Ruutikellari

Ruutikellarin vartijat

Pavel Poljan, joka on julkaissut kirjan Историомор, или трепанация памяти. Битвы за правду о ГУЛАГе, депортациях, войне и Холокосте (Historian näännyttäminen eli muistin kallonporaus. Taistelut totuudesta Gulagin, karkotusten, sodan ja holokaustin historiassa, AST, Moskova 2016, 624 s.) on ottanut motoksi Osip Mandelstamin lausahduksen: Historia on ruutikellari.

Toinen motto on peräisin kenraalimajureiden P.S. Lebedevin ja S.N. Bjalkovskin toimittamasta kirjasta vuodelta 1972 ja siinä sanotaan, ettei ”tapahtumia pidä kaunistella, mutta että olisi sallimatonta myöskään keskittää huomio joihinkin epäonnistumisiimme, tai vääriin arvioihimme ja kääntää huomio pääasiasta. Se taas on neuvostokansan ja sen soturien vertaansa vailla oleva sankaruus ja suuret voitot uskomattoman vaikeassa taistelussa synnyinmaan erittäin hyvin valmistautunutta, voimakasta ja katalaa vihollista vastaan”.

Molemmat motot ovat ymmärrettäviä myös suomalaiselle, esimerkkejä lienee tarpeetonta esittää. Isänmaallisuuden ja kovin tarkan ja valikoimattoman muistamisen välillä on aina jännitettä.

Suotta ei ole sanottu, että kansakunnan tulee muistaa tiettyjä asioita yhdessä ja unohtaa eräitä muita. Se, mitä nämä ovat, on kansakunnan peili. Jos siinä näkyvä naama on vino, pahoittaa moni patriootti mielensä ja alkaa touhuta paremman peilin aikaansaamista. Sellaista se on tuo patriotismi, jota toki arvostan, tulkoon sanotuksi.

Tuo vuodelta 1972 peräisin oleva motto on myös aivan järkevä, eikä välttämättä edellytä mitään historian väärennöstä. Näinhän se on ollut meilläkin: keskittyminen esimerkiksi sodanjohdon puutteisiin tai sotilaiden moraalin pettämiseen joissakin tilanteissa saattavat viedä huomion itse pääasiasta, jota todella oli kaiken kunnioituksen ansaitseva suoritus. Itse asiassa se oli vertaansa vailla…

Jotta ei totuus unohtuisi, on muistettava, että kaikilla kansoilla on vertaansa vailla olevia suorituksia. Harrastuksiini kuuluu populaarien historialehtien ostaminen niistä maista, joissa satun käymään. Minulle tuotti lievän yllätyksen, kun sain lukea, että myös italialaisilla oli toisessa maailmansodassa jokunen aivan huikea suoritus.

Kyllä minäkin noihin ihmesuorituksiin uskon tai ainakin otan vakavasti niihin liittyvät kertomukset. Luulen, että ihminen tarvitsee sellaisia tai ainakin tarvitsi asustellessaan savannilla ja koska hänellä yhä on tallella ns. vanhempien nisäkäsaivojen järjestelmä, niin vaatiihan sekin veronsa.

Siinä mielessä patrioottinen historia, jossa unohtaminen ja muistaminen palvelevat järkiperäisesti tiettyä päämäärää tai olotilaa, on mielekästä. Sitten kun valtiot alkavat tulla mukaan tähän prosessiin, joudutaan uudelle tasolle.

On selvää, että valtioilla on asiassa mitä suurin intressi ja tämä koskee myös omaa maatamme. Lojaalit ja muutkin kansalaiset yleensä ymmärtävät asian. Ainakin minä huomaan verenpaineeni nousevan, kun luen vääristeleviä kuvauksia siitä, miten Suomi joutui viime sotiin, mitä se niissä tavoitteli ja millä keinoin. Riittäähän niitä vääristelyjä yhäkin. Jotkut toimivat tahallaan ja useammat kai vain tyhmyyttään.

Niinpä myös meidän pluralistinen valtiomme huolehtii ainakin jossakin määrin siitä, että kuva sen toiminnasta eri yhteyksissä ei perustu vääristelyyn. Sen vastapainoksi voidaan tarjota sellaista informaatiota ja sellaisia näkökulmia, joita vääristelijät ovat laiminlyöneet. Varsinaisen työn tekevät tietenkin aina historian ammattilaiset.

Mutta mitä on sanottava siitä, kun arkistoja pidetään suljettuina tai avataan vain hieman ja tarkoitushakuisesti? Toki silloin syntyy se väistämätön johtopäätös, että jollakin on asiassa jotakin salattavaa, tarkemmin sanoen sillä, joka on kiellon asettanut.

Meillä ei tuollaisia kieltoja ole sikäli kuin asia ei koske aivan viimeaikaisia tapahtumia. Neuvostokollegat yrittivät aikoinaan vihjata tiettyjen yksityisarkistojen ehkä sisältävän järkyttäviä asioita, mutta tämä ei todellakaan merkinnyt samaa kuin se kaikkialle levinnyt salailu, joka Neuvostoliitossa vallitsi.

Entä mikä on tilanne nyt? Ne, jotka eivät asiasta mitään tiedä, näyttävät yleisesti uskovan, että on palattu neuvostoajan käytäntöihin. Näin ei kuitenkaan ole, eikä sellainen olisi nykyisellä Venäjällä enää mahdollista.

Poljan kuvaa kirjassaan niitä taisteluita, joita on käyty totuuden selville saamiseksi erinäisistä asioista, etenkin kirjan alaotsikossa luetelluista. Kysymys holodomorista, joka otsikosta tietenkin tulee mieleen, jää käsittelemättä, mutta toki siitä on muita kirjoja.

Työ ei suinkaan ole ollut turhaa. Sen tuloksiin kuuluu muun muassa se yli sataosainen stalinismin historia, jossa on julkaistu sekä tärkeimmät ulkomaiset klassikot että paljon uutta kotimaista tutkimusta. Sen osia saa kaikista kunnon kirjakaupoista Venäjällä. Meillä tätä tavaraa on hyvin satunnaisesti.

Mutta historia ei tule koskaan valmiiksi. Suomessakin voi havaita, että ne sota-arkiston asiakirjavuoret, jotka eivät muutama vuosikymmen sitten kiinnostaneet ketään, ovat nyt massamittaisen penkomisen kohteina. Sota, joka jo unohdettiin, on noussut kuolleista.

Pitkälti Venäjän arkistopolitiikka iskee samaan paikallisten harrastajien joukkoon, jonka intohimona on rekonstruoida tiettyjä historiallisia tapahtumia. Myös erinäiset suuren luokan kysymykset, jotka liittyvät esimerkiksi Saksan kanssa tehtyyn yhteistyöhön, jäävät sensuurin takia vastausta vaille.

Toki aina silloin tällöin kuullaan riemu-uutisia. Esimerkiksi puolustusministeriön arkiston kymmenen miljoonaa asiakirjaa määrättiin kymmenen suotta sitten julkisiksi entisten kahden miljoonan lisäksi. Puolustusministeri Ivanov oli kuitenkin ehtinyt määrätä useita kategorioita tämän ”armahduksen” ulkopuolelle ja siis asiakirjakohtaisen julkistamisprosessin taakse.

Pelkkä salassapito on varsin banaali, mutta tavallaan tehokas keino vaikuttaa historiaan. Toinen olisi sensuuri, mutta sellaisesta en ainakaan minä ole havainnut merkkejä. Kaiken maailman opuksia ovat kirjakaupat väärällään, edes virallisen Venäjän alimpaan kattilaan manaaman Viktor Suvorovin kirjat eivät ole hävinneet kaupoista, vaan myyvät hyvin. Meillähän niitä ei olekaan julkaistu…

Hienovaraisempaa ja kukaties tehokkaampaa vaikuttamista historiankirjoitukseen pyritään suorittamaan erilaisten organisaatioiden kautta, jotka tarjoavat kepin lisäksi myös porkkanaa. Niissä ovat mukana Kremlin ylimmät, sanoisiko, opritšnikit.

On silmiinpistävää, miten kiinnostunut Venäjän johto on maansa historian tulkinnoista. Epäilemättä sillä on asiaan niin sanoakseni legitiimi intressi, mikäli sen vaikutustoimet pysyvät tietyissä, säädyllisissä rajoissa. Cosi fan tutti.

Kohtuus siis kaikessa, myös kremlin kaikkien toimien demonisoinnissa. Liberaalit antiputinistit kyllä ovat ymmärrettävästi raivoissaan jokaisesta toimesta, joka haiskahtaakin valtiovallan pyrkimyksestä vaikuttaa maan historiakuvaan. Ymmärrän heitä erinomaisesti.

Mutta kansa kannattaa Putinia kuten se aikanaan ilmeisesti kannatti Nikolai I:tä. Merkittävää kyllä, myös Poljan kirjoittaa, että ajatukset (Neuvostoliiton) valtion rikollisuudesta, historiallisen syyllisyyden tunnustamisesta ja aivan erikoisesti kansallisesta katumuksesta, jota muuten Solženitsyn painavasti susitteli, ovat äärimmäisen epäsuosittuja.

Historiomor on valitettavasti miltei väistämätön asia, mutta onhan se myös jo apriori väliaikainen ja ohimenevä, lohduttautuu Poljan.

Kuitenkin, tulkoon sanotuksi, ei tämä meininki sentään vielä neuvostoaikaiselta näytä. Pikemminkin voidaan puhua uudesta virallisesta patriotismista, joka on verrattavissa Nikolai I:n ajan edeltäjäänsä. Ortodoksia, itsevaltius ja venäläisyys ovat taas enemmän tai vähemmän virallisia ihanteita. Ne ovat esimoderneja tunnuksia, kuten ne olivat jo kaksisataa vuotta sitten, Silloin niitä kritisoivat niin länsimaalaistajat kuin slavofiilit ja aika samanlaisiahan nuo asetelmat taitavat olla nytkin.

Eipä tässä kai muuta voi tehdä, kuin odotella Aleksanteri II:n nousemista valtaistuimelle, toivottavasti siihen ei nyt tällä kerralla sentään Krimin sotaa tarvita.