Hidasta kuolemaa

 

Agonia

 

Teatteriryhmä Helsinki 98: Neuvostoihmisen loppu. Svetlana Aleksijevitšin kirjaan perustuva näytelmä. Vuosaaren tilajakamo. Näyttelijät: Sami Lanki, Elli Närjä.

 

Tämän näytelmän teema tai edes yksityiskohdat eivät yllätä millään tavalla. Päin vastoin, ne kaikki ovat jo tuhannesti kerrottuja, mutta eihän se tarkoita, että ne kuuluisivat yleiseen ymmärrykseen neuvostoajasta.  Tässäkin käy, kuten aina: se, mikä on aikanaan itsestään selvää, muuttuu jossakin vaiheessa historiaksi, joka on uudelle suupolvelle käsittämätöntä.

Ensimmäisessä näytöksessä vanha mies on vuodeosastolla, kaikesta arvokkuudestaan riisuttuna ja myös nuoren polven maailmasta irronneena, askarrellen syömisen ja ulostamisen ongelmien kanssa. Nuori hoitaja ei anna hänelle arvoa.

 Kumpikaan osapuoli ei käsitä toista. Ukko on sovok, kommunistiänkyrä, joka uuden sukupolven silmissä on pelkkä reliikki kirotulta ajalta, joka merkitsi väkivaltaa ja puutetta. Räkäänsä kuoleva ukko on hyödytön ja jopa harmillinen palanen vastenmielistä menneisyyttä.

Mutta menneisyys tai sen jäänteet elävät yhä kituvaa elämäänsä, vaikka ilman niitä elementtejä, jotka sitä aikoinaan ruokkivat. Kuin kala kuivalla maalla ukko vaeltaa muistoissaan ja toistelee mielettömiksi muuttuneen elämänsä vaiheita.

Me olimme olemassa -My byli- on erään tuollaisen reliikin julkaiseman kirjan nimi. Muistutus siitä, että vielä äsken oli olemassa jotakin aivan muuta, on paradoksaalisesti välttämätön.

Nuori polvi ei ymmärrä, mitä itse koko eläminen merkitsi sille, joka tuli kommunistiksi jo heti tuon komennon alkuvaiheessa. Ei kyse ollut yrityksestä hankkia korkeaa elintasoa -vaikka sinäkin suhteessa luvattiin pian ohittaa kaikki muut. Ei kyse ollut edes vallasta vallan vuoksi, vaan koko ihmiskunnan kohtalon ottamisesta ihmisen omiin käsiin, selvää uskontoahan se oli.

Tämän uskonnon ytimessä oli kieltäymys ja kilvoittelu -podvižnitšestvo. Sitä korosti pyhien ihmisten kohdalla myös ortodoksinen uskonto, mutta tässä metodit olivat aivan toiset.

Maksim Gorki kirjoitti Epäajankohtaisissa ajatuksissaan vuonna 1917, että Lenin sai kansan mukaansa antamalla sille luvan käyttäytyä häpeällisesti. Toisin kuin hurskaan ortodoksin kilvoittelu tai musulmaanin suuri Jihad, jotka suuntatuvat omassa sielussa kärkkyvää Saatanaa vastaan, oli kommunismin paha ulkoistettu konkreettiseksi viholliseksi -ihmisiksi, jotka edustivat pahaa.

Tuon pahan ilmentymiä olivat riistäjäluokat, kulakit ja kapitalistit, joita oli kohdeltava armottomasti. Mitkään kompromissit eivät olleet edes teoriassa mahdollisia. Härkävaunun ovesta saattoi nähdä kaamean näyn, kun kulakkiperhe oli ajettu saastaisen eläimellisyyden aseteelle. -Mutta ei sitä tarkoitettu katsottavaksi. Ovet oli pidettävä kiinni.

Riistäjäluokkien likvidoinnin jälkeen oli vuorossa se vihollinen, joka sabotoi sosialismin rakentamista tuholaiset. Myös ne oli tuhottava armottomasti. Osoittautui, että silloin kohteeksi joutuivat myös itse muistelija ja hänen vaimonsa. Mutta eihän se tehnyt tyhjäksi suurta asiaa.

Stalin oli sanonut vuonna 1931, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä länttä ja että välimatka oli kurottavan umpeen kymmenessä vuodessa (siis vuoteen 1941 mennessä…) -muuten Neuvostoliitto tuhottaisiin.

Jostakin syytstä näytelmässä puhutaan kymmenen sijasta neljästäkymmenestä vuodesta. Itse asiassa sellaisia lukuja ei koskaan esitetty. Kommunistinen yhteiskuntakin piti rakentaa sosialistisen pohjalle kahdessakymmenessä vuodessa, aloittaen vuodesta 1961.

Sosialistinen yhteiskunta käy aina koko ajan sotaa ja on sotilaallisesti järjestetty. Ulkoisia vihollisia riitti aina sen tarpeisiin ja itsensä uhraavia kommunisteja houkuttelivat kärsimyksen laakerit. Yltäkylläisyys kaikille oli aivan käden ulottuvilla, mutta sitä ennen oli kestettävä ja kieltäydyttävä. Elämällä oli tarkoitus.

Sosialismin rakentamisen aikoihin oli suurssa huudossa laulu, jossa kehitettiin ”veturiamme lentämään eteenpäin, kommuuniin!” ((5) Наш паровоз, вперёд лети! - YouTube).

Kommuuni tarkoitti yhteiselämää, joka oli rakennettu radikaalisti uudelle pohjalle, entisen elämänmuodon kaikki lainomaisuudet hyläten, silloin ihmiset olisivat yhtä suurta perhettä, jossa kaikki ovat onnellisia ja tasa-arvoisia.

Vuonna 1930 Stalin kuuluisassa artikkelissaan ”Menestys panee pään pyörälle” kirosi koko kommuunin, jollaisia oli -ylimmän tahon käskystä- alettu perustaa maataloutta kollektivisoitaessa. Sen jälkeen koko asiasta lakattiin puhumasta, vaikka se yhä jäi jopa puolueen nimeenkin. Sen sijaan puhuttiin kommunismista, johon puolue virallisesti pyrki aina lakkauttamiseensa saakka.

Todettakoon, että kommunistipuolueeseen luotti kyselytutkimusten mukaan vielä vuoden 1990 keväällä enemmistö Neuvostoliiton asukkaista. Syksyllä samana vuonna, kaappausyrityksen jälkeen enemmistö olkin yhdellä iskulla muuttunut vähemmistöksi, jopa melko pieneksi.

Neuvostoihminen näytti siis tulleen lyödyksi ikään kuin yhdellä mahtavalla nuijan heilautuksella.

Mutta eihän se menneisyyden ja oman elämän arvon kieltäminen niin kivuttomasti käy. Neuvostoihmisen agonia vain jatkui ja jatkui. Vanhan menon puolustajiksi ilmaantui aivan hämmästyttäviäkin tahoja, kuten Suomessakin tuttu filosofi, akateemikko Aleksandr Zinovjev, joka oli lanseerannut käsitteen Homo sovjeticus ja tullut leimatuksi yhdeksi ilkeimmistä neuvostovastaisista.

Nyt Zinojev väitti, ettei hän koskaan ollut kirjoittanut satiiria, vaan kuvannut tosissaan neuvostoelämän arkipäivää, jolla oli suuret ansionsa. Hän julkaisi nyt kirjan Nuoruutemme lento (viittaus siihen, että Stalin oli antanut nuoruudelle siivet: Stalin, našej junosti poljot).

Toisessa näytöksessä sovok kertaa nuoruuttaan, johon siis kuului myös joutuminen sen systeemin hampaisiin, joka ylpeili armottomuudellaan ja joka nyt etsi ja vainosi tuholaisia ja ulkomaiden agentteja, kun omat riistäjäluokat oli jo tuhottu. Jonkunhan täytyi olla syyllinen loputtomiin vastoinkäymisiin ja järjettömyyksiin.

Myöhemmin, sodan aikana olivat vihollista ainakin ”objektiivisesti” jollakin tavalla auttavat ainekset hyvä maalitaulu koneistolle ja sen jälkeen voitiin suuntautua taistelemaan pikkuporvarillisuutta vastaan – tuota sisäistä vihollista, jonka kukistaminen oli vielä sosialismissakin mitä ajankohtaisinta.

Kärsimystä ja kuolemaa ja siinä samassa tilaisuuksia sankaruuteen ja kilvoitteluun neuvostoelää tarjosi yllin kyllin. Se ei kuitenkaan auttanut saavuttamaan päämäärää, joka aina van häipyi horisonttiin. Kuten näytelmässä huomautettiin: eiväthän veturit lennä…

Näyttelijäntyö ja muukin toteutus ovat kyllä kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttavia.

Mainittakoon, ettei ohjaaja halua kertoa nimeään. Tämä viittaa yhteyksiin Venäjälle, jossa koneisto on taas täysissä voimissaan, aivan kuten neuvostoajan, tuon sovokin menneisyyden nostaminen jälleen arvoon arvaamattomaan.

Ei historia koskaan kuole eikä menneisyys häviä. Se vain muuttaa muotoaan.