Angolan sotaa

 

Pienen suurvallan loppuvaiheista

António Lobo Antunes. Hevonkuusessa. Suomentanut Sanna Pernu. Gummerus 1984, 210 s.

 

Lissabonissa pistää silmään tiettyjen julkisten rakennusten mahtavuus ja jopa megalomaanisuus. Niitä ei ole tehty pikkuvaltion tarpeisiin, ne heijastavat siirtomaaimperiumin valtavuutta. Sitä oltiin suuri ja mahtava.

Sotamuseossakin merentakaisten operaatioiden ulottuminen aivan viime aikoihin saa yllättävän paljon tilaa. Toki löytöretkiajan Portugal oli kuin olikin ensimmäisiä suuria siirtomaavaltoja ja kuten Englanti poiki USA:n, se poiki Brasilian, mutta että merentakainen mahti jatkui ihan tuonne äskeisiin aikoihin. Sen suuri merkitys voi yllättää.

Englanninkielinen maailma käsittää noin 360 miljoonaa natiivia puhujaa ja niiden lisäksi vielä miljardin verran muita. Englannissahan UK) väkeä on noin 67 miljoonaa.

Portugalinkielinen maailma, Mundo lusofono käsittää noin 267 miljoonaa ihmistä, joista yli 200 miljoonaa asuu Brasiliassa ja vain  vajaat 11 miljoonaa Portugalissa.

Mukaan kieliyhteisöön luetaan kuitenkin Afrikasta yli 30 miljoonan Mosambik ja Angola ja vielä Aasiasta Macao ja Guinea-Bissaukin. Kyseessä on siis todellinen maailmankieli. Angolan pääkaupunki Luanda on maailman toiseksi suurin portugalinkielinen kaupunki noin 6-8 miljoonalla asukkaallaan.

Portugalikielisen maailman väkiluku lähentelee siis ranskankielisen maailman (Le Monde francophone) väkilukua (noin 300 miljoonaa) ja samaan sarjaanhan kuuluu myös nyt viime aikoina surullisenkuuluisaksi itsensä tehnyt venäläinen maailma -russki mir.

Yritykset pitää siirtomaaimperiumeja väkisin pystyssä ymmärrettiin yleensä jo viimeistään toisen maailmansodan jälkeen pitkän päälle epätoivoisiksi. Etelä-Amerikassa siirtomaavalta olikin päättynyt jo 1800-luvun alussa.

Ranska, joka oli julistanut Algerian jopa osaksi itseään, joutui kuitenkin vielä sekä siellä että Vietnamissa sotaan, jota se ei voinut voittaa. Kansa halusi itsenäisyyttä, olipa se sitten miten ankeaa tahansa, omaa ainakin. Vietnam osoittautui jopa sangen kykeneväksi hoitamaan asioitaan

Portugalin käymät siirtomaasodat kuuluivat viimeisiin lajissaan ja vaikuttivat menneisyyden haamujen jälkijoukkotaisteluilta, kuten myös maata hallinnut diktaattori Salazar.

Salazar kuoli vuonna 1970 ja vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen siirtomaiden itsenäistyminen saattoi alkaa. Angolan vuoro oli vuonna 1975. Sen jälkeen ei kuitenkaan seurannut seesteinen nousukausi, vaan monivuotinen kilpailevien sissiliikkeiden mellastus, jonne mukaan tuli myös kuubalaisia joukkoja.

Wikipedian mukaan Angolan 27-vuotisessa sisällissodassa kuoli jopa 1.5 miljoonaa ihmistä ja sodan jälkeen kolmannes väestöstä oli pakolaisina. Öljytulot ovat kuitenkin auttaneet modernien keskusten nousua joillekin maan asukkaille. Esimerkiksi Luanda on noussut 1960-luvun hökkelikylästä enemmän tai vähemmän nykyaikaiseksi metropoliksi.

Tämän tajunnanvirran ja muistelmien tapaan kirjoitetun kirjan keskushenkilö osallistui itse juuri tuohon Angolan siirtomaasotaan Salazarin aikana.

Kuvaus tuo mieleen Joseph Conradin Pimeyden ytimen, sillä poikkeuksella, että päähenkilön suhteet alkuasukkaisiin olivat sinänsä hyvät. Hänellä oli parikin muistaa rakastajatarta, joista toiseen hän oli intohimoisesti ihastunut. Salainen poliisi PIDE vei kuitenkin tytön mennessään.

Sankari, jos niin voi sanoa, ei ole asetta käyttelevä sotilas, vaan lääkäri, jota ympäröivä kokemusmaailma ei ole paljoakaan pusikoissa toimivan mosurin maailmaa valoisampi. Kaikenlaiset ihmisruumista vainoavat vaivat ja lyijyarkuissa mätänevien vainajien haju ovat jokapäiväistä leipää.

Kaiken yllä on koko touhun tarkoituksettomuus, kukaan ei ymmärrä, miksi on ollut tarpeen lähettää miehiä tänne tapettavaksi. Portugalin suuruus ei sykähdytä.

Iltojen askareisiin kuului ehdottomasti juominen ja itse asiassa koko palvelusaika näyttää olleen yhtä ryyppäämistä, maksa uhrattiin isänmaalle, ellei muuta.

Sotaa kuvataan mielettömänä, väkivaltaisena ja sikamaisena. Sissitoiminnan arvaamattomuus ja sen vastaisen toiminnan summittaisuus lisäsivät absurdiuden määrää. Kotiin jääneillä ei ollut eikä voinut olla mitään todellista käsitystä siitä, mitä todella tapahtui. Kartalla olevilla nuppineuloilla ei ollut mitään todellista merkitystä.

Kotona Lissabonissa viidakoista palaavat veteraanit kauhistuttivat ja ällistyttivät kunnon ihmisiä. Kaikki entinen tuntui epätodelliselta.

Vanha täti, joita kertoja meni tervehtimään, totesi kertojan parissa vuodessa laihtuneen: ”Minä luulin, että armeija tekisi sinusta miehen, mutta ei sinuun mikään pysty…”

Siinäpä muuan siirtomaasodan kiteytys.