Sillamäe Virossa

 

Saari mantereella

 

Andrei Hvostov, Sillamäen kärsimysnäytelmä. Moreeni 2013, 309 s.

Suomentanut Sanna Immanen.

 

Sillamäe tunnetaan paikkana, josta hankittiin Neuvostoliiton ensimmäisen ydinpommin uraani. Niinpä jo sen olemassaolo oli salaisuus ja postikin Stalinin aikana kulki Moskovan kautta. Kaupunki polkaistiin tyhjästä ja oli täysin venäjänkielinen. Vironkelisiä siellä on nytkin vain muutama prosentti.

Sillamäen synty liittyy palavakiveen, jota myös saksalaiset hyödynsivät. Siitä saatu öljy oli vettä raskaampaa ja sopi erityisen hyvin sukellusveneisiin. Niinpä alueelle syntyi Vaivaran keskitysleiri ja sitä puolustettiin erittäin sitkeästi Sinimäkien taisteluissa vuonna 1944. Kuten tiedämme, niistä on tullut yksi uuden Viron suurista kansallisista myyteistä.

Turisti pääsee nyt ongelmitta Sillamäelle, jossa voi ihailla täysstalinistisen arkkitehtuurin näkymiä, jotka tuovat mieleen Odessan. EU:n rahoituksella on kunnostettu rantabulevardi, jossa sopii promeneerata muistellen vaikkapa paikkakunnan munaista kylpyläelämää ennen vallankumousta.

Andrei Hvostov kasvoi Sillamäessä virolaisen äidin ja venäläisen isän poikana. Kotikielenä oli viro, kun isäkin oli pitkiä aikoja poissa. Myös koulussa oli vironkielinen osasto. Poika oppi myös venäjää, mutta sai virolaisen identiteetin. Baikalin takaisista kasakoista polveutuva isä jäi vieraaksi eikä koskaan oppinut viroakaan.

Kirjoittaja yrittää tässä teoksessaan tunkeutua siihen menneisyyteen, jonka hän koki 1960-80-luvuilla. Se on virolaiselle nykypolvelle moninkertaisesti käsittämätöntä: neuvostoliittolainen elämäntapa, josta 1970-luvulla tehtiin virallinen ylpeilyn aihe yhtenä kehittyneen sosialismin komponenttina (Образ жизни -Советский!), perustui asioihin, joista ei nyt näytä jääneen mitään jäljelle. Muistamisen ja ymmärtämisen vaikeus on kuitenkin vielä laajempi kysymys.

Sillamäe, suljettu ”atomikaupunki” kärsi jo aikanaan totaalisesta amnesiasta. Sen historiasta ei tiedetty eikä haluttu tietää mitään. Kaikki sen asukkaat eivät edes tajunneet asuvansa jossakin Viro-nimisessä neuvostotasavallassa.

Tuo eristyneisyys oli sinänsä suhteellista, koska Hvostovin nuoruudessa sieltä pääsi kyllä muuallekin, eikä otsikossa mainittua kärsimysnäytelmää pidä ottaa liian kirjaimellisesti. Louhoksilla saattoi kyllä saada keuhkovamman ja kirjoittaja itse kärsi ikänsä pahasta astmasta, mutta valtaosa asukkaista eli päällisin puolin normaalia elämää.

Epänormaaliutta kuitenkin oli myös yllin kyllin. Se koski koko neuvostojärjestelmää, joka rajoitti yhteyksiä ulkomaailmaan. Toisin kuin Harjumaalla, Sillamäessä ei ollut edes mahdollista katsella Suomen TV:tä.

 Kuitenkin tiedettiin, että Suomi, josta muodostui suorastaan uskonnollista hartautta herättävä satumaa, oli aivan lähellä, sadan kilometrin päässä. Meri lähetti sieltä silloin tällöin viestejä, jotka todistivat toisesta ja rikkaammasta maailmasta. Rantaan ajelehtinut kenkäkin kelpasi todisteeksi.

Neuvostoliittolaisen elämäntavan monet pikku erikoisuudet ja suuremmatkin ovat usein unohtuneet jo myös niiltä, jotka kokivat ne itse. Kirjoittaja palauttaa ne mieleen uskomattoman elävästi, alkaen farkkuihin liittyneestä hartaasta palvonnasta ja muovikasseista statussymboleina ja päätyen siihen, millaisia olivat sopivan ja sopimattoman kielenkäytön rajat, mikä oli vaarallista ja mitä taas sopi päästellä mielin määrin.

Lapsuus ja ensimmäiset kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta, koulunkäynti vähemmistön edustajana, kiusaaminen koulussa ja sen ulkopuolella selostetaan tuoreesti ja uskottavasti. Lapset ovat kiusaajia luonnostaan, kansallisuudestaan riippumatta. Se on ikävä totuus, jota vastaan on vain taisteltava polvesta polveen

Hvostov kävi myös armeijan ja palveli ohjusjoukoissa etelä-Venäjällä. Samaan aikaan sattui Kaukoidässä korealaisen matkustajakoneen alasampuminen ja vastaavanlaisesta hälytyksestä palveluspaikassa tuli painajainen: oliko ydinsota alkamassa?

Kirjoittaja oppi hyvin paikaliset tavat, joihin kuului loputon läträäminen viinan kanssa. Hän oli, kuitenkin poikkeustapaus ryyppäsi, kuten kuuluukin, mutta lisäksi kuitenkin luki ja vieläpä klassikkoja. Se oli jo asia, josta saattoi saada -ja ”ansaita”- turpaansa, kuten vallankumouksen aikaan systemaattisesti tapahtui.

Kaiken neuvostolaisuuden lisäksi paikalliseen elämään kuului monia erikoisuusia. Sinimäkien taisteluja kyllä muistettiin vuosittain ja vietiin kukkia puna-armeijalaisten haudoille, mutta Vaivaran keskitysleiristä ei puhuttu halaistua sanaakaan, eikä siellä myöskään ollut minkäänlaista muistomerkkiä.

Myöskään Sillamäen kylpylämenneisyydestä ei puhuttu eikä tiedetty sanaakaan. Koko kaupunki oli neuvostovallan ylpeä luomus eikä sillä vallalla ollut mitään historiaa. Se oli luonut itse itsensä, voitiin ajatella sen jälkeen, kun Stalinia ei enää tarvinnut eikä voinut ajatella.

Hvostovin identiteetti on hyvin selkeästi virolainen, mutta hän ei ole halunnut kieltää venäläisyyttä itsessään eikä ympäristössään ja ilmeisesti jää kaipaamaan menneisyyden parempaa tunnustamista ja perusteellisempaa käsittelyä myös virolaisilta.

On valheellista esittää venäläinen kommunismi virolaisen fasismin vastakohtana ja kieltää sen rikokset, mutta on helppoa sortua myös toiseen äärimmäisyyteen.

Menneisyyden käsittely, Vergangenheitsbewältigung virolaisittain on jäänyt puolitiehen, antaa kirjoittaja ymmärtää. Viro on sanomatta jättämisen tasavalta, päättää Hvostov kirjansa.

Hän ei kuitenkaan ryhdy nimenomaisesti sen enempää sorkkimaan tätä problematiikkaa, joka on hyvin laaja ja aivan liian vaikea tullakseen laajojen joukkojen kunnolla ymmärtämäksi. Sen sijaan mennään usein tasolle, joka kiteytyy eräänkin nyrkkeilyvalmentajan kysymyksessä kirjoittajalle: onko maailmasi täysin sini-valko- musta?

Samaa intellektuaalista tasoahan edustaa taannoisen pääministerimme lausahdus arvovaltaisella akateemisella forumilla: on valittava puolensa… Siinäpä tämän laumasieluisen aikamme anti-intellektualismin ydin ja sen tragedia.

Tämä kirja pyrkii enempään ja sitä voi suositella kaikille, jotka haluavat näitäkin asioita ymmärtää eivätkä vain päästä niitä tuomitsemaan, von oben herab.