Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

 Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

 Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.