Jostakin pohjoisesta

 

Nälkämailta

 

Pentti Haanpää, Jauhot. Tarina pakkasen jäljiltä. Otava 1962, 111 s.

 

Haanpäällä on taito kuvata alkuperäisiä ihmistyyppejä ja heidän touhujaan samaan aikaan ulkopuolisen toteavasti ja armottoman osuvasti ja jopa purevasti, mutta kuitenkin huumorilla ja lämmöllä. Eivät ne ihmiset useinkaan toistaan kummempia ole, mutta se kohtalo teettää heillä yhtä ja toista.

Enimmäkseen kohteena ovat toimeentulon rajoilla keikkuvat korven pieneläjät, jotka ovatkin olleet kansalliskirjallisuutemme perusaineistoa hamasta Runebergista lähtien.

Realistinen kuvaus tosin syntyi vasta joskus 1800-luvun lopulla ja saavutti kai huippunsa vasta Kiannon ja Lehtosen teoksissa.

Olivatko nuo köyhät kylänloppulaiset pikemmin Käkriäisiä vai Saarijärven Paavoja? Kas siinä kysymys, jonka esitti vielä Matti Pulkkinen ja laajensi sitä näkemiinsä Afrikan kaskenpolttajiin.

Mitä tehdä sille ihmisainekselle, joka sikiämistään sikiää ja elää toimeentulon marginaalissa ja aina silloin tällöin on vaarassa kuolla nälkään, ellei saa apua?

Länsimainen hurskastelukulttuuri on päätynyt lähettämään sille yhä uudelleen ilmaista ruokaa kristillisen rakkauden ja ylijäämien dumppaustarpeen nimissä.

Kuitenkin jokainen ymmärtää, että se on myrkkyä paikalliselle yritteliäisyydelle ja tappaa sen vähänkin kotimaisen tuotannon, jota pahimmillakin alueilla aina sentään on yritelty.

1800-luvullakin asia ymmärrettiin. Kuvernööri tiesi, että ihmisten joukkomittainen nälkäkuolema olisi hänen uransa loppu, mutta toisaalta myös ilmaisen ruuan jakelu jo periaatteessa oli väärin niitä kohtaan, joiden oli kovalla työllä ollut hankittava leipänsä.

Jos taas rahvaalle annettaisiin rahaa, se lapsellisuuksissaan tuhlaisi sen joutavaan. Rahat juotaisiin ja mässättäisiin kenties mitä riisiä, sokeria ja kahvia. Kansa olisi sitten taas pian suu ammollaan vaatimassa lisää.

Kuvernööri keksi kuningasajatuksen: järjestetään hätäaputöitä, joista palkkaa ei makseta rahana, vaan jauhoina.

Idea oli periaatteessa hyvä, mutta poiki aivan kummallisia seurauksia, joista mainittakoon yhdenkin säyseän ja hyvin kunnollisen akan joutuminen vielä raskaana ollessaan puoleksi vuodeksi vankilaan.

Miten mekanismi toimi, en tässä selosta. Ei sitä ymmärtänyt kuvernöörikään, saati että olisi osannut ennakoida ns. oheisvahinkoja keksinnöstään.

Haanpään tyypit ovat omaa luokkaansa: yksi on romuluinen ja kirveellä veistetty turjake, toinen näyttää itikalta ja iniseekin samaan tyyliin. Muuan viisivuotias pikkupoika taas polttaa pikkupiippua ja rähähtää välillä miehekkäästi: ”Anna akka, saatana, tissiä!”

Mutta kaikella on tarkoituksensa. Tuonkaan akan talossa ei ole muutakaan lypsävää ja pitkä imetysaika varjelee kohtuuttoman useilta raskauksilta. Korvessa taas puheenparsi tuppaa usein muodostumaan aika villiksi. Asia taitaa olla nykyäänkin havaittavissa.

Siirtyminen jauhopalkkaan eli taas takaisin kohti luontaistaloutta tuottaa harmia monelle. Kauppiaalle jauhot ovat olleet luultavasti tärkein myyntiartikkeli kahvin ja sokerin ohella ja bisnekset ovat nyt kovilla.

 Pöllön näköinen ja köyhyyttään säälittelevä kirkkoherra taas ei saa toimitusmaksujaan, ennen kuin keksii keräytyttää ne jauhoissa. Viinaa itse asiassa ennen vieroksunut syrjäkulman eläjä rupeaa nyt keittelemään sitä ylijäämäjauhoistaan.

Itse asiassa koko jauhotus poikii yhteiskunnallisen ongelman, jonka seuraava sukupolvi jo näkee vääryyden huipentumana ja jokunen sen jäsen ihan sen takia höyrähtää tai herää sosialistiksi.

Tilanne muistuttaa ns, kehitysmaiden kurjimman osan tarinaa. Parastansa halutaan ja sitten käy kuten käy. Tutkimattomat ovat Herran tiet.

Vielä äsken mekin olimme kehitysmaa. Katastrofiapuun tarvittavaa viljaa saatiin meillekin ulkomailta, mutta kaikkihan se oli maksettava, joitakin pienempiä lahjoituksia lukuun ottamatta.

Nälänhädät olivat kova koulu, joka pakotti parantamaan elinkeinoja tai muuttamaan muualle. Näin se käy muuallakin. Eivät siinä sosialismit auta, eivätkä muutkaan poppakonstit, vaikka inhimillistä on kokeilla kaikkea mahdollista.