiin piikkeihin, jotka kiinnitettiin muutenkin hyvin pitkiin kivääreihin. Toki pistintaistelu silloin tapahtui kentällä eikä juoksuhaudassa. Meriväellä oli sitten omat, lyhennetyt aseensa. Jopa Kainuun rykmentillä oli lyhyet musketit, jotta hiihtäminen onnistuisi paremmin.

Ruotsin armeijassa oli Suuren pohjan sodan aikana käsikranaatti varsin tavallinen ase. Samahan se lienee ollut muuallakin. Krenatööreiksi eli kranaatinheittäjiksi valikoitiin isot miehet, jotka usein vielä saivat päähänsä korkean, peltilevyllä varustetun hatun.

Levyssä näyttää usein olleen granaattiomenaa muistuttava pakotus, siitähän se kranaatin nimitys sai alkunsa: pallo, josta pistää esille sytytysputki, joka tunkee liekkiä kidastaan.

Tämä tuli vain mieleeni, kun rupesin ajattelemaan, että vanhoja taisteluita kuvaavissa filmeissä tämä kranaatinheitto loistaa poissaolollaan. Ehkä on pelätty, että joku saa oikeasti tällin päähänsä tai hevoset pillastuvat.

Joka tapauksessa vanhoja Ruotsin armeijan, tarkemmin sanoen Carl Gustaf Armfeltin ankean Norjan retken jälkeisiä katselmusrullia vuodelta 1719 katsoessa huomaa, että aika monet suomalaiset sotilaat olivat saaneet varusteisiinsa muun muassa kranaattilaukun.

 Joillakin oli korsgevär, jota joskus luulin ampuma-aseeksi. Itse asiassa kyseessä on lyhyt hilpari, jollainen oli aliupseerin arvomerkki ja toki asekin. Itse sana tulee saksalaisesta termistä Kurzgewehr eli lyhyt ase (sich wehren –puolustautua). Sitä kantaa tietenkin on myöspelkkä Gewehr –kivääri ja kaikenlaiset johdannaiset kuten Wehrmacht ym.

No, aika paljon aseita oli rullien mukaan noilla hengissä selviytyneillä vielä syksyllä 1719, edellisessä vuodenvaihteessa suoritetun kuolemanmarssin jälkeen. Siinähän vajaasta 6000 miehestä paleltui kuoliaaksi ”tuntureilla” yli puolet, joidenkin tietojen mukaan peräti 4273. Sen jälkeen kuoli paleltumisten seurauksiin (kuoliot) ehkä vielä 700 ja henkiin jääneistä 2100 sotilaasta 600 jäi raajarikoiksi, näin kerrotaan. Luvut vaihtelevat.

Tuosta retkestä on näköjään tehty uusikirja, Armfeldts armé. Historien om en katastrof.  Kirjoittaja ei tosin näytä käyttäneen alkuperäislähteitä. Hän on norjalainen journalisti Geir Pollen. Ostin kirjan ja täytynee se pian lukeakin. Siinä on kuvattu ainakin Pietari Långströmin kuolema.

Mutta itse retkeen: tappiot eivät näytä jakaantuneen tasaisesti. Netistäkin löytyvien katselmusrullien perusteella joidenkin komppanioiden, kuten Savon jalkaväkirykmentin henkikomppanian miehistä jopa enemmistö katosi tuntureille, eräistä toisista suurin osa näyttää selviytyneen.

Kun uteliaisuuttani katselin Puumalan ja Juvan komppanioiden kohtaloa, näytti se jostakin syystä keskimääräistä paljon lohdullisemmalta. Mitenkähän pojat oikein sitten pärjäsivät monen päivän lumimyrskyssä? Osattiinko kaivautua hankeen? Siellä joka tapauksessa muutama sulkavalainenkin näyttää sinnitelleen ja henkensä säilyttäneen.

Entä saatiinko nuotioita palamaan ja oliko mitä polttaa? Tunnetusti miehet polttivat kaikkea mikä paloi, kuormastokärryistä kiväärintukkeihin. Silti kerrotaan norjalaisten talonpoikien keväällä korjanneen parempaan talteen suuren määrän Ruotsin armeijan jäämistöä, vaunujakin. Lieneekö sitä vielä jossakin museossa esimerkiksi Åressa hiihtokeskuksen vieraita viihdyttämässä?

Kova reissu se joka tapauksessa oli. Ja kaikesta parinkymmenen vuoden ajan jatkuneesta mieshukasta huolimatta riveihin saatiin vuonna 1719 vielä uusia täydennyksiä tehdyksi. Eihän se sota vielä siihen päättynyt, vaikka moni taisi sitä toivoakin.

Sulkavankin ruodut saivat asettaa uutta väkeä rivistä poistuneiden tilalle, pari miestä toki hylättiin.

Karoliinien pääarmeija oli marsseilla melko hulppea näky. Minulla on asiaa käsittelevä kirja, josta käy havainnollisesti selville marssikolonnien pituus ja kaikki ne mahdolliset systeemit, mitä marssilla tarvittiin. Siinäpä riitti vaunuja ja hevosia.

Rumpalit paukuttelivat patarumpujaan myös ratsain, mukana kulki miesten ja tykkien lisäksi suuri määrä eri alojen käsityöläisiä ja muita ammattilaisia papeista piiskureihin, valtava määrä ampumatarvikkeita, ruokaa, rehua ja juomaa. Jopa sotakassan kuljettamiseen tarvittiin kymmeniä hevosia, sehän koostui suurelta osalta kupariplootuista.

Meillä on viime aikoina keskitytty tuon aikakauden muistelemiseen ennen muuta ns. matalan katseen perspektiivistä eli lähinnä siviiliväestön ja venäläisten joukkojen suhteen kannalta Ison vihan aikana. Se on toki kiinnostavaa.

Vanhat yksilötason edustajat, sellaiset kuin Münchhausenin sukulaissielu Stefan Löfving, sissipäällikkö Peter Långström tai naispuolinen rakuuna Annika Svahn eivät taida enää rikastuttaa nykynuorison mielikuvitusta? Sen sijaan kiinnostutaan Sormusten herrasta, Warhammerista ja muusta fantasiasta, joka on vailla kaikkea todellisuuspohjaa. Ehkä se on hyvä näin?

Ja mitä lieneekään enää nykyään meillä Suomessa jäänyt yleiseen tietoisuuteen esimerkiksi Kaarle XII:n Puolan ja Saksin retkistä? Riilahden kahakasta toki otettiin taannoin paljon irti, mutta jopa Poltava taisi mennä ohi huomiota herättämättä.

Noista menneen ajan sodista ottaa nykyään Tukholman Armémuseet irti kaiken kurjuuden ja tekee siinä mielestäni oikein. Perverssi riemu vihollisen tappamisesta on ymmärrettävää ja ehkä lopultakin luonnollista, mutta sodissahan tuppaa käymään kuin uhkapelissä: ennen pitkää se osuu itseenkin. Voitot muuttuvat tappioiksi, ellei osata lopettaa ajoissa. Ruotsihan on sitten myöhemmin osannut, mutta aikansa sen läksyn oppiminen kyllä otti.

Mutta ruotsalaiset osaavat myös kirjoittaa katkerastakin historiastaan. Peter Englundia täytyy pitää kansainvälisen tason klassikkona. Silti saattaisi kaivata myös suomalaista historiallista romaania, jossa vaikkapa joku etevä kirjailija Mika Waltarin tapaan kykenisi kuvaamaan suomalaisin silmin esimerkiksi kolmikymenvuotista sotaa tai juuri Suurta Pohjan sotaa. Topeliustahan meillä ei enää tunneta.

Nykyään kaikki historialliset romaanimme, jopa sodan kuvaukset, taitavat olla naisten kirjoittamia. Mikäpä siinä, ei kai se väärin ole, mutta ehkäpä se kuvaa aikakautemme kulttuuria, josta puuttuu tasapaino.

Sitä paitsi koko kysymys siitä, mitä tekemistä meillä on Ruotsin suurvaltasotien kanssa, näyttää viime vuosikymmeninä saaneen uudenlaista perspektiiviä.

Vielä 1950-luvulla Ruotsin vallan ajan valtakunnan historia oli itsesäänselvästi meidänkin historiaamme. Sen jälkeen näkökulma on hitaasti, mutta selkeästi muuttunut. Sen sijaan, että nähtäisiin Suomi valtakunnanosana, projisioidaan sinne sellaista separatismia ja kaiken maailman postkolonialismia, joka ei välttämättä kuulunut tuon ajan todellisuuteen.