Tyyliasioita

 

Kukin tyylillään

 

Le style -c’est l’homme même -tyyli on ihminen itse, sanoi joku ranskalainen. Kuuluuko tämän lauseen tai itse ideankin alkuperäinen isyys Blaise Pascalille vain Georges Buffonille, ei ole mielestäni erityisen kiinnostavaa, tuo tyylille annettu valtava merkitys sen sijaan kyllä. Sekin voi oikeastaan merkitä päinvastaisia asioita.

Pascal oli niitä varhaisia ajattelijoita, jotka porautuivat niin syvälle ihmisen psyykeen introspektion keinoin, ettei jälkimaailma ole kyennyt panemaan paremmaksi. Toki Pascalin ajan sosiaaliset instituutiot olivat toiset kuin nykyään.

Teeskentelyä maailmassa ainakin riitti ja sievistelevät hupsut yrittivät nostaa itseään kunniaan. Nero ei voinut jäädä tuolle tasolle, sillä hänen intohomonaan ei ollut kuulua joukkoon, saati laumaan.

Pascal ei kuulunut muodikkaisiin hupsuihin, vaan sijaan arvosti totuudellisuutta, hänen mukaansa luonnollinen tyyli ihastutti (ainakin häntä) tavattomasti: kun odotti kohtaavansa vain kirjoittajan, pääsikin tapaamaan ihmisen.

 Tästä toki seuraa, että kun halusi löytää kirjoituksen takaa ihmisen, törmäsikin vain sanoihin, rakenneltuun teennäisyyteen. Silloin tyyliä oli luotu korvaamaan luontoa, kuten naiset saattavat tuntitolkulla käyttää aikaa naamioituakseen ennen näyttäytymistään julkisuudessa.

Kysymys tyylistä on nyttemmin myös länsimaisessa sosiologiassa noussut suureksi teemaksi etenkin juuri Ranskassa, jossa Pierre Bourdieu askarteli paljolti tämän aiheen parissa.

Bourdieulla tyyli näyttää ainakin minusta nousevan suorastaan elämää suuremmaksi -se ei enää ole ihminen itse, vaan oikeastaan enemmän, se on sosiaalinen instituutio, joka määrittelee ihmisen. Kyvyt ja valmiudet erotella ja erottautua sijoittavat sitten ihmisen omalle paikalleen -ainakin standardisoidun laumaihmisen.

Oleellista ei siis ole yksilön kyky ajatella sellaisenaan, saati hänen moraalinen tasonsa, vaan hänen tapansa ja valmiutensa suhtautua asioihin, mikä mahdollistaa hänen sijoittumisensa paikalleen yhteiskunnan hierarkioissa, jotka rakentuvat erottautumiselle, distinktiolle.

1900-lukua nimitettiin usein tavallisen miehen vuosisadaksi. Kun massat nousivat esille ja koulutuksen vallankumous veti mukaansa kaikki kansankerrokset, lakkasivat vanhat säätyläisyyden perinteet vaikuttamasta yhteiskunnassa tai ainakin niiden merkitys heikkeni suuresti.

Tapahtui myös tapojen vallankumous, yksinkertaisuudesta ja asiallisuudesta tuli normi. Järki sai ratkaista kaikkien ihmisten väliset asiat.

Tämä vuosisata on ollut yhä enemmän tavallisen naisen vuosisata. Naisten poliittisen ja yhteiskunnallisen vallan lisääntyminen on merkinnyt myös kulttuurisen hegemonian muuttumista hyvinvoivissa länsimaissa.

 Rationaaliselle argumentoinnille annetaan nyt yhä vähemmän tilaa ja merkitystä. Akateemisissa piireissäkin tutkimukset yhä useammin koskevat sitä, miltä asiat jonkin mielestä näyttävät tai ovat näyttäneet. Rationaalisuudella on yhä vähäpätöisempi rooli niin tutkimuskohteena kuin välineenä.

Tämä ilmenee erityisen räikeänä sellaisissa puoliakateemisissa muodeissa, kuin ns. woke, joka on silkkaa poseeraamista. Sitä ei kannata kunnioittaa ajattelun nimellä, koska se ei pelaa enempää muodollisella logiikalla kuin empiirisillä päättelysäännöillä, vaan sen sijaan yksittäisillä sanoilla ja symboleilla sekä emootioilla.

Niissä piireissä, joissa tilanne on tämä, voitaisiin oikeastaan jo yhtä hyvin kokonaan lopettaa normaalin käsitteisiin ja logiikkaan perustuva argumentointi ja sen sijaan käyttää vain emoji-kommunikointia kirjoituksessa. Ääntä käytettäessä riittäisivät murina ja kannustava/ihastunut kiljunta, siis kulloinkin aina oikeassa paikassa, luoja nähköön.

Tuon oikean paikan ymmärtäminen juuri kuuluu siihen sosiaaliseen pääomaan, jota nykyisessä kulttuurissa ennen muuta tarvitaan. Tyylitietoisuus on olennainen osa habitusta. On osattava nauraa ja erityisesti itkeä oikeissa paikoissa, pöyristyä, vaatia turvallisia tiloja ja niin edelleen.

Perinteinen aikuinen käyttäytyminen alkaa olla yhä epäilyttävämpää trendisettereiden piirissä. Sen sijaan on kehitettävä sensitiivisyyttä äärimmilleen, kuten se entinen prinsessa, joka joutui nukkumaan herneen päällä.

Poliittinen myrsky voidaan nostaa ilman vähäisintäkään todellista syytä. Sen potkaisemiseksi käyntiin riittää vaikka maaliksi valitun poliitikon kravatti tai jonkun käyttämä väärä sana.

 Mitättömästäkin aiheesta voidaan paisutella niin suuri ongelma, etteivät sen valtavuuden kuvaamiseen adjektiivit enää tunnu riittävän. Yhteisöjen paine on niin suuri, ettei kukaan yhteiskunnalliseen hyvien kerhoon lukeutuva uskalla hullullekaan asialle nauraa ja päinvastoin ne, jotka nauravat, asemoivat samalla itsensä oikeamielisten leirin ulkopuolelle.

Nämä tulivat mieleeni seuratessani Teemu Keskisarjan esiintymisiä eduskunnassa. Hänen ulkoinen habituksensa on niissä aina ollut tahallisen huolimaton ja hän on käyttänyt värikästä kieltä, jonka on varmasti tiennyt ärsyttävän kaikkia sievisteleviä hupsuja.

Keskisarjaa olenkin verrannut mielessäni Matti Klingeen, mikä ehkä auttaa ymmärtämään heidän molempien sosiaalista roolia. Klinge, joka oli mainio alansa asiantuntija ja intellektuelli, raivostutti yhä uudelleen niitä, jotka eivät voineet sietää hänen tahallisen paisuteltua pitäytymistään puolen vuosisadan takaisiin tai vanhempiin käyttäytymisnormeihin.

Uskoakseni kyseessä oli pitkälti aivan tietoisesti ylläpidetty rooli, jonka tarkoituksenakin oli nimenomaan ärsyttää, raljeerata, kuten tässä tapauksessa voisi sanoa, ellei nyt sitten peräti käytetä sanaa epateerata.

Klingen tapa erottautua oli kuitenkin sellainen, jota etenkin naisväki saattoi ihastella ja siihen samaistua. Akateemisiin piireihin kuuluminen oli sitä hienompaa, mitä enemmän siellä oli Klingen tapaisia herroja. Klinge kuului niihin, jotka saivat yleisöltään myrskyisät aplodit silloinkin, kun he puhuivat pelkkää roskaa. Toki Klinge osasi pitää erinomaisiakin puheita, mutta en puhu nyt siitä.

Klinge assosioitui hienoihin ja jopa ylhäisiin piireihin ja asioihin ja katseli myös tutkimuksissaan maailmaa ns. parempien ihmisten näkökulmasta. Monia rahvaan näkökulman edustajia se raivostutti.

Myös Keskisarja on alansa erinomainen asiantuntija, joka nykyään näyttää monia aivan hämmästyttävässä määrin raivostuttavan. Tutkimuksissaan hän on nimenomaan rahvaan näkökulman etsijä ja esittäjä ja tässä suhteessa hänen aiheuttamiaan reaktioita kannattaa verrata Tuntemattoman sotilaan aikoinaan saamaan vastaanottoon.

Tuntemattomasta sotilaasta, joka aikansa parempien piirien mielestä oli ala-arvoinen ja historiaa väärentävä tekele, tuli ennen pitkää eräänlainen Suomen kansan raamattu, jossa monien mielestä oli nimenomaan sanottu se oikea totuus, johon ei ollut mitään lisättävää. Liioitteluahan se oli, mutta kirja oli tavattoman tärkeä ja arvokas, sillä se antoi äänen sillekin, jolta se oli vaiennettu.

Keskisarjan pienten eduskuntapuheiden aiheuttaman reaktion rajuutta ei kuitenkaan kannata etsiä hänen tutkimustensa otteesta ja tyylistä. Avain koko asiaan on mitä ilmeisimmin itse esiintyjän tyyli ja sananvalinnat. Kyseessä on tahallinen raljeeraus, kiusanteko esimerkiksi niille, jotka rakentelevat itselleen muodikasta woke-identiteettiä ja yrittävät yhtä falskisti kuin tarmokkaasti tehdä rotuerottelusta ja orjakaupasta suuren kansallisen painolastin myös Suomen kansalle…

Koska Keskisarjan käytös loukkaa monen yritystä kuulua ns. parempaan väkeen yliopistokoulutuksensa perusteella, on hänen oppineisuuttaan ja aikaansaannoksiaan yritetty vähätellä aivan olemattomin perustein.

Toisaalta hänen pikku puheistaan on yritetty tehdä suuria skandaaleja ja pöyristyä koko ammattikunnan puolesta sillä perusteella, että hän muka ”kapaloi rasismia näennäistieteelliseksi analyysiksi”, ikään kuin muutaman minuutin eduskuntapuheilta olisi vaadittava tieteellisiä kriteereitä.

Kun Keskisarja hiljattain lausui puheensa lomassa erään aivan tietyn yksittäisen sanan, yritettiin asiallisesti aivan viattomasta ja hieman hupaisasta pikku puheenvuorosta peräti leipoa hyökkäys, jonka tarkoituksena oli normalisoida rasistista puhetta. Historiantutkimuksen etiikkaa siinä kuulemma loukattiin ja käyttäydyttiin jopa pelkurimaisesti…

Olipahan melkoinen suoritus parin minuutin eduskuntapuheelta. On pakko sanoa, etten ihan tällaista odottanut tapaavani Suomessa, jossa kyllä on nyttemmin saanut tottua näkemään kaikenlaista. Mitähän me vielä saamme nähdä…?

Asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Atte Arffmanin ja Antero Holmilan puheenvuoroon Suomen kuvalehdessä 6.10.2023 ja tietenkin itse Teemu Keskisarjan puheenvuoroon, joka löytyy netistä. Ne puhuvat puolestaan.

Me elämme uutta aikaa, sanoi runoilijanero Saarikoski aikoinaan. Tämä kyllä pätee yhä.