Tarpeettoman kulutuksen vaiheita

 

Naatitaan

 

Wolfgang Schiwelbusch, Nautintoaineiden kulttuurihistoria (Das Paradies, der Geschmack und die Vernunft. Eine Geschichte der Genussmittel, 1983), Otava 1986, 265 s.

 

Muutama vuosikymmen sitten alkoi historiankirjoituksessa muoti, jossa pääosaan otettiin erilaiset aineet. Kirjoja on tullut niin suolasta, rommista, coca-colasta ja teestä, kuin myös perunasta, sokerista, riisistä ja niin edelleen. Kaikilla niillä on yleensä omat kiinnostavat vaiheensa muun muassa uutuuksina eurooppalaisessa keittiössä.

Ilman niitäkin on toimeen tultu, suolaa kai lukuun ottamatta, mutta joinakin aikakausina himo erityisesti aivan tarpeettomien aineiden hankkimiseen on vaikuttanut suorastaan maailmaa mullistavasti. Hyvä esimerkki ovat mausteet ja niiden varhainen kuningas pippuri, jonka kauppa nosti Venetsian kerran Euroopan kukoistavimmaksi valtioksi.

Kun eurooppalaiset sittemmin alkoivat valloittaa maailman meriä, oli toiveissa nimenomaan pippurin edullinen hankkiminen. Kulta ja hopea tulivat kuvaan mukaan odottamattomina sivutuotteina.

Kun tämä nyt käsillä oleva kirja ilmestyi, oli eurooppalaisten nautintoaineiden historiasta kirjoitettu jo paljonkin, mutta kyllä tämäkin kiinnostava on, muutenkin kuin runsaan kuvituksensa puolesta.

Nautintoaineiden käyttö ja sen muutokset näyttävät nimittäin olevan aika arvoituksellisiakin ilmiöitä. Miksi esimerkiksi Ranskassa lakattiin 1700-luvulla miltei kokonaan polttamasta tupakkaa ja sen sijaan nuuskattiin sitä? Tai miksi Englannissa samaan aikaan poltettiin tupakkaa, mutta hylättiin kahvi ja alettiin juoda valtavia määriä teetä?

Jokaisella harrastelijalla lienee aina takataskussaan jokin rationaalinen ja yleensä taloudellinen selitys, mutta eivät ne näissä tapauksissa toimi eivätkä monessa muussakaan.

Schivelbusch tarkkailee erityisesti yhteiskuntaluokkien merkitystä tiettyjen nautintoaineiden ja niiden käytön suosijoina, jolloin tärkeäksi tulee muun muassa erottautuminen muista.

 Esimerkiksi Ranskassa porvaristo keskittyi piristävään kahviin, kun taas aatelisto joi makeaa suklaata. Työväestö siirtyi joukkomitassa ryyppäämään tappavan tehokasta giniä sitten kun se tuli markkinoille ja hylkäsi oluen, joka oli aikoinaan ollut jopa tärkeä osa ruokataloutta. Myöhemmin tämäkin muoti muuttui.

Nautintoaineet, Genussmittel, olivat ja ovat yleensä aivan tarpeettomia siihen saakka, kunnes tuollainen tarve herätetään ja se näyttää olleen ja olevan hyvin pitkälti nimenomaan sosiaalinen. Kahviin ja erityisesti teehen liittyivät omat rituaalinsa ja muu muassa ylellinen uutuus, porsliiniserviisi, jollaisia saatiin aluksi vain Kiinasta, mutta opeteltiin sitten Euroopassakin valmistamaan.

Kahviloista tuli julkisia tiloja, joissa voi ja kehtasi toimittaa vaikkapa lehteä. Kapakoiden mölyssä ja kilparyyppäyksessä se olisi ollut toivoton tehtävä. Jopa bisnes sujui kahvilassa ja Lloydsin vakuutusyhtiökin syntyi siellä, kunnes muutti viimein aivan erityiseen rakennukseen.

Mausteilla oli mukanaan jonkinlainen tuulahdus paratiisista ja sieltä niiden ajateltiinkin alun perin olevan peräisin. Edenhän sijaitsi idässä, kuten tunnettua. Pippurin ja muiden mausteiden köytöstä tuli keskiajalla suorastaan tolkutonta ja se liittyi vahvasti statukseen.

Yleensäkin nautintoaineilla on ollut omat suuret hetkensä ja laskukautensa. 1800-luvulla tulivat siihen rooliin myös sellaiset apteekkitavarat kuin oopiumi ja hashis. Kun oopiumista jalostettiin rajumpia versioita kuten heroiini, päästiin jo nykymaailman puolelle, josta Schivelbusch ei sen enempää kerro.

Joka tapauksessa jauhoneniä alkoi ilmestyä ajan huvittelulaitoksiin erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja kokaiinilla oli suuri suosio myös neuvostojen maassa, niin kallista kuin se olikin. Sodan aikana vaivoihinsa morfiinia nauttineet ja sitä jakaneet muodostivat oman ryhmänsä kuten myös toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kuvaan tuli vahvasti myös piristävä amfetamiini -tuo saksalaisten pervitiini.

Suomessakin oli sodan jälkeen melkoinen huumeongelma, kuten Mikko Ylikangas on merkittävässä kirjassaan osoittanut. Se liittyi kuitenkin poikkeusoloihin. Rintamamiestalojaan rakentaneen ja kylmiä tiloja raivanneen sukupolven valtaosa ei kaivannut muita huumeita kuin pitkäripaisesta hankittuja joskus viikonlopuksi.

Schivelbusch ei käsittele omia aikojamme, joihin näyttää liittyvän taas kiinnostava suuri muutos. Kannabistuotteet ovat leimautuneet tietyn, lähinnä vastakulttuureista viehättyneen aineksen passivoivaksi harrastukseksi, kun taas rikollismaailma himoitsee piriä öykkäröivän käytöksen vauhdittamiseksi. Psykedeelisesti vaikuttavat aneet kuuluvat taiteilijaiireihin.

Uusi ilmiö näyttää kuitenkin olevan tuo keskiluokkaisten ja juppimielisten jauhojengien ilmaantuminen. Vanha, kallis kokaiini toimii yhä, mutta kaikenkarvaisia muuntohuumeita on myös tullut markkinoille, jotka näyttävät olevan erittäin laajat ja tuottavat.

Vastaavia ilmiöitä ei ollut aikaisemmilla vuosisadoilla. Esimerkiksi kahvia kyllä vainottiin pohjoismaissa ja Saksassa merkantilistisista syistä, mutta ei voida puhua kahvista eikä muistakaan noiden aikojen nautintoaineista suurena alamaailman bisneksenä. Salakuljetusta tietenkin oli ja senhän me vanhat ihmiset muistamme Suomestakin.

Lännen ja idän välinen kauppa oli itämaille kroonisesti ylijäämäistä ja tämä koski jopa Venäjän-kauppaa. Lännessä ei ollut tarjottavana mitään sellaisia tuotteita, joita idässä olisi haluttu ostaa, joten jalometallien virta valui koko ajan itään.

Oopiumisota on se tunnettu ilkityö, jonka britit tekivät kustantaakseen hillittömän teenjuontinsa: Kiina pakotettiin sallimaan englantilaisten välittämän oopiumin tuonti. Kotimaassa britit sen sijaan käyttivät ainetta yleensä vain lääkärin määräyksestä ja hyvää se lienee ollutkin muun muassa vatsavaivoihin.

Kaiken kaikkiaan Eurooppa, himoitessaan tarpeettomia nautintoaineita, näyttää antaneen suuren sysäyksen maailmantalouden kehittymiselle. Kuten öljy, jolle arabit eivät koskaan keksineet mitään käyttöä, yhtäkkiä tekikin heistä rikkaita, samoin länsimainen kysyntä mitä todennäköisimmin rikastutti monia itäisiä maita, käytännössä siis niiden johtajia.

Toinen seikka sitten on, että kun nuo maat jäivät kehityksessä länsimaiden jälkeen, saivat jälkimmäiset tilaisuuden valjastaa ne enemmän tai vähemmän väkivalloin tuottamaan noita maailmankaupan haluamia tuotteita. Se tapahtui kuitenkin vasta sen jälkeen, kun noita herkkuja oli satojen vuosien ajan ostettu Eurooppaan usein huikeilla hinnoilla.

Mainittakoon, että esimerkiksi pippurin hinta nousi keskiajalla kolmikymmenkertaiseksi, kun se tuotiin Intiasta Venetsiaan.

 

 

Paha paimen

 

Suomalaisia pappistyyppejä

 

Nykyään pappeja näkee Suomessa harvemmin kuin poliiseja ja se on vähän se. Yleensä kysymys sitä paitsi ei edes ole papeista, vaan jonkinlaisista Jahven papittarista, joista vanhat aikakirjat eivät vielä osanneet sanoa mitään, tuskin pitivät edes mahdollisina.

Papin habitus on viidessäkymmenessä -sadassa vuodessa eli vielä minun elinaikanani muuttunut perusteellisesti ja epäilemättä muutos jo sitä ennen oli tuntuva.

Sadan vuoden takaiset papit olivat vielä pitäjän merkkihenkilöitä ja joskus jopa melkoisia kirkkoruhtinaita, kuten heti ymmärtää jo kerran käytyään Mikkelissä Kenkäveron pappilassa. Matti Klinge voi kertoa aiheesta enemmänkin.

Papit olivat usein jopa ainoita oppineen säädyn edustajia paikkakunnallaan ja toisaalta oppineisuus teki jo papin. Maisteri kuin maisteri saattoi tarvittaessa paukutella saarnastuolista tarvittavat litaniat. Olihan Lutheruskin puhunut kristittyjen hengellisestä pappeudesta, mutta jokainen ymmärsi, ettei ihan kuka tahansa silti sopinut tuota virkaa toimittamaan.

Kuten Gunnar Suolahti on tutkimuksissaan osoittanut, Suomen pappilat olivat merkittäviä kulttuurin tukikohtia Suomen laajalla maaseudulla. Suomen papisto oli Euroopan sivistyneintä, kuten muuan venäläinen vieras arvioi ja pappilat olivat säätyveljille aina avoimia turvapaikkoja, kun matkalaiset samosivat Suomen korpia.

Kirkkoherrat olivat ennen muinoin yleensä joviaaleja miehiä, jotka olivat tutustuneet koko ikäluokkansa nousevaan sivistyneistöön yliopistovuosinaan ja siellä tottuneet myös viettämään myös mukavaa seuraelämää ja keskustelemaan eurooppalaisista ajan kysymyksistä. Vasta herännäisyys muutti kuvaa ja 1900-luvun papit olivatkin sitten usein raittiita ja kuivakkaita moralisteja. Toki paljon poikkeuksiakin yhä oli.

Joka tapauksessa pappi kuului ehdottomasti herrasväkeen ja hänellä oli suomalaisessa yhteiskunnassa paljon valtaa vielä 1800-luvulla. Pappia oli syytä pelätä siinä kuin vallesmanniakin ja aina löytyi myös valtaansa väärin käyttäviä tyyppejä, vaikka tuota ryhmää kokonaisuutena ei varmaan kannata tuomita enempää nyt kuin silloin.

Luulen kuitenkin, että meille nykyajan ihmisille tulee harvoin mieleen sijoittaa pappeja tai siis näitä nykyisiä papittaria varsinaisen konnan rooliin. Toki uskontommekin puhuu kovasti armosta ja sen välineistä ja kyseinen ammattikuntahan keskittyy nykyään juuri niiden käyttöön. Muuhun ei juuri ole mahdollisuuksia ja tuskin kysyntääkään.

Aikoinaan asiat olivat toisin. Vaikka pappeja silloinkin vielä riitti kaikkiin harvalukuisiin juniin ja muuallekin, ei ajatus nimenomaan pahasta papista kaikesta päätellen ollut kansalle lainaan vieras.

 Itse asiassa en ole koskaan lukenut toista yhtä synkkää -olkoonkin että fiktiivistä- kuvausta Suomen maaseudulta kuin tässä seuraavana esiteltävä Sakari Topeliuksen kertomus. Sen konna on lähes paholaismainen pappi:

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Aulangon pastorinvaali

 

Aulangon pastorinvaali

 

Pakkasen paukkuessa nurkissa tarvitaan iltaisin räiskyvä takkatuli, jonka ääressä sopii kertoilla vaikkapa kauhujuttuja, kuten joskus oli tapana. Takan puuttuessa voi sytyttää pienhiukkasia syöksevän rasvaliekin, jonka ilkeässä loimussa tulee väkisinkin miettineeksi kohtaloaan määrärahoista riisutun sairaalan letkuissa vaipanvaihtoa odottamassa. Muuta hauskaahan siellä ei lienekään. Nauttikaamme siis sitä ennen siitä, mitä on tarjolla. Edessä on kauhujen taival, ellei armelias viikatemies osu kunnolla silloin kun tarvitaan. Hui sentään tätä aikaa!

Mutta osattiin sitä ennenkin. Topeliuksen Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen nide sisältää Kuninkaan hansikkaan ja Linnaisten kartanon vihreän kamarin ohella muun muassa mainion kuvauksen 1800-luvun alkupuolen Helsingistä: Vinsentti Aaallonhalkoja. Sille ei taida olla vertaista sarjassaan ja se pitäisi lukea jokaisen, joka joutuu Helsingissä jostakin syystä oleskelemaan.

Pitkään sen sijaan kavahdin romaania tai kertomusta nimeltä Aulangon pastorinvaali. Sen nimi vaikutti niin tylsältä. Se oli aivan turhaa. Kyseessä on mitä mainioin goottilainen kauhuromaani Eugene Suen hengessä. Se on sijoitettu suomalaiseen pitäjään, jonka nimeksi on otettu Aulanko, jolla ei ole mitään tekemistä oikean Aulangon kanssa, kuten tekijä korostaa. Miksi moinen nimi on valittu, jää lukija ihmettelemään, mutta ehkä kaikella ei ole tarkoitusta, kuten rohkenen joskus ajatella.

Aulanko on lyhyesti sanoen sielunvihollisen valtaama suomalainen pitäjä, jossa synkkä pahuus lyö vastaan joka lävestä. Kun nuori maisteri saapuu sinne papiksi, hän saa kuulla omituisia, joskin vältteleviä kertomuksia edeltäjästään, joka näyttää olleen todellinen maailmanlapsi, mässääjä ja irstailija, jonka ansiosta viinapaholainen oli saanut koko pitäjän pauloihinsa.

Koko se saatanallinen pahuus, joka oli pesiytynyt Aulangon pappilaan, ei kuitenkaan ollut mitään tavanomaista periksiantamista viinapirulle, lihan himolle ja silmäin pyynnölle. Sellainenhan oli monen arvostetunkin kirkonmiehen kohdalla kovin tavanomaista noina aikoina, jolloin herätysliikkeet nousivat pappiloiden menoa tuomitsemaan. Aulangon pastori Ödmark-vainaan pahuus oli omaksuttu suorastaan itse pääkallonpaikalta, suoraan Tukhomasta, kuninkaan hovista ja välillisesti vielä kauempaa. Salaisessa kirjastossa oli monenlaista teosta, joissa usein luki kannessa pahaenteinen tekijän nimi, Voltaire…

Ja synkässä pappilassa oli todellakin synkkä salaisuutensa, josta monet tiesivät, mutta kaikki vaikenivat. Kun osasi etsiä, päätyi yllättäen tunkkaiseen ja pimeään huoneeseen, jossa asui lapsia, pastorivainaan lapsia. Se oli murhaluola, jonka saastaisessa ilmassa lapset olivat kuolleet toinen toisensa perään. Sinne johdatti pastorin muuan jalo mustalainen Joosua, hieno, joskin hieman villi hahmo, jonka tapaamme monissa aikakauden kirjoissa, myös Runebergilla.

Kolme lasta kahdeksasta riutui yhä hengissä. alun perin he olivat olleet terveitä ja reippaita, mutta nyt masennettuja ihmisraunioita jo ennen aikuisuuttaan. Kyseessä oli itse asiassa saatanallinen, pitkitetty murha, jonka toimeenpano tapahtui tämän maailman ruhtinasta palvelleen pastorivainaan suostumuksella, mutta viime kädessä pahuus lähti naisesta, mamsellista ja motiivina olivat rahat, prelaatin kokoamat rikkaudet.

Myöskään mamselli Durin ei toki ollut kaiken pahuuden viimeinen alkusyy, pastori Ödmarkin sybariittinen hillittömyys, tuo kiljuva jalopeura löysi toki muitakin kohteita raivolleen, mutta lasten murhaaminen oli hänen vastuullaan. Mutta entä seurakuntalaiset? Topeliaaninen kuva Suomen kansasta täydentyy tässä romaanissa sen irvikuvan kautta, joka syntyy viinan ja paheen pauloissa olevan villin rahvaan kuvauksesta. Sivistystä ja Jumalaa yhtä lailla halveksiva mölisevä lauma käy rohkealle maisteri-pastorille jopa hengenvaaralliseksi, mutta hän vie ”sodan epäjumalia vastaan” voitokkaaseen loppuun.

Rovasti, tohtori ja tähdistön ritari Wenzel Ödmark oli neljäkymmentä vuotta johdattanut seurakuntaansa ja sen sijaan, että olisi johdattanut sen virvoittavien vetten tykö, oli luovuttanut sen itselleen saatanalle. Itse pastorinvaali, josta kertomus on saanut nimensä, on myös kandidaattien kannalta vähemmän imarteleva. Luihut pyrkyrit koettivat parhaansa mukaan mielistellä rahvasta ja vedota sen synteihin ja muihin heikkouksiin. Viekkain ja tunnottomin kaikista kandidaateista oli kuitenkin pastori Idegran, joka oli sekä koronkiskuri että mamselli Durinin rakastaja ja rikostoveri.

On turha todetakaan, että paha saa lopulta ansaitun palkkansa ja Jumalan sana tulee kunniaan myös Aulangon pitäjässä, joka oli syntiensä tähden viheliäiseksi tullut. Kuten sarjafilmien kohdalla, niin tässäkin on luultavasti väärin kertoa mahdolliselle lukijalle, miten Herran tiet lopulta kulkivat. Yhtä kaikki, kun vt. kirkkoherra Erland Stjernkors lähti Aulangosta, oli satamäärin ihmisiä kokoontunut häntä saattamaan. Kieseissä seisoi takana mustalainen Joosua ja viime hetkeen viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, jotka Stjernkors oli ensimmäisenä saattanut valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa Åkerström.

Tällainen oli tarina ja vaikka Hämeenlinnan Aulangolla ei ole mitään tekemistä kirjan tarkoittaman pitäjän kanssa, en voi estää väristysten käymistä syntisen ruumiini läpi, kun joudun ajamaan sen ohi. Ja sentään mieleeni tulee, että olivat ne papitkin ennen aika velikultia. Vertaapa niitä nykyisiin lälläreihin…

 

Illuusiot karisevat

 

Mitä luulemme tekevämme?

 

Muuan merkittävä lähi-itäläinen toimihenkilö nosti kerran äärimmäisen kovaan paikkaan jouduttuaan esille näkökulman, joka asetti asiat objektiivisesti laajempaan kontekstiinsa. Hän ei keskittynyt ruikuttamaan omaa kurjuuttaan ja kärsimänsä vääryyden kohtuuttomuutta, vaan kehotti antamaan anteeksi piinaajilleen, jotka eivät tienneet mitä tekevät.

Tämä oli jo moraalinen urotyö jos mikä ja luulen, että se on miltei kaikille meille mahdoton. Turpaanhan noita lurjuksia olisi kuulunut antaa ja oikein kunnolla sittenkin. Normaali oikeustaju kehotti sellaiseen ja vaikka kyseisellä vääryyden uhrilla ei kaiketi ollut siihen tarvittavia resursseja, oli itse mielentila sen sijaan vääryyttä tekeville vihollisille niin myötämielinen, että se tuntuu aivan luonnottomalta näin meidän eläinten kesken sanottuna.

Pohdiskelematta sen pitemmälle oman lajimme biologisesti määräytyviä käyttäytymistaipumuksia ja niiden pohjalta syntyneitä normeja, kiinnitän huomiota asian gnoseologiseen aspektiin. Fariseusten ja saddukeusten riivaama älyvapaa kanalja (canaille, canaglia) tiesi ihan hyvin, mitä oli tekemässä. Hurskaat ymmärsivät, että Jumalan pilkkaajalle kuului lain määräämä rangaistus ja sitähän siinä oltiin yhtenä perjantain puhteena panemassa täytäntöön asiaankuuluvin menoin.

Mutta sitäpä ei tuo riekkuva kanalja (ks. Vihavainen: Haun roskajoukko tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) tiennyt, että juuri tuo sellaisenaan varsin tavanomainen toiminta tulisi juuri tässä tapauksessa ytimeksi suureen maailmanuskontoon, joka vuosituhansien mittaan vaikuttaisi keskeisesti miljardien ihmisten elämään.

Olen usein ajatellut ja sanonutkin, että tämä väärinpäin kohti ikuista tulevaisuutta hortoileva lajitoveriemme lauma ei ylipäätään tiedä, mitä on tekemässä eli millaista tulevaisuutta sen teot ja suunnitelmat tosiasiassa valmistavat.

Esimerkkejähän aivan karkeista väärinymmärryksistä on loputtomiin. Ajatellaan vaikka 1900-lukua. Vuonna 1914 mentiin tekemään nopeaa selvitystä Euroopan ja samalla maailman herruudesta ja tosiasiassa tuhottiin koko maanosa vuosikausien päättömässä teurastuksessa. Venäjällä ruvettiin rakentamaan uutta vapauden valtakuntaa ja perustettiin sen aikaan saamiseksi maailman suurin kuritushuone.

Ja riittäähän näitä. Saksa ja Japani päättivät sitten viedä kansansa mahtiin ja vaurauteen kukistamalla kilpailijat sotilaallisesti, mutta saavuttivat tämän päämäärän vasta sen jälkeen, kun ne itse, armeijoineen kaikkineen oli säälimättömästi murskattu.

Neuvostoliitto päätti vuonna 1939 suorittaa maailman suurimmalla ja moderneimmalla armeijallaan nokkelan pikku operaation, jossa pieni naapurimaa vedettäisiin oman etunsa mukaisesti oikealle paikalleen maailmanhistoriallisen edistyksen palvelukseen. Sen sijaan tapettiin ja vammautettiin satoja tuhansia ihmisiä ja saaliiksi jäi vain omalle maalle aivan tarpeettomia, ihmisistä tyhjennettyjä alueita.

Kun sitten ajatellaan nykyisempiä aikoja, on annettava tunnustusta ainakin niille tavoitteille, jotka nyt asetettiin.

Kansallisen ryöstömurhaamisen ja varastamisen sijasta pyrittiin sitomaan maat toisiinsa molemminpuolisesti edullisen yhteistyön avulla. Kenenpä etuja palvelisi väkivaltapolitiikka silloin, kun oli selvää, että parempiin tuloksiin ja jopa ilman ihmisuhreja päästäisiin soveltamalla kansainvälistä työnjakoa: halpaa energiaa sieltä, missä sitä oli ja laadukkaita hyödykkeitä sieltä, missä niitä osattiin tehdä.

On irvokasta, että tällainen politiikka on sittemmin leimattu vastuuttomaksi ja peräti häpeälliseksi. Sitä voi toki syyttää siitä, että se edusti liian rationaalista ajattelua ja piti liian epätodennäköisenä sellaista uhkapeliä, joka tarpeettomasti vaarantaisi toimijoiden omat elinedut.

Kun me nyt syystäkin kauhistelemme Venäjän törkeää väkivaltapolitiikkaa, lienee meidän joka tapauksessa syytä ottaa huomioon, ettei Venäjä (lue Putin) tietenkään nyt tähän pyrkinyt sen enempää kuin ensimmäisen maailmansodan sytyttäjät pyrkivät vuosikausien päämäärättömään verilöylyyn.

Termillä sotilaallinen erikoisoperaatio on jo kauan ollut vahva tragikoominen lataus. Ylistettyjen ja pelättyjen erikoisjoukkojen suoritus osoittautui nollan arvoiseksi tai itse asiassa vieläkin pahemmaksi. Siitä seurasi sarja toinen toistaan surkeampia epäonnistumisia, joita koetettiin paikata terrorisoimalla vihollisiksi muuttunutta siviiliväestöä ja hävittämällä infrastruktuuria.

Vallinneen viisauden mukaan nykyaikainen suurkaupunki on äärimmäisen herkkä mekanismi, jonka saattaa panna polvilleen kyberasein suorastaan käsin koskematta ja ainakin nyt muutamalla ohjuksella strategisiin kohteisiin. Talven tullen syntyisi uusi vuoden 1942 Leningrad, ellei rauhaa kiireesti solmittaisi.

Mutta taaskaan ei käynyt, kuten pelättiin ja Kremlissä toivottiin. Sen sijaan koko Venäjä on nyt joutunut vaaravyöhykkeeseen. Sen kansainvälinen asema on romahtanut ja kysymys alkaa olla siitä, kykeneekö se edes puolustamaan alueita, jotka se on suurieleisesti liittänyt itseensä.

Taloudellista romahdusta ei ole lähes autarkkisessa suurten kotimarkkinoiden maassa odotettavissa, mutta kyllä sen sijaan niukkuutta, jonka kansa käsittää vihollisvaltioiden syyksi. Niin aina. Mutta isänmaallisuus ja jopa hurmahenkinen cvhauvinismihan eivät tästä vähene, vaan lisääntyvät.

Nyt olemme saaneet nähdä, etteivät rintamat Ukrainassa ole romahtamassa kummallakaan puolella eikä sotaa ilmeisesti voida voittaa millään ihmeaseilla, joihin naiiveimmat sotilasasiantuntijat vielä äskettäin luottivat.

Olisi hienoa, jos sota voitaisiin lopettaa yksinkertaisesti lyömällä hyökkääjän joukot ja viemällä sen vastuullinen johto uuden kansainvälisen tuomioistuimen eteen. Höperöimmät haaveilevat jopa ikuisesti ihmiskunnan kiusaksi ajatellun Venäjän hävittämistä suurvaltana. Tämä tuo mieleen ns. Morgenthau-suunnitelman, jota ei tarvinne tässä esitellä.

Morgenthau-suunnitelmaa ei koskaan toimeenpantu ja luulen, että jokainen käsittää nyt, että se oli hyvä asia. On lähdettävä siitä, että suuret valtiot ovat aina keskuudessamme ja että niiden pyrkimyksiä kannattaa yrittää ymmärtää samaan aikaan, kun niiden ylenpalttisia haluja pidetään aisoissa kansainvälisin sopimuksin, mikä tarkoittaa liittoutumista. Se voi kuulostaa tylsältä, mutta parempaakaan vaihtoehtoa ei ole.

Samuel Charap Foreign Affairs-aikakauslehdessä (July-August 2023), joka edustaa alan amerikkalaista huipputasoa, pitää välttämättömänä, että Ukrainassa on nyt pyrittävä päättämään sotiminen sopimuksilla mahdollisimman pian. Se, missä rintamalinja sijaitsee ja mihin se jää, ei ole olennaista.  Maa saattaa jäädä kahtia jaetuksi, mutta joskus tulevaisuudessa asia voidaan ratkaista, kuten tapahtui Saksassa vuonna 1990.

Carter Malkasian samassa lehdessä kannattaa niin ikään neuvottelujen aloittamista mahdollisimman pian. Ne voitaisiin järjestää vaikkapa YK:n välityksellä.  Jos ne epäonnistuvat, ei nykyiseen tilanteeseen verraten ole menetetty mitään. Sen sijaan neuvotteluilla alennetaan eskalaation riskiä, joka on nyt hyvin suuri.

Jaetun Korean esimerkki ei Malkasianin mielestä ole pelottava esimerkki, vaan kyseessä oli päinvastoin voitto sekä Ukrainalle että koko maailmalle.

Kovin paljon älyä ei vaadita todistelemaan, että aselepo se vasta paha asia olisikin, mutta tämä näyttää kyllä perustuvan siihen tosiasioiden karkeaan väärinymmärtämiseen, josta esimerkkejä on julkisessa sanassamme ollut sodan alkamisesta lähtien yhä uudelleen, päivittäin.

Venäjä ei ole romahtamassa, mutta se, samoin kuin Ukraina, tietysti kärsii sodasta tavattomasti. Erityisen vaarallista on, että väkivallan kierre uhkaa kasvaa koko ajan suuremmaksi ja että tulevana talvena saattaa maailman muuttua helvetiksi yhä uusille ja uusille miljoonille ihmisille ainakin Ukrainassa.

Sodan lopettaminen silloin, kun sille on uhrattu tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, on psykologisesti aina hyvin vaikea asia. Primitiivireaktioon taipuvainen ihminen saattaa yrittää ratkaista dilemman uhraamalla vielä moninkertaisesti enemmän.

Kun voimavarat loppuvat, pakottaa äärimmäinen nääntymys joka tapauksessa rauhaan, jonka oikeudenmukaisuudesta ei ole mitään takeita. Päin vastoin, valtavat menetykset aiheuttivat ympärysvaltojen taholla halun kostaa kaikki Saksalle korkojen kanssa ja tämän tarinan jatkonhan me tunnemme.

Enemmittä jeesusteluitta, Putinin ja hänen kätyriensä vastuutonta ja rikollista hyökkäystä ei ole syytä antaa anteeksi ainakaan täällä maan päällä. Sen sijaan meidän kannattaa yrittää ymmärtää niitä, jotka sodasta kärsivät, eivätkä kykene siitä irtautumaan.

Kansainvälisellä tasolla olisi tehtävä jotakin niiden seurausten lievittämiseksi ja lopettamiseksi, jotka ovat johtuneet vastuuttomien pelurien rikollisesta kevytmielisyydestä. Meillä ei ole syytä suhtautua välinpitämättömästi niihin seurausiin, joita taistelujen jatkuminen aiheuttaa.

 

Tyyliasioita

 

Kukin tyylillään

 

Le style -c’est l’homme même -tyyli on ihminen itse, sanoi joku ranskalainen. Kuuluuko tämän lauseen tai itse ideankin alkuperäinen isyys Blaise Pascalille vain Georges Buffonille, ei ole mielestäni erityisen kiinnostavaa, tuo tyylille annettu valtava merkitys sen sijaan kyllä. Sekin voi oikeastaan merkitä päinvastaisia asioita.

Pascal oli niitä varhaisia ajattelijoita, jotka porautuivat niin syvälle ihmisen psyykeen introspektion keinoin, ettei jälkimaailma ole kyennyt panemaan paremmaksi. Toki Pascalin ajan sosiaaliset instituutiot olivat toiset kuin nykyään.

Teeskentelyä maailmassa ainakin riitti ja sievistelevät hupsut yrittivät nostaa itseään kunniaan. Nero ei voinut jäädä tuolle tasolle, sillä hänen intohomonaan ei ollut kuulua joukkoon, saati laumaan.

Pascal ei kuulunut muodikkaisiin hupsuihin, vaan sijaan arvosti totuudellisuutta, hänen mukaansa luonnollinen tyyli ihastutti (ainakin häntä) tavattomasti: kun odotti kohtaavansa vain kirjoittajan, pääsikin tapaamaan ihmisen.

 Tästä toki seuraa, että kun halusi löytää kirjoituksen takaa ihmisen, törmäsikin vain sanoihin, rakenneltuun teennäisyyteen. Silloin tyyliä oli luotu korvaamaan luontoa, kuten naiset saattavat tuntitolkulla käyttää aikaa naamioituakseen ennen näyttäytymistään julkisuudessa.

Kysymys tyylistä on nyttemmin myös länsimaisessa sosiologiassa noussut suureksi teemaksi etenkin juuri Ranskassa, jossa Pierre Bourdieu askarteli paljolti tämän aiheen parissa.

Bourdieulla tyyli näyttää ainakin minusta nousevan suorastaan elämää suuremmaksi -se ei enää ole ihminen itse, vaan oikeastaan enemmän, se on sosiaalinen instituutio, joka määrittelee ihmisen. Kyvyt ja valmiudet erotella ja erottautua sijoittavat sitten ihmisen omalle paikalleen -ainakin standardisoidun laumaihmisen.

Oleellista ei siis ole yksilön kyky ajatella sellaisenaan, saati hänen moraalinen tasonsa, vaan hänen tapansa ja valmiutensa suhtautua asioihin, mikä mahdollistaa hänen sijoittumisensa paikalleen yhteiskunnan hierarkioissa, jotka rakentuvat erottautumiselle, distinktiolle.

1900-lukua nimitettiin usein tavallisen miehen vuosisadaksi. Kun massat nousivat esille ja koulutuksen vallankumous veti mukaansa kaikki kansankerrokset, lakkasivat vanhat säätyläisyyden perinteet vaikuttamasta yhteiskunnassa tai ainakin niiden merkitys heikkeni suuresti.

Tapahtui myös tapojen vallankumous, yksinkertaisuudesta ja asiallisuudesta tuli normi. Järki sai ratkaista kaikkien ihmisten väliset asiat.

Tämä vuosisata on ollut yhä enemmän tavallisen naisen vuosisata. Naisten poliittisen ja yhteiskunnallisen vallan lisääntyminen on merkinnyt myös kulttuurisen hegemonian muuttumista hyvinvoivissa länsimaissa.

 Rationaaliselle argumentoinnille annetaan nyt yhä vähemmän tilaa ja merkitystä. Akateemisissa piireissäkin tutkimukset yhä useammin koskevat sitä, miltä asiat jonkin mielestä näyttävät tai ovat näyttäneet. Rationaalisuudella on yhä vähäpätöisempi rooli niin tutkimuskohteena kuin välineenä.

Tämä ilmenee erityisen räikeänä sellaisissa puoliakateemisissa muodeissa, kuin ns. woke, joka on silkkaa poseeraamista. Sitä ei kannata kunnioittaa ajattelun nimellä, koska se ei pelaa enempää muodollisella logiikalla kuin empiirisillä päättelysäännöillä, vaan sen sijaan yksittäisillä sanoilla ja symboleilla sekä emootioilla.

Niissä piireissä, joissa tilanne on tämä, voitaisiin oikeastaan jo yhtä hyvin kokonaan lopettaa normaalin käsitteisiin ja logiikkaan perustuva argumentointi ja sen sijaan käyttää vain emoji-kommunikointia kirjoituksessa. Ääntä käytettäessä riittäisivät murina ja kannustava/ihastunut kiljunta, siis kulloinkin aina oikeassa paikassa, luoja nähköön.

Tuon oikean paikan ymmärtäminen juuri kuuluu siihen sosiaaliseen pääomaan, jota nykyisessä kulttuurissa ennen muuta tarvitaan. Tyylitietoisuus on olennainen osa habitusta. On osattava nauraa ja erityisesti itkeä oikeissa paikoissa, pöyristyä, vaatia turvallisia tiloja ja niin edelleen.

Perinteinen aikuinen käyttäytyminen alkaa olla yhä epäilyttävämpää trendisettereiden piirissä. Sen sijaan on kehitettävä sensitiivisyyttä äärimmilleen, kuten se entinen prinsessa, joka joutui nukkumaan herneen päällä.

Poliittinen myrsky voidaan nostaa ilman vähäisintäkään todellista syytä. Sen potkaisemiseksi käyntiin riittää vaikka maaliksi valitun poliitikon kravatti tai jonkun käyttämä väärä sana.

 Mitättömästäkin aiheesta voidaan paisutella niin suuri ongelma, etteivät sen valtavuuden kuvaamiseen adjektiivit enää tunnu riittävän. Yhteisöjen paine on niin suuri, ettei kukaan yhteiskunnalliseen hyvien kerhoon lukeutuva uskalla hullullekaan asialle nauraa ja päinvastoin ne, jotka nauravat, asemoivat samalla itsensä oikeamielisten leirin ulkopuolelle.

Nämä tulivat mieleeni seuratessani Teemu Keskisarjan esiintymisiä eduskunnassa. Hänen ulkoinen habituksensa on niissä aina ollut tahallisen huolimaton ja hän on käyttänyt värikästä kieltä, jonka on varmasti tiennyt ärsyttävän kaikkia sievisteleviä hupsuja.

Keskisarjaa olenkin verrannut mielessäni Matti Klingeen, mikä ehkä auttaa ymmärtämään heidän molempien sosiaalista roolia. Klinge, joka oli mainio alansa asiantuntija ja intellektuelli, raivostutti yhä uudelleen niitä, jotka eivät voineet sietää hänen tahallisen paisuteltua pitäytymistään puolen vuosisadan takaisiin tai vanhempiin käyttäytymisnormeihin.

Uskoakseni kyseessä oli pitkälti aivan tietoisesti ylläpidetty rooli, jonka tarkoituksenakin oli nimenomaan ärsyttää, raljeerata, kuten tässä tapauksessa voisi sanoa, ellei nyt sitten peräti käytetä sanaa epateerata.

Klingen tapa erottautua oli kuitenkin sellainen, jota etenkin naisväki saattoi ihastella ja siihen samaistua. Akateemisiin piireihin kuuluminen oli sitä hienompaa, mitä enemmän siellä oli Klingen tapaisia herroja. Klinge kuului niihin, jotka saivat yleisöltään myrskyisät aplodit silloinkin, kun he puhuivat pelkkää roskaa. Toki Klinge osasi pitää erinomaisiakin puheita, mutta en puhu nyt siitä.

Klinge assosioitui hienoihin ja jopa ylhäisiin piireihin ja asioihin ja katseli myös tutkimuksissaan maailmaa ns. parempien ihmisten näkökulmasta. Monia rahvaan näkökulman edustajia se raivostutti.

Myös Keskisarja on alansa erinomainen asiantuntija, joka nykyään näyttää monia aivan hämmästyttävässä määrin raivostuttavan. Tutkimuksissaan hän on nimenomaan rahvaan näkökulman etsijä ja esittäjä ja tässä suhteessa hänen aiheuttamiaan reaktioita kannattaa verrata Tuntemattoman sotilaan aikoinaan saamaan vastaanottoon.

Tuntemattomasta sotilaasta, joka aikansa parempien piirien mielestä oli ala-arvoinen ja historiaa väärentävä tekele, tuli ennen pitkää eräänlainen Suomen kansan raamattu, jossa monien mielestä oli nimenomaan sanottu se oikea totuus, johon ei ollut mitään lisättävää. Liioitteluahan se oli, mutta kirja oli tavattoman tärkeä ja arvokas, sillä se antoi äänen sillekin, jolta se oli vaiennettu.

Keskisarjan pienten eduskuntapuheiden aiheuttaman reaktion rajuutta ei kuitenkaan kannata etsiä hänen tutkimustensa otteesta ja tyylistä. Avain koko asiaan on mitä ilmeisimmin itse esiintyjän tyyli ja sananvalinnat. Kyseessä on tahallinen raljeeraus, kiusanteko esimerkiksi niille, jotka rakentelevat itselleen muodikasta woke-identiteettiä ja yrittävät yhtä falskisti kuin tarmokkaasti tehdä rotuerottelusta ja orjakaupasta suuren kansallisen painolastin myös Suomen kansalle…

Koska Keskisarjan käytös loukkaa monen yritystä kuulua ns. parempaan väkeen yliopistokoulutuksensa perusteella, on hänen oppineisuuttaan ja aikaansaannoksiaan yritetty vähätellä aivan olemattomin perustein.

Toisaalta hänen pikku puheistaan on yritetty tehdä suuria skandaaleja ja pöyristyä koko ammattikunnan puolesta sillä perusteella, että hän muka ”kapaloi rasismia näennäistieteelliseksi analyysiksi”, ikään kuin muutaman minuutin eduskuntapuheilta olisi vaadittava tieteellisiä kriteereitä.

Kun Keskisarja hiljattain lausui puheensa lomassa erään aivan tietyn yksittäisen sanan, yritettiin asiallisesti aivan viattomasta ja hieman hupaisasta pikku puheenvuorosta peräti leipoa hyökkäys, jonka tarkoituksena oli normalisoida rasistista puhetta. Historiantutkimuksen etiikkaa siinä kuulemma loukattiin ja käyttäydyttiin jopa pelkurimaisesti…

Olipahan melkoinen suoritus parin minuutin eduskuntapuheelta. On pakko sanoa, etten ihan tällaista odottanut tapaavani Suomessa, jossa kyllä on nyttemmin saanut tottua näkemään kaikenlaista. Mitähän me vielä saamme nähdä…?

Asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Atte Arffmanin ja Antero Holmilan puheenvuoroon Suomen kuvalehdessä 6.10.2023 ja tietenkin itse Teemu Keskisarjan puheenvuoroon, joka löytyy netistä. Ne puhuvat puolestaan.

Me elämme uutta aikaa, sanoi runoilijanero Saarikoski aikoinaan. Tämä kyllä pätee yhä.

Sofistikaation takaa

 

Paremman väen piirissä

 

Leo Tolstoi, Lapsuus, Poikaikä, Nuoruus. Suomentanut Esa Adrian, Tammi 1983 (1852, 1854, 1857). 391 s.

 

Tässä eivät kyseessä ole Leo Tolstoin muistelmat, tai ainakaan hän ei esiinny omalla nimellään trilogian päähenkilönä. Joka tapauksessa se on yläluokkaan kuuluvan poikalapsen kehityskertomus taaperosta ylioppilaaksi ja asiat on esitetty juuri samanlaisen henkilön näkökulmasta kuin Tolstoi itsekin oli.

1828 syntynyt Tolstoi oli kirjan ensimmäisen osan ilmestyessä vasta 23-vuotias ja ilmeisesti niin nuoruuden kuin vielä lapsuudenkin muistot olivat hänellä tuoreita tai suorastaan ajankohtaisia. Kirjan miljöö oli tyypillisesti sellainen kuin sen tunnemme reformeja edeltävän (maaorjien vapautus 1861) Venäjän kuvauksista.

Maalaiskartanoissa elellään lukuisten palvelijoiden, renkien ja kotiopettajien keskellä. Vierailuilla käydään toisissa kartanoissa ja iänikuiset rakastumiset seuraavat toisiaan. Tytöt ja pojatkin soittelevat pianoa ja käyvät koulua kotikartanon luokkahuoneessa.

Jotkut palvelijat ovat ikään kuin perheenjäseniä ja joskus hyvinkin rakkaita lapsille, toisia taas vihataan. Suuria kertomuksia kirjaan mahtuu vain yksi ja se koskee päähenkilön varttumista. Itserakas nuoriherra tuntee asiaankuuluvasti sekä suurta ylemmyyttä, että alemmuuskompleksia suuntaan jos toiseen.

Juuri tämä sosiaalinen puoli ja kirjoittajan tavattoman herkkä psykologinen vaisto ovat kirjan parasta antia. Päähenkilö, joka on sekä vakavasti otettava että koominen kaikessa naiivissa nuoruudessaan, yrittää kirjoittaa itselleen elämän säännöt ja tulla joka suhteessa erinomaiseksi ihmiseksi.

Kotikoulua käyneet tuntevat olevansa omaa kastiaan silloin, kun pyritään yliopistoon, jossa joutuu kohtaamaan myös pikkuporvariston lapsia tai ainakin heidän kaltaisiaan. Toki yliopistot olivat joutuneet keisarin tarkan silmälläpidon kohteeksi hulluna vuonna 1848.

Mutta vielä yliopistoissa ei ollut nihilistejä, vaikka siellä saattoikin olla nälkärajalla eläviä nuorukaisia. Venäjän intelligentsija oli jo syntymässä siinä merkityksessä, kuin se on tullut historiassa tunnetuksi, mutta toistaiseksi elettiin intellektuaalisella tasolla tyynissä vesissä, ennen Tšernyševskin ja kansaan menemisen aikoja.

Vissarion Belinskin skandaalimaista kirjettä Nikolai Gogolille ei tässä kirjassa ymmärrettävistä syistä edes mainita, vaikka on syytä arvella, että sekin oli kirjoittajalle tuttu. Kun elettiin Nikolai I:n aikoja, oli kirjoittajan otettava huomioon erinäisiä ns. yleisiä syitä.

Kirjan päähenkilön todellinen mielenkiinto ei suuntaudu yhteiskuntaan, vaan häneen itseensä ja samalla tietenkin siihen sosiaaliseen ympäristöön, josta hän haluaa olla osa ja myös siihen, josta hän haluaa pysyä erossa.

Avainkäsitteeksi nuoren miehen ajattelussa tulee comme il faut: miten olla, niin kuin asiaan kuuluu, hyvin käyttäytyvä, sellainen, jota kunnioitetaan?

Vastaukseksi nuori mies laatii peräti luettelon, jossa piilevää komiikkaa hän ei tietenkään itse ymmärtänyt:

Ensinnäkin oli osattava virheetöntä ranskaa, ääntäminen oli tässä hyvin tärkeää. Toiseksi oli oltava hyvin hoidetut kynnet, pitkät, kiillotetut ja puhtaat. Kolmas oli taito kumartaa, tanssia ja keskustella. Neljäs ja varsin tärkeä oli välinpitämättömyys kaiken suhteen ja ainainen jonkinlaisen hienostuneen, halveksivan ikävystyneisyyden ilme.

Ne, jotka kuuluivat piirin ulkopuolelle ja olivat siis comme il ne faut pas, tunnisti jo kaukaa. Heidän kanssaan ei tarvinnut edes puhua. Asiasta kertoivat huoneen sisustus, sinetti, käsiala ja vaunut ja sen lisäksi jalat, tarkemmin sanoen saappaat ja housut ja niiden keskinäinen suhde.

Vasta myöhemmin päähenkilö tulee miettineeksi, mitä sellainen henkilö, joka on kenties elämässään ollut jopa três comme il faut, sanoo taivaan portilla, kun kysytään, mitä hän sai maailmassa aikaan. Jos siihen voi vain sanoa, olin hyvin comme il faut -mitä arvoa sellaisella oikein on?

Tuon hienon piirin ulkopuolella olevat nuori mies jakoi kahteen ryhmään: moukkiin ja kansaan. Jälkimmäiseen ei oikeastaan tarvinnut suhtautua mitenkään, mutta edellistä hän yritti halveksia. Oikeasti hän vihasi sitä.

Joka tapauksessa itserakas nuoriherra menee kuin meneekin yliopistoon toisten joukkoon ja opiskelee, osittain jopa erinomaisella menestyksellä. Ylioppilaselämää sen saksalaisessa mielessä tuovat Moskovaan pari Tartossa opiskellutta, jotka valmistavat punssia ja ryyppäävät tolkuttomuuksiin saakka. Se on olevinaan tavattoman hauskaa, mutta eihän se oikeastaan sitä ole…

Totuuden hetki koittaa viimein, kun päähenkilö hylätään tentissä eikä pääse seuraavalle vuosikurssille. Kirja ei jää laajemmalti kuvaamaan syntynyttä kriisiä, mutta epäilemättä sen kasvattava merkitys on valtava. Nuoruuden toinen puolisko, joka on edellistä onnellisempi, kuvataan sitten myöhemmin toisaalla, lupaa kirjoittaja, mutta ei taida pitää lupaustaan.

Tämän kirjan kirjoittaja ei vielä ole se myöhempien teostensa suuri moralisti ja vuoden 1869 Arzamasin kokemuksen synnyttämä murros on vielä kaukana edessä päin. Kuitenkin myös tässä tapainkuvauksessa tuntuu moralistinen pohjavirta ja pyrkimys totuudellisuuteen, joka sitten teki Tolstoista yhden maailman kirjallisuuden suurista mestareista.

Myös veitsenterävä psykologinen silmä on jo kirjoittajan käytössä ja trilogian henkilöt ja heidän persoonallisuutensa on kuvattu hyvin moniulotteisina ja uskottavina, elävinä hahmoina eikä pelkkinä paperinukkeina.

Tolstoita kannattaa aina lukea, Putinista huolimatta. Itse asiassa tuon valtaistuimella istuvan moukan vasta kannattaisikin yrittää ymmärtää, mitä Tolstoilla on ollut sanottavanaan. Ei riitä, että venäläiset voivat maailmalla kehuskella synnyttäneensä tuon neron.

 

Sodan jälkeen

 

Kuilun pohjalta

 

Jussi Talvi, Huomiseen asti. Avioliittoromaani nykyvuosilta. Otava 1952, 306 s.

 

Jussi Talvi on jo tässä romaanissaan taitava kirjoittaja, jonka teksti tempaa mukaansa. Tarina ei ole simppeli moraliteetti eikä osoittele konnia ja sankareita, vaikka siinä riittää enemmän ja vähemmän kunnioitettavia tyyppejä, nousuja ja laskuja, rakkauden hurmaa ja kriisejä, menestystä ja takaiskuja.

Päähenkilö ei ole mikään sankari eikä pelasta sieluaan millään moraalisella uroteolla, vaan saattaa langeta myös kiusaukseen ja nielee epäoikeudenmukaisuuksiakin. Kuitenkin hän on pohjimmiltaan kelpo mies, jolla on rajansa ja joka ei yritäkään tehdä paheesta hyvettä. Lyhyesti sanoen hän on uskottavan inhimillinen tyyppi.

Maailmansodan jälkeen Eurooppa oli perin muurin hävitetty. Saksan toipumisen arveltiin yleisesti vaativan kymmeniä vuosia eikä rutiköyhällä Suomellakaan juuri nähty mahdollisuuksia vaurastua vielä 1940-luvulla. Vasta sen jälkeen alkoi sellainen kehitys näyttää jopa todennäköiseltä -mikäli meillä nimitäin olisi malttia vaurastua, mitä kyllä näytti puuttuvan ainakin työmarkkinaosapuolilta.

Kun päähenkilö palaa sodasta, jossa hän on viettänyt monta vuotta, hän on vain luutnantti, yksi tuhansista, joka ei osaa mitään siviiliselämän taitoja. Ensimmäinen työpaikka on kiven takana ja yhdyselämä vasta löydetyn rakkauden kanssa käy lähes mahdottomaksi asuntopulan kourissa nääntyvässä Helsingissä.

Koko sodanjälkeinen maailma tuntuu synkältä. Maan on sijoitettava evakot, maksettava sotakorvaukset, yksilön on annettava yhteiskunnalle niukasta ansiosta yhä enemmän veroja ja alistuttava jopa siihen, ettei itse pääse asumaan suurilla uhrauksilla hankkimaansa asuntoon, josta joutuu maksamaan enemmän vastinetta kuin saa vuokratuloja.

Huoneenvuokralautakunta on yksi vapautta rajoittavista instituutioista, mutta sen lisäksi on kaikenlaista muutakin säännöstelyä, keinottelu kukoistaa salassa eikä poliisiinkaan ei voi luottaa.

Kaiken yllä häälyy uuden sodan mahdollisuus ja levittää jopa toivottomuutta. Kun sankari saa pojan, hän on aluksi pettynyt, koska pelkää, että poika joutuisi kestämään samaa kuin hänen sukupolvensa miehet. Mutta, kysyy muuan profeetallinen ääni: ehkäpä joskus 18 vuoden kuluttua myös tytöt on mobilisoitu jo ihan samaan mielettömyyteen… Tämäkään ei toki ole erityisen optimistista.

Aineellisesti eletään aluksi äärimmäisessä niukkuudessa, mutta ennen pitkää tilanne paranee ja koko ajan kyetään hieman säästämäänkin. Kaikki tuntuvat nyt suurella kiihkolla tekevän työtä viimeiseen nääntymykseen saakka saadakseen tavaraa, sitä alkaa pikku hiljaa olla luvassa muualtakin kuin laivoista salakuljetettuna tai huimiin mustan pörssin hintoihin.

Tämä on selvää amerikkalaista menoa ja on kysyttävä, onko siinä mitään järkeä. Ei ihmisen elämässä ole mitään mieltä ollut, jos hän lopulta kuukahtaa vain koko ikänsä tarpeettomia tavaroita tuotettuaan ja tavoiteltuaan.

Syvähenkinen elämä vilahtaa mahdollisena vaihtoehtona. Tämä Eino Kailan käsite oli aikansa suuria ideoita, jonka koko Suomen sivistyneistö tunsi. Myös Lin Jutangin maallisesta onnesta puhutaan ohi mennen.

Myös matkailun himo tuntuu lisääntyneen kohtuuttomaksi, vaikka käytännössä matkavaluutan saaminen ei ollut lainkaan yksinkertaista. Joka tapauksessa pariskunta onnistui vierailemaa Tukholmassa ja jopa lentämään kotimaan lennon.

Paasikiven sanoin Suomi oli vuonna 1944 kuilun pohjalla. Vuonna 1952 maa oli sen sijaan jo asuttanut siirtolaisensa, maksanut sotakorvauksensa, päässyt valvontakomissiosta ja esittäytyi koko maailmalle olympialaisia isännöivänä sankarikansana. Korean sodan vetämä suhdanne vaurastutti maata nopeasti.

Tällaisia optimismin aiheita kirjassa ei kuitenkaan vielä mainita ja Korean sotakin assosioituu pikemmin atomipommiin. Kuitenkin terve lapsi, joka saadaan viimein syntymässä kuolleen tilalle, antaa uskoa tulevaisuuteen.

On selvää, että mieletön mammonan tavoittelu ei ole riittävä elämän tarkoitus, mutta elämällä on kuin onkin tarjottavana mielekkyys. Kypsyvä ihminen kykenee sen yhä selvemmin ymmärtämään. Kirjailija ei kuitenkaan asetu profeetaksi ilmoittaakseen kaikella kansalle, mikä se oikein on.

Tämä kirja kertoo jo alaotsikossaan olevansa nimenomaan tietyn aikakauden kuvaus ja sellaisena sillä on tiettyä uskottavuutta jo ilmestymisvuotensa ja kirjoittajansa taustan perusteella.

Eivät ne halua muuttua

 

Kulttuurien kirjo ja konfliktit

 

Tässä suunnilleen 30 vuotta sitten – mikä muuten on yhden sukupolven mitta- tuntui vielä uskottavalta ajatella, että läntiset arvot ovat ylivertaisia ja ettei niille missään ole vakavasti otettavaa kilpailijaa. Tämähän oli Francis Fukuyaman sanoma.

Neuvostoliiton romahtaessa kuului sieltäkin ääniä, joiden mukaan vain länsimainen sivistys on todellista sivistystä. Soraäänet olivat harvassa, eikä fukuyamalainen väite historian loppumisesta ollut niinkään eksentrinen asia, kuin miltä se äkkiä kuulosti. Siitähän puhuttiin myös Hegelin filosofiassa ja niin sanotussa tieteellisen kommunismin teoriassa.

Samuel Huntingtonin piirtämiä kulttuurien rajoja ei yleensä enää otettu vakavasti ja sen sijaan alettiin puhua eurooppalaisista arvoista. Usko siihen, että ne olivat enemmän tai vähemmän yleismaailmallisia, tuntui vahvalta. Itse järkihän ne saneli ja sillä oli tunnetusti universaalinen auktoriteetti. Valistuksen ajattelun mukaan itse Jumalankin oli sitä pakko kunnioittaa.

Toki jo 1980-luvun alusta lähtien oli tehty valtavaa World Values Survey-tutkimusta, aluksi suppeammassa piirissä ja sittemmin lähes sadassa maassa.

Tässä tutkittiin edustavien otosten avulla kansojen eri maissa tunnustamia elämänarvoja, uskontoon, perheeseen ja yhteisöelämään liittyviä asenteita ja uskomuksia (vrt. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tutkittavia kansoja on ollut jopa lähes sata.

 Haastateltaville esitettiin yli sata kysymystä, joiden perusteella heidät voitiin asettaa sellaiselle koordinaatistolle, jossa vaakasuoralla eli x-akselilla kuvattiin sitä, missä määrin ihmiset olivat perinteiden ja yhteisön sitomia (ns. eloonjäämisarvot) ja missä määrin sen sijaan niistä vapautuneita ja omaa henkilökohtaista tyydytystään hakevia. Pystysuoralla eli y-akselilla taas kuvattiin ulottuvuutta uskonnollisuus vs. sekulaari rationaalisuus.

Tulosten perusteella on laadittu ns. kulttuurin maailmankarttoja (ks. the inglehart-welzel world cultural map 2022 - Поиск (bing.com), joissa kansan sijainti osoittaa sen ”kehittyneisyyttä” noiden mainittujen asioiden suhteen. Mikäli maa on aivan uskonnoton ja täysin hedonistisesti suuntautunut, äärimmäisen suvaitsevainen kaikkia muita arvoja ja elämäntapoja kohtaan ja välinpitämätön perinteitä kohtaan, se sijaitsee mahdollisimman kaukana oikealla x-akselilla ja korkealla y-akselilla, siis ikään kuin karttakoillisessa.

Siellä sijaitsee Ruotsi, jota siis voitaneen ehdollisesti pitää modernien länsimaisten arvojen ja etenkin arvottomuuksien pisimmälle kehittyneenä maana. Päinvastaisella suunnalla eli kartan lounaiskulmassa ovat sitten odotetusti erinäiset muslimimaat, kuten Egypti.

Kartan voidaan ajatella mittaavan maan kehittyneisyyttä, sillä koillisen suunnalla ovat yhteiskunnallisesti kehittyneimmät ja vauraimmat maat. Elintason ja valistustason nousu ovat tärkeä asiaan vaikuttava tekijä.

Kartta ei ole stabiili, vaan siinä tapahtuu koko ajan tiettyä muutosta, vaikka yllä mainittu perusasetelma säilyykin. Esimerkiksi Venäjä ja muut sosialistiset maat siirtyivät Neuvostoliiton ja sen imperiumin hajottua heti jonkin verran sijoiltaan.

Ainakaan pikasilmäyksen perusteella ei kuitenkaan näytä siltä, että kaikki maat olisivat muuttumassa yhä enemmän Ruotsin kaltaisiksi. Kiinnostava ilmiö on, että tietyt maat ryhmittyvät vuosikymmenestä toiseen lähelle toisiaan.

 Sellaisia ovat pohjoismaat, jotka yhdessä Saksan kanssa muodostavat koillisen ryhmän ja sellaisia ovat esimerkiksi konfutselaiset maat, jotka myös sijaitsevat rationaalisuusakselin huipun lähellä, mutta ovat ns. eloonjäämis-itsetoteutusakselilla pohjoismaista aika kaukana, lähempänä y-akselia.

Anglosaksiset maat, joihin kuuluu maita USA:sta Australiaan, sijaitsevat y-akselilla protestanttisen Euroopan ja konfutselaistan maiden alapuolella, mutta x-aksellila niitä lähempänä nollapistettä.

Kiinnostava alue on ortodoksinen Eurooppa, joka sijaitsee x-akselilla kaikkien edellä mainittujen vasemmalla puolella ja y-akselilla suunnilleen katolisen Euroopan tasalla. Venäjä ja Ukraina ovat siellä hyvin lähellä toisiaan, Georgia taas on aika lailla erillään ja voisi arvojensa puolesta yhtä hyvin kuulua muslimimaihin. Ortodoksiseen Eurooppaan on sijoittunut myös Kazakstan, jossa ortodoksien määrä on kovasti supistunut.

Kun ajatellaan, miten tarmokkaasti sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa yritettiin luoda uutta ihmistä niin ruoskan kuin porkkanankin avulla, on huomionarvoista, ettei noista valtavista kokeiluista näytä jääneen ainakaan ratkaisevan suurta jälkeä ihmisten asenteisiin. Uskonto on yhä se tekijä, joka tehokkaimmin jakaa kansoja. Tosin esimerkiksi Euroopan ja Latinalaisen Amerikan katoliset muodostavat selvästi omat ryhmänsä.

Neuvostoliitossa julistettiin aikoinaan mahtikäskyllä uusi raamatun dekalogin korvike, Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi. Se tapahtui silloin, vuonna 1961 kun piti kahdessakymmenessä vuodessa siirryttämän sosialistisesta yhteiskunnasta kommunistiseen. Siinä keskeistä oli uudenlainen suhtautuminen työhön ja yhteiskunnan omaisuuteen (Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Sanomattakin on selvää, että tämä yritys menesty yhtä heikosti kuin Kiinan ns. kulttuurivallankumous. Siitä huolimatta molemmissa käytettiin nykyaikaisen valtion kaikkia mahtikeinoja, joita vastaan yksilö on aivan suojaton. Voimme kai päätellä, että kulttuurit ovat luonteeltaan sangen pysyviä ja todellisia asioita, joiden muuttaminen on vaikeaa.

Tämän pohjalta voi ehkä tehdä päätelmiä siitäkin, miten todennäköistä on koko maailman muuttuminen liberaaliksi ja demokraattiseksi tai muslimimaista tulevien siirtolaisten muuttuminen arvojensa puolesta tavallisiksi Svenssoneiksi tai Korhosiksi.

Muutoksia tapahtuu koko ajan ja yksilötasolla ne saattavat uudessa ympäristössä toki olla jopa totaalisia. Mikäli sen sijaan on olemassa laajoja kulttuurienklaaveja, joissa omat arvot ja normit vallistevat, on tuskin syytä olettaa, että suurempaa muutosta tapahtuu.

Kansojen välisissä suhteissa opimme jo toisesta maailmansodasta lähtien ajattelemaan rationaalisesti ja kunnioittamaan lainalaisen ja väkivallattoman yhteiselon ihannetta. Samuel Huntington (vrt. Vihavainen: Haun samuel huntington tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) arveli, että vaikka kulttuurit säilyttävätkin oman erikoisluonteensa, on niissä kaikissa tiettyjä universaaleja normeja, jotka koskevat sellaisia perusasioita kuin ryöstön ja murhaamisen kieltämistä, sopimusten pitämistä ja niin edelleen.

Näihin ”ohuisiin” arvoihin voitiin tukeutua samaan aikaan kun oli syytä välttää omien kulttuurispesifisten arvojen eksportointia muiden kulttuurien alueelle väkivalloin.

Amerikkalaiset eivät ole ottaneet tätä periaatetta vakavasti ja myös Eurooppa on tainnut pöyhistellä aiheettomasti omilla arvoillaan, jotka eivät ole universaaleja eivätkä todennäköisesti sellaisiksi tulekaan. Nyt, kun uusi kulttuurien vastakkainasettelu alkaa saada yhä vakavampia muotoja, kannattaa ehkä taas miettiä sitä, miten mielekästä on kulttuuristen tosiasioiden kieltäminen ja uhmaaminen.

Ne taitavat sittenkin kuulua ns. koviin tosiasioihin. Ainakin ne ovat sitkeitä.