Pienempi ja suurempi paha

 

Kolonialismi ja edistys

 

”Valkoisen miehen taakasta” on tullut kirjoitettua jo useita kertoja (ks. Vihavainen: Haun valkoisen miehen taakka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Minultakaan ei ole jäänyt huomaamatta se, että taakankantajan väri on nyttemmin vaihtunut, käyttääkseni perinteisiä käsitteitä. Keltaisen miehen harteillahan tuo taakka nyt enimmäkseen on.

Siitä huolimatta historiallisesti raskain osa on ollut sillä, joka teki kerran pioneerityön ja aloitti läntisen kolonialismin.

Sana ”colonia” tarkoittaa uudisasutusta, siirtokuntaa, jollaiset sijaitsivat jo Rooman valtakunnan aikana ja varmasti paljon sitä ennen toisten kansakuntien alueella. Valloittajakansa omi lähes aina itselleen alueita, sillä varallisuus ja valta syntyivät vain maasta, alueesta. Se lähetti liikaväestöään sinne, missä oli tilaa eli elämisen mahdollisuuksia, toisin sanoen peltoa raivattavaksi.

Eurooppa synnytti Pohjos-Amerikan Yhdysvallat ja myös Etelä-Amerikan hahmo muuttui kokonaan. Englanti, Espanja ja Portugali saivat runsasta elintilaa ja niiden kielet muuttuivat maailmankieliksi. Ranska pärjäsi hieman huonommin ja myöhästyneenä mukaan tunkenut Saksa lyötiin kokonaan ulos niiltä markkinoilta.

Silti nuo maanosat saivat kaikki vuorollaan kokea historian suurimman vallankumouksen, jota nimitetään teolliseksi. Muistaakseni Eino Jutikkala pohdiskeli, ettei termi itse asiassa niinkään kuvaa vain teollisuuden kasvua, vaan kaikenlaisen eteenpäinpyrkivän taloudellisen toimeliaisuuden nousua.

Siellä, missä ihmiset elivät yhä alkeellisesti ja tavattoman köyhästi, syvässä tietämättömyydessä ympäröivän maailmansa ilmiöiden luonteesta ja syistä, alkoi nyt uudenlainen aktiivisuus.

Heimot, jotka usein elivät kivikautista elämää, jossa pyörääkään ei tunnettu, joutuivat nyt kosketuksiin ylivoimaisen sivilisaation kanssa. Se tuli päälle kuin Juggernautin vaunut ja pakotti muuttumaan tai tuhoutumaan.

On selvää, ettei esimerkiksi Afrikka olisi voinut ilman kolonialismia modernisoitua niinkin nopeasti kuin se on modernisoitunut, ainakin osittain. Todistustaakka on sillä, joka muuta väittää.

 Kukapa olisi noille seuduille lähtenyt ilman kunnon korvausta. Nojaa, lähetyssaarnaajat kyllä lähtivät, mutta heidän merkityksensä koko prosessin kannalta lienee sittenkin ollut toissijainen.

Kipling huudahti pateettisesti (käytän sanaa sen suomalaisessa enkä anglosaksisessa merkityksessä), että kiittämättömyys oli maailman palkka:

Take up the White Man’s burden
In patience to abide
To veil the threat of terror
And check the show of pride;
By open speech and simple
An hundred times made plain
To seek another’s profit
And work another’s gain
Take up the White Man’s burden—
And reap his old reward:
The blame of those ye better
The hate of those ye guard—
The cry of hosts ye humour
(Ah slowly) to the light:
"Why brought ye us from bondage,
“Our loved Egyptian night?”

Isossa kuvassa asia toki on ollut näin, mutta ilman runsaan voiton toiveita esimerkiksi Afrikka olisi varmasti jäänytkin Egyptin yöhönsä ja tuskaa ja uhrauksiahan nuo suuret muutokset eli modernisaatio vaati kaikilta osapuolilta. Sellainen oli edistyksen hinta siirtomaissa ja sellainen se oli myös emämaissa.

Neekeriorjuus on nyt nostettu jonkinlaiseksi ihmiskunnan suurimmaksi ja vertaamattomaksi rikokseksi, eikä sitä kannatakaan puolustella. Orjuus sinänsä oli kuitenkin ikivanha instituutio ja vasta valkoinen mies ja ainoastaan hän sai sen loppumaan, mikä varmasti tapahtui orjuuttajakansojen suureksi harmiksi.

Neuvostoliiton historiankirjoituksessa tunnettiin aikanaan ns. ”pienemmän pahan” teoria, joka tarkoitti näkemystä, jonka mukaan niille kansoille, jotka Venäjä valloitti niitä riistääkseen, se oli kuitenkin viime kädessä onnellista, sillä sitä kautta ne pääsivät Lokakuun vallankumouksen jälkeen sosialistiseen valtioon eikä niiden tarvinnut kärsiä kauemmin kapitalistista helvettiä.

Tämä torjuttiin aikoinaan leimaamalla idea russofobiseksi. Eihän se venäläinen riisto nyt niin pahaa ollut. Kapitlalismikin oli siellä lapsenkengissään.

Mutta on vaikea olla päättelemättä, että ainakin Afrikalle joutuminen eurooppalaisen kapitalismin intressien kohteeksi ja kolonisoiduksi oli juuri tuollainen pienempi paha. Kontrafaktuaalista tilannetta, jossa koko manner, ehkäpä Pohjoisen barbareskivaltioita lukuun ottamatta, olisi jäänyt koko teollisen vallankumouksen ulkopuolelle on vaikea kuvitella.

Sekin tie olisi varmasti ollut raskas. Tosin kehittymätön lääketiede ja matala työn tuottavuus olisivat varmasti pitäneet väestönkasvun aisoissa omalla ankaralla tavallaan. Nythän se on kasvanut ilmiöksi, joka on yksi suurimmista uhista maapallon resurssien riittävyydelle.

Kolonisaatio tapahtuu nyt entisistä siirtomaista kehittyneisiin maihin. Aikoinaan kehittynyt Kreikka voitti korkealla sivistyksellään villit roomalaiset oman kulttuurinsa piiriin: Graecia capta ferum victorem cepit.

Tämä idea tai usko, jota pikemminkin voidaan pitää pelkkänä meeminä, näyttää vielä hiljattain olleen vallitsevana kehittyneissä pohjoisen maissa, myös meillä. Nyt asiaa luullakseni aletaan ymmärtää paremmin, kun siitä on saatu kokemusta. Mutta tällaiset prosessithan ovat peruuntumattomia.

Euroopan osana näyttää nyt vuorostaan olevan siirtomaan asema, suuret intressit vetävät väkeä sinne ja työntävät sitä entisistä siirtomaista pois. Klassisen siirtomaaherran asemaan on nyt tullut Kiina, joka on entisiä suoraviivaisemi ja tehokkaampi.

Yhä niukemmiksi käyvien raaka-aineiden maailmassa kolonialismilla on yhä vielä tilausta. Afrikka saa osansa kehityksestä, Kiina saa raaka-aineensa ja Eurooppa liikaväestön. Jokaiselle se, mitä hänelle kuuluu: Jedem das Seine, kuului Preussin valtion vanha tunnus.

Gefundenes Fressen

 

Seurustelusta ja sen edistämispaketista

(Für 3 Abende voller literarischer Entdeckungen und kulinarischer Highlights, Die Zeit)

 

Kun ihmiset kohtaavat, he yleensä pyrkivät jollakin tavoin kommunikoimaan eli tekemään toisten kanssa yhteiseksi jotakin omaansa hengen maailmassa (lat. communis, yhteinen). Moni suomalainen kyllä mieluummin kääntää katseensa johonkin toiseen suuntaan.

Nykyaika tuntee jos jonkinlaista chattia, talkkia, debattia ja ties mitä. Netissä se tapahtuu usein karkealla tasolla, joka näyttääkin kauhistuttavan niitä turvallisen tilan etsijöitä, joita nykymaailma on pullollaan.

Toki kommunikoinnissa on erilaisia tasoja ja asteita moneen tarpeeseen. Kaikkea ei kannata yrittää tunkea samaan muottiin ja mitata samoilla mitoilla, jos nyt mittaamista yleensäkään pidetään tarpeellisena tai mahdollisena joka asiassa. Sekin tuppaa unohtumaan nykyihmiseltä, joka sielultaan on yhä amerikkalaisempi.

Vanha saksalainen ja muillekin sopiva ajatelma toteaa: Das Tier frisst, ein Mensch isst, aber ein zivilisierter Mensch speist. Eläimet syövät, ihmiset ruokailevat tai nauttivat ruokansa ja sivistyneet ihmiset aterioivat.

Eipä sikäli, kyllä ihmisetkin usein ja jopa useimmiten vain tankkaavat, ahmivat, särpivät, ahnehtivat, märehtivät ja niin edelleen. Kuitenkin ihmisen erikoisuuksiin kuuluu, että hän on kohottanut myös syömisen taiteeksi, silloin kun se parasta on.

Aterioinnissa näet piilee mahdollisuus sekä älyllisen, että emotionaalisen kommunikaation yhdistämiseen optimaalisella tavalla, mikä kohottaa tapahtuman arvokkaammaksi kuin sen osien summa.

Jo Platonin pidoissa (vrt. Vihavainen: Haun platon pidot tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), tapaamme seurustelun sellaisella tasolla, jota voi nimittää erityisellä sanalla konversoinniksi (ransk. conversation, saks. ym. Konversation jne.). Ruotsissa tietosanakirjojen nimi on perinteellisesti ollut Konversationslexikon.

Sanan kantana latinassa on verbi vertere, kääntyä ja etuliite con viittaa joko yhteyteen tai vahventaa pääsanaa. Kaiketi siis sana alkuperäisessä merkityksessään viittaa vastavuoroiseen kääntymiseen toisten puoleen.

Kyseessä ei siis saa olla monologi. Vastavuoroisuus on olennaista. Toki tunnemme historiasta myös pitkiä monologeja, joita on nimitetty pöytäpuheiksi, Tischreden. Niitähän on julkaistu sekä Lutherilta että Hitleriltä. Kiinnostavaa niitäkin on lukea, mutta ei niistä kannata opiksi ottaa, mikäli ajatellaan, että niiden esittäjät ihan oikeasti pitivät niin pitkiä puheenvuoroja.

Tohtori Samuel Johnson, perienglantilainen älykkö ja originelli sanoi aikoinaan, että ravintolan pöytä on inhimillisen onnen valtaistuin (ks. Vihavainen: Haun cheshire cheese tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämän onnellisuusnäkökulman (joka itse asiassa jo sisältää sangen monimutkaista problematiikkaa, vrt. Vihavainen: Haun onnea, lykkyä ja tuuria tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ohella sai konversaatio, seurustelu jo varhain myös tärkeän sosiaalisen merkityksen, kun sievistelevät hupsut ja monet muutkin kehittivät siitä sosiaalista leikkiä ja jopa peliä.

Vanhimman Suomessa ilmestyneen aikakauslehdenkin nimi oli Om konsten att rätt behaga. Pelkästään tämä asia kertonee meille jotakin tuon käsitellyn asian merkityksestä. Toki siihen liittyi myös potentiaalisesti suuria rahallisia arvoja, jotka realisoituivat tyttärien edullisissa naimiskaupoissa.

Saattaapa olla niinkin, että seurapiireissä seurustelun varsinaisesti intellektuaalinen aines sai antaa tilaa aivan pinnallisille nokkeluuksille ja etukäteen harjoitetuille hurmaamiseleille. Saattoi olla tärkeämpää vaikkapa lausua kauniisti jokin ranskankielinen fraasi kuin edes ymmärtää sen tarkoitusta.

Joka tapauksessa voidaan todeta, että esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa ja varmaan monessa muussakin maassa konversaatio muuttui helposti satojen sääntöjen rasittamaksi seuraleikiksi, jossa tuskaisina pyrittiin mahdollisimman täydelliseen suoritukseen ja kammoksuttiin jokaista mahdollista virhettä.

Ainakin joidenkin kuvausten mukaan tällainen muodollisuus poikkesi Venäjän vastaavasta instituutiosta, jossa päästiin pakottomaan ja miellyttävään yhteiseloon. Varmuuden vuoksi huomautan, että vastustan jyrkästi ja ehdottomasti Putinin laitonta hyökkäyssotaa.

Aina silloin tällöin ostan Die Zeit-lehden irtonumeroita. Lehtihän on täyskokoista sanomalehteä muistuttava viikkolehti, joka ilmoittaa olevansa Wochenzeitung für Politik, Wirtschaft, Wissen und Kultur. Usein siinä onkin erinomaisia juttuja, jollaisia on Suomen ns. laatulehdistä turha etsiä.

Nyt pisti silmääni lehden oma mainos, jossa tarjottiin paketteja nimeltä Das literarische Menü. Kyseessä on kolmen konversaatioillallisen (literarische Soiree) paketti, joka sisältää kirjallisuus- ja kysymyskortteja, joissa on jännittäviä Zeitin toimituksen luomia ajatteluärsykkeitä (Denkanstössen) ihmisenä olemisesta, rakkaudesta ja muistamisesta. Ne johdattelevat seurustelua fantastisella tavalla (auf fazinierende Weise).

Lisäksi paketissa on hienostuneita (raffinierte) kolmen ruokalajin ruokalistoja, jotka on helppo valmistaa ja lisäksi vielä jännittäviä (anregende) Zeit-lukuvihkoja, joissa kerrotaan kirjailijoiden, teosten ja teemojen taustoista…

Nyt paketti maksaa 59,95 euroa ja lisäksi 4,95 euron postimaksun. Tilatkaa osoitteesta shop.zeit.de/litmenue .

Minä taidan jättää tilaamatta, mutta ihailen kyllä lehden toimituksen rohkeaa ja varsin epäsovinnaista ideaa. Kun lukutaito, keskustelu ja jopa ruokailu ovat nyt yleensä rappeutuneet hyvin lähelle eläimellistä tasoa, jota vieläpä ihannoidaan, on tässä kyllä jotakin pysähdyttävää, vaikka amerikkalainen helppoheikki tuleekin mieleen.

Saksan yli 80 miljoonasta ihmisestä varmaankin löytyy muutamia tuhansia Zeitin lukijoita, jotka ovat aina haaveilleet intellektuelleiksi tulemisesta, mutta eivät ole tienneet, miten se tapahtuu. Nyt on tarjolla valmis paketti askelkuvioineen, joten onnistuminen on nopeaa, helppoa ja varmaa.

Näinhän se 50-luvun Tanssikurssi-kirjanen mainosti itseään. Sama firma tarjosi myös Lemmenkoulu-teosta, jossa opetettiin alan salaiset taidot suutelemisesta lähtien vai oliko se nyt sinne päätyen. Minä tilasin vain tuon ensinmainitun.

En ole ihan varma siitä, voisiko myös New York Review of Books tarjota vastaavia paketteja. Oma Kanavamme tuskin voisi, potentiaalisten ostajien joukko taitaa olla niin pieni. Kulttuurivihkoista en mene sanomaan. Itse asiassa se voisi sinne sopia mainiosti: opi perusasiat laulaen ja leikkien!

No, epäilemättä koko ajatus on aika hullunkurinen, mutta silti se tuntuu jotenkin kiehtovalta. Ettäs keksivätkin tällaisen tavan tukea lukijoiden pyrkimyksiä älyllisen tasonsa korottamiseen. Ainakin tämä kertoo siitä, että Zeitin toimitus arvostaa kirjallista älymystöä, myös rahallisessa mielessä.

Sekään ei ole mikään itsestäänselvyys. Muistakamme Leninin sanat siitä, ettei älymystö ole kansan aivot, vaan sen paska (говно, sit venia verbo).

Mitä enemmän tuota tarjousta ajattelee, sitä kiinnostavammalta se tuntuu. Mitä ihmettä noissa korteissa oikein lukee? Mitä se toimitus on oikein keksinyt ajattelumme ja makumme kehittämiseksi? Jos joku tilaa sarjan, voisin varmaankin tulla mukaan koekäyttäjäksi.

 

Hän syyttää

 

Uudet standardit

 

Kun Neuvostoliitossa oli toisen viisivuotissuunnitelman (1933-1937) aikana likvidoitu riistäjäluokat ja lopetettu ihmisen toiseen ihmiseen kohdistama riisto, voitiin todeta sosialistisen yhteiskunnan muuttuneet todellisuudeksi.

Tämä keskeinen asia huomioitiin vuoden 1936 lopulla hyväksytyssä uudessa perustuslaissa, joka oli maailman demokraattisin. Vuosi 1937 oli sosialistisen yhteiskunnan ensimmäinen vuosi koko maailmassa, uuden yhteiskunnan sisäänajo.

Tässä ei ole tilaa esitellä tarkemmin kaikkea sitä uutta, mitä Neuvostoliitossa nyt, eli siis vuonna 1937 oli. Jokainen venäläinen ymmärtää tuon vuoden symbolisen merkityksen. Erittäin tärkeää joka tapauksessa oli, että nyt oli syntynyt uusi sosialistinen neuvostoihminen, joka toimi ja ajatteli uudella tavalla.

Vanhan yhteiskunnan jäänteet oli nyt sen sijaan lakaistava kokonaan pois ja tuotava niiden tilalle uudet, sosialistiset arvot ja normit, jotka olivat uuden yhteiskunnallisen järjestelmän mukaisia. Yhtenä esimerkkinä olivat kansallisuuksien väliset suhteet.

Ennen sosialismin toteutumista oli myös Neuvostoliitossa ollut kansakuntien välisiä jännitteitä. Oli sekä paikallista nationalismia että venäläistä suurvaltasovinismia. Asioiden sujumiseksi oli silloin ollut välttämätöntä ottaa huomioon ihmisten herkät tunteet ja kansalliset ennakkoluulot. Tämä ilmeni suoranaisena vähemmistökansojen suosimisena venäläisten kustannuksella, korenizatsija-politiikkana.

Nyt, sosialismin toteuduttua sellainen politiikka olisi ollut taantumuksellista ja kaikin tavoin sopimatonta, jopa rikollista. Itse asiassa siitä rangaistiinkin nyt myös menneiden vuosien osalta takautuasti, vaikka se oli silloin ollut valtion omaa politiikkaa.

Nyt joka tapauksessa ei vähemmistökansojen paikalliselle nationalismille enää ollut mitään pohjaa uudessa yhteiskunnassa, puhumattakaan sellaisen politiikan tarpeellisuudesta. Nyt tuollainen politiikka, joka merkitsi suuren Venäjän kansan syrjimistä ja kansallisuusvihan lietsomista, oli yksinkertaisesti rikos. Yksi pahimmista.

Uudet standardit koko yhteiskunnassa otettiin käyttöön sangen jyrkillä otteilla. Vuoden 1937 arvojen ja normien valvojat eivät ymmärtäneet leikkiä ja se tehtiin kansalle tiettäväksi satojen tuhansien kuolemantuomioiden kautta. Julkinen sana täyttyikin nyt uusien normien ylistyksestä ja entisten kiroamisesta. Muutos oli nopea ja täydellinen.

Vanhasta buumerista tuntuu yhä useammin siltä, että elämme samanlaista uusien normien käyttöön ottamisen aikaa. Se, mikä aikoinaan ja vielä hetki sitten oli normaalia arkipäivää, saatetaan nyt leimata itse asiassa rikollisuudeksi ja oikeusistuimet todella käsittelevät aivan uudenlaisia, vasta vastikään maailmaan ilmaantuneita rikoksia ja langettavat niistä tuomioita.

Luinpa vastikään arvossapidetystä Suomen Kuvalehdestä artikkelin, jossa muuan äiti sangen ankarasti tuomiten kertoi siitä, millaista kohtelua hän itse oli Suomessa saanut tumman ihonsa ja afrikkalaisen nimensä takia. Tälle kohtelulle olivat ominaisia rasismi ja toiseuttaminen, molemmat nykyään ilmeisesti jonkinlaisia rikollisuuden ilmentymiä.

Nämä asiat olivat ilmenneet muun muassa siten, että hoitaja päiväkodissa oli silittänyt hänen lapsensa päätä ja huokaissut ”Ihanat hiukset… siis aivan ihanat kikkarat…”

Kirjoittajan mielestä sana kikkara muistutti sanaa koirankikkare ja hän tunsi olonsa ”epämukavaksi, hämmentyneeksi ja nöyryytettyksi” -vaikka se ei tietenkään ollut hoitajan tarkoitus…

Toinen esimerkki samasta asiasta oli afrikkalaisten nimien sekoittaminen toisiinsa. Tämäkin oli kunnioituksen puutetta: ”Ilmeisesti valkoihoiset suomalaiset eivät pysty kohtaamaan edes perustason kunnioittavasti ketään, jonka nimi ei ole Anna tai Pekka, paheksuu kirjoittaja.

Se, että suomalaisuus nähdään neutraalina ja normaalina täällä Suomessa on kirjoittajan mielestä suuri epäkohta. Jopa ihmisten oletetaan olevan valkoisia, joita monet eivät enää ole, vaikka vielä hiljattain olivat.

Suuri epäkohta on, että uusi hallitus on leikannut yhdenvertaisuuskasvatuksen rahoituksesta, eikä antirasismi enää ole varhaiskasvatuksen opettajilla tärkeyslistan kärjessä.

Tämän vuodatuksen lukenut ymmärtää, että kirjoittaja paheksuu syvästi niitä suomalaisia, jotka eivät aktiivisesti pyri tai pysty omaksumaan uudenlaisia normeja, Afrikan tähti-pelin kieltämisestä cowboy ja inkkari-leikkien kieltämiseen. Hän myöntää myös tuntevansa kateutta ja katkeruutta valkoisia vanhempia kohtaan.

Epäselväksi jää, kuinka paljon artikkelin kirjoittaja itse asiassa on kärsinyt sellaisestakin ”mikroaggressiosta” kuin lapsensa hiusten kehumisesta. Kadehtiminen ja katkeruus kantasuomalaisia kohtaan on ainakin hänen mielestään näköjään oikeutettua. Tuon ”kantasuomalaiset”- sanan käyttö ei sen sijaan ole.

Ilmeisenä johtopäätöksenä on, että jos ulkonäöltään erilainen, musta henkilö nähdään täällä Suomessa erilaisena, mikä tuntuu hankalalta, olisi tässä syy muuttaa nimenomaan kaikkien valkoisten suomalaisten (entiset kantasuomalaiset) käytös sellaiseksi, ettei uusi vähemmistö tuntisi oloaan epämukavaksi.

Onhan tämä melkoinen vaatimus, jollaista olisi maassamme aiemmin vallinneen normiston mukaan ollut pakko kutsua uskomattomaksi röyhkeydeksi. Millä oikeudella tänne muuttanut parin prosentin vähemmistö asettaa vaatimuksia koko maan kantakansallisuudelle?

Vastauksen tiedämmekin: se tekee niin siksi, että Amerikassa sellainen kuuluu asiaan. Siellä oletetaan lähtökohtaisesti, että ns. afroamerikkalaiset ovat siinä maassa olleet sorrettu ryhmä, jonka huosta menestyksestä valkoinen enemmistö on vastuussa ja myös kunniavelassa aiemmin harjoittamastaan sorrosta sorrettujen jälkeläisille.

Meillä ei mitään vastaavaa ole tietenkään ollut, mutta tässä uudessa kulttuurivallankumouksessa on myös meidän arvojamme ja normejamme haluttu muuttaa aivan samaan amerikkalaiseen muottiin, jossa vanha ajattelu on pyöräytetty dialektisesti päälaelleen, kuten vuonna 1937 Venäjällä: oleellinen seikka kaikkien kannalta ovat nyt vähemmistöt ja heidän tuntemuksensa, eivät sen sijaan enää enemmistöt, jotka aikoinaan olivat demokratioissa määräävinä.

Immanuel Kant esitti aikoinaan pari pääkysymystä, joista toinen oli mitä voimme tietää ja toinen mitä saamme toivoa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa emme voi tietää edes sitä, millaisia kärsimyksiä uhripääomalla ratsastava vähemmistön edustaja voikärsiä lapsensa tukan kehumisesta. Asia on omaksuttava ilmoituksella. Ehkä tuo asia hyvinkin on niin tärkeä, että suuren enemmistön on sen takia muutettava sekä käyttäytymistään että ajatteluaan?

Entä mitä saamme toivoa? Voisimmeko toivoa vaikkapa sitä, että vähemmistöjäkin edustavat ruikuttajat otettaisiin yhteiskunnassa huomioon vain samalla tavalla kuin vastaavat enemmistön edustajat, eli siis ilman mitään erityiskohtelua?

En tiedä vastauksen perusteluja, mutta ymmärrän, että kun nyt olemme siirtyneet monokulttuurista monikulttuuriin, on tapahtunut peruuntumaton prosessi, joka on vain hyväksyttävä. Sen toivominen, että multikulturalismin ideologiasta päästäisiin eroon ei taida uusien normien mukaa n olla edes sallittua.

Vielä pari vuosikymmentä sitten useampikin johtava eurooppalainen valtiomies totesi multikulturalismin olleen virhe. Se virhe oli kuitenkin peruuntumaton eikä enää liene mahdollista esittää toiveita siitä, että se sittemmin voitaisiin muuksi muuttaa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa toistaiseksi aivan pienetkin vähemmistöt esittävät äänekkäästi vaatimuksiaan enemmistön normien muuttamisesta.

 

 

 

Aikansa aattein

 

Huomaan, että olen tästä aihepiiristä kirjoittanut ennenkin. Tässä muuan vanha blogi, jota olen muuttanut vain kappalejakoa lisäämällä:

 

tiistai 25. lokakuuta 2011

Historian paradigmat ja myyttien elinkaari

 

Historian paradigmat ja myyttien elinkaari

 

Thomas Kuhnin teoriaa tieteellisistä vallankumouksista paradigman muutoksina ei tarvinne kenellekään erikseen esitellä. Senhän oletettiin ja yhä oletetaan toimivan jopa luonnontieteissä, mikä oli melkoinen järkytys tieteellisen maailmankuvan omaksuneille.

 Täytyy muistaa, että ”tieteellinen maailmankuva” ei vielä hiljattain tarkoittanut vain kriittistä ajattelua, joka ei hyväksynyt perustelemattomia tai huonosti perusteltuja väitteitä. Se oli paljon vaateliaampi asenne ja edellytti, että maailmaa voitiin hallita tiedolla, joka oli yhtä vastaansanomatonta kuin aritmetiikka.

 Ernst Machin ja Richard Avenariuksen empiriokritisismi, joka suhtautui pessimistisesti ihmistiedon rajattomaan pätevyyteen, sai V.I.Leninin raivon valtaan.  Leninismi oli poliittinen oppi, joka perusteli täydellisen häikäilemättömyytensä juuri sillä, että se edusti ainoaa totuutta siinä muodossa, kun se oli saavutettavissa ja sen oikeutus oli yhtä suuri kuin kertotaulun auktoriteetti alakoululaisten tekemiin laskuvirheisiin nähden.

Mutta kaikella on aikansa. Itse asiassa leninismi oli jo omana aikanaan takapajuinen uskomusjärjestelmä, josta aika oli ajanut ohi edistyneimmissä maissa. Saksassa ja Itävallassa ei eturivin älymystö enää Leninin aikana uskonut Hegelin dialektiikalla olevan paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa.

Vain se, että Leninin mukaan nimetty oppirakennelma sai Venäjällä vuosikymmeniksi käsiinsä poliittisen vallan, mahdollisti sen, että tuo hirviömäinen kvasiuskonto sai niin tavattomasti arvovaltaa koko maailman huijattavan älymystön piirissä kuin se sai.

Sen intellektuaalinen menestyshän oli aina sangen riippuvainen poliittisesta menestyksestä, suurimmillaan neuvostoideologian auktoriteetti oli sodan jälkeen, generalissimus Stalinin hymyillessä läntiselle maailmalle nousevan auringon suunnasta.

 Destalinisoinnin jälkeen moniaalla nolostuttiin siitä liehakoinnista, jota rikolliselle ideologialle oli osoitettu, mutta joillakin kulmilla, nimenomaan Suomessa, leninismin nousu oli 1960-luvulla vasta tulossa. Sen sovittaminen suomalaiseen historian kansalliseen paradigmaan oli parin vuosikymmenen pituinen prosessi, ja sillä on siellä yhä paikkansa.

Mutta paradigmoilla on elinkaarensa. Suomen itsenäistyttyä sen ikiaikainen taistelu itäistä vaaraa vastaan nousi kansallisen itseymmärryksen keskiöön.

 Pienen kansan ihmeellinen pelastuminen itäisen hirviön kynsistä kaipasi selitystään. Kansan sankaruus ja petturien petoksen kataluus nousivat kohtalonkysymyksiksi. Tilanne on nyt hyvin samanlainen Baltiassa ja Gruusiassa (Sakartvelo).

Kaikilla paradigmoilla on kuitenkin myös vanhuutensa ja raihnautensa. Historiassa tämä on erityisen selvästi havaittavissa. De Gaulle tokaisi aikanaan henkevästi, että tytöt, ruusut ja sopimukset ovat samanlaisia: ne kukoistavat vain aikansa.

Jokainen aikakausi näyttää kaipaavan omaa uutta näkökulmaansa historiaan ja huumaantuvan siitä. Kyse ei ole pelkästä tieteellisestä mielenkiinnosta, vaikka myös matematiikan väitetään aiheuttavan joillekin hurmioitumisen hetkiä.

Kyse näyttää olevan myös kulloisenkin nuoren sukupolven aikalaiskokemuksesta, joka kaipaa oman maailmanselityksensä. Kuten jokainen nuori luulee itse keksineensä seksuaalisuuden, luulee myös nuori intellektuelli löytäneensä jonkin ylivertaisen viisauden, joka häntä edeltäneelle ihmiskunnalle jäi saavuttamattomaksi.

 Ehkäpä kyseessä on nimenomaan sukupolvisidonnainen asia, jossa eräs avainkäsite on erottautuminen, nimenomaan erottautuminen vanhasta ja siten tuleminen uudeksi.

Sotien välisen ajan nuoriso erottautui edeltäjiensä lepsusta liberalismista, steriilistä legalismista ja selkärangattomasta ryssäläisyyden myötäilystä.

Se vaali jääkärien ja heimosoturien eikä laillisuuden ja liberalismin perintöä. Sen suuri hetki oli sota, jossa se todella näytti leijonankyntensä. Kriittisesti tarkasteltuna AKS: läisyys oli tietenkin aina ollut lapsellista änkyröintiä ja muotiaatteiden eklektistä liehakointia, sen historiannäkemys oli vähintäänkin yksipuolinen ja epähumaani.

Näistä asioista vanhemmat ja viisaammat olivat sitä jo akanaan arvostelleet. Siitä huolimatta se sopi aikakautensa nuorelle sukupolvelle kuin nenä päähän ja mitä ilmeisimmin se hurmasi kannattajansa.

Sodan jälkeiselle nuorisolle heidän edeltäjiensä ideologinen pakaasi oli sietämätön. Paitsi että sen yksipuolisuudet paistoivat nyt räikeinä heiveröisen filosofisen kaavun läpi, edellytti sen jatkuminen myös samaistumista omien vanhempien ideologiseen maailmaan, joka oli kohtalon oikusta muodostunut huomattavan arkaaiseksi.

 Runeberg ja Topelius kuuluivat sentään sadan vuoden takaiseen maailmaan. Tuo maailma oli yhteiskuntansa, tieteensä ja taiteensa kannalta jo kaukaista menneisyyttä. Tilanne ei voinut jatkua.

Leninismi oli aikanaan, 1920-luvulla näyttäytynyt suomalaiselle valtavirralle tolkuttomana verisenä pakkovaltana, jonka perusidea oli ihmisen alhaisimpien vaistojen irralleen päästäminen ja joka vaati miljoonia ihmishenkiä ja tuhosi Venäjän sivistyneistön ja sivistyksen.

Tämä näkemys oli täysin perusteltu ja siitä poikkeaminen vaati vahvaa uskoa johonkin sellaiseen, jota ei ainakaan vielä ollut olemassa. Sodan jälkeen, kun leninismin nimiin vannonut Neuvostoliitto oli murskannut Saksan ja sen alistaman uuden Euroopan, oli tilanne jo kerrassaan toinen. Monen mielestä Neuvostoliitto väitti yhä, että kaksi kertaa kaksi on viisi, mutta asia ei enää ollut naurettava, vaan kammottava.

Uuden paradigman alku oli tuskallinen. J.K. Paasikivi purki sydäntään rakkaalle päiväkirjalleen ja valitti sitä, että Suomen oli heittäydyttävä mahalleen katumaan syntejään, vaikka se ei ollut tätä häväistystä suinkaan ansainnut.

Mutta, kun Stalin pyytää tanssimaan, niin viisas mies tanssii. Jo Paasikivi, jota painoi vastuu Moskovan neuvotteluista vuonna 1939, pyrki muistelmissaan sälyttämään taakkaa muillekin ja avasi tietä kontrafaktuaaliselle vaihtoehdolle nimeltä Suomen historia ilman talvisotaa.

Tämä olisi ilmeisesti sisältänyt myös mahdollisuuden jatkosodan jäämisestä pois aikakirjoista. Kaikkeen olisikin ehkä tarvittu vain keskinäistä luottamusta. Miten paljon tuo ”vain” tarkoitti, jäi vanhan valtioneuvoksen epigonien pohdittavaksi.

Tie jälkikäteiseen pelastumiseen oli avattu historialle. K-linja tykitti Suomen johtajien poliittista lyhytnäköisyyttä sotien välisenä aikana. Itse UKK julisti: mikäli jo vuonna 1938, eikä vasta vuonna 1948 olisi tehty Sopimus Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton kanssa, ei olisi tarvittu mitään sotia.

Suurella itäisellä naapurilla oli Suomeen nähden vain turvallisuusintressejä. Kun samaa paradigmaa jatkettiin, nähtiin suuren Venäjän kansan kautta historian aina tunteneen vain mitä syvintä sympatiaa Suomea kohtaan. Neuvostokaudella tämä sympatia oli myös täysin pyyteetöntä. Maiden välisten suhteiden ongelmat olivat aina perustuneet suomalaisten väärinkäsityksiin. Itsenäisyydestään Suomi sai kiittää Leniniä

Sotasukupolven korvissa tämä musiikki särisi pahasti, mutta nuori kohortti hurmaantui siitä. Siinä nimittäin oli paljon paikkansa pitävää tai ainakin sellaista, mitä voitiin perustella loukkaamatta kiistattomia faktoja. Ryssänvihan tympeä painolasti voitiin nyt heittää nurkkaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä todella kansallinen ulkopolitiikka, johon jo J.V. Snellman oli kehottanut.

Se, mitä me nyt nimitämme rähmälläänoloksi, oli monelle aikoinaan totisinta totta, humanistista ennakkoluulottomuutta ja avarakatseista realiteettien tunnustamista. Pelkoa tai matelevaisuutta tunsi tai ainakaan tunnusti tuskin kukaan. Jyvistä erotetut akanat eli vanhat änkyrät pysyivät juoksuhaudoissaan eivätkä ymmärtäneet, että heidän totuutensa oli, kuten näytti, lopullisesti, täydellisesti ja peruuttamattomasti kuopattu.

Paradigma kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että olemassa olevat tulkinnat voidaan suurimmaksi osaksi, mutta vain suurimmaksi osaksi mahduttaa yhteen peruskaavaan. Monet seikat jäävät aina sen ulkopuolelle.

 Kovin moninaistahan on inhimillinen todellisuus verrattuna käsitteidemme alkeellisuuteen, arkitajuntamme vähäpätöisestä kapasiteetista puhumatta. Uusikaan paradigma ei missään tapauksessa kumonnut vanhoja tosiasioita ja tutkimustuloksia kokonaisuudessaan. Se oli vain yksi tarkastelutapa ja paljon riippuvaisempi kannattajiensa ainutkertaisesta kokemuksesta kuin he halusivat tunnustaa.

Tosin älyllisellä epärehellisyydellä on myös aina suuri käyttöarvonsa niille, jotka löytävät uuden paradigman hurman. Käyttääkseni analogiana poliittisesti epäkorrektia sanapartta: ”ensin miehelle pannaan säkki päähän ja sitten sille annetaan akka”. 

 Se, joka on rakastunut, ei pysty näkemään lempensä kohteessa virheitä tai ainakin tekee kaikkensa selittääkseen ne parhain päin. Tämä ei oikeastaan ole rehellistä, mutta sitä ei mikään osapuoli vaadikaan.

Tätä ilmiötä tavataan kaikilla nuorilla sukupolvilla ja sitä voisi nimittää intellektuellisyndroomaksi. Vaikka usein puhutaan vihaisista nuorista miehistä, voi asian nähdä myös niin, että pikemminkin heitä ennen muuta hurmaa rakkaus uuteen ja tuoreeseen, johonkin sellaiseen, joka tekee heistä maailman keskipisteen ja vapauttaa menneisyyden taakasta. Näkökulma on täysin oikeutettu ja sen rajoittuneisuus selviää vasta ajan myötä.

Suomettuminen saa nyt uudelta sukupolvelta säälittelevän ja halveksivan tuomionsa. Uuteen paradigmaan ei kuulu kansallinen käpertyminen pohjoiseksi ”erikoistapaukseksi”, joka oli muka kylmän sodan rintamalinjojen välissä puolueeton ja myös Neuvostoliiton vaikutusvallasta vapaa maa.

Nyt olemme osa monikulttuurista Eurooppaa ja vieläkin enemmän globaalista kansojen yhteisöä, jossa kotimaan, kulttuurin ja uskonnon merkitys on varsin toissijainen, ihonväristä ja kielestä puhumatta. Historia on nyt mahdollista ja myös palkitsevaa nähdä tavallisen ihmisen, ja vieläkin enemmän epätavallisen ihmisen, vähemmistöjen, sorrettujen, uhrien näkökulmasta.

Hullut, hölmöt, perverssit, vammaiset ja muuten sairaat yksilöt ovat kokeneet maailman aivan yhtä syvästi kuin muutkin. Heidän historiansa näyttävät kaikille muille näiden oman rajoittuneisuuden. Miksi tutkia ja tulkita erikseen Suomen tai edes Euroopan historiaa? Onko lähimmäisemme Etiopiassa vähäarvoisempi kuin Kontulassa tai Polvijärvellä? Ihmiskunnan syvä yhtenäisyys on Suuri Totuus, jonka itämaiset uskonnot jo kauan sitten havaitsivat.

Mutta, kuten Yrjö Kallinen aikoinaan mainitsi, tästä kaiken yhteyden suuresta periaatteesta tehtiin Intiassa se päätelmä, että ihmiset on jaettava kasteihin ja eroteltava tiukasti toisistaan syntyperänsä mukaan. Tämä johtopäätös oli ilmeisesti pitkän kehityksen tulos ja se näyttää jääneen pysyvämmäksi kuin meidän historialliset paradigmamme.

Tuo nykyinen monikulttuurisuuden hurma on ymmärrettävää. Se on paradigma, joka tarjoaa kokemuksia älyllisestä vapaudesta ja eettisestä jaloudesta. Se auttaa irrottautumaan edellisen sukupolven naurettavasta ja moraalisesti pöyristyttävästä Neuvostoliiton liehakoinnista.

 Päivänpolitiikkaan se sopii yhtä hyvin kuin rähmälläänolo Kekkosen aikaan. Ehkäpä se on lopullinen totuus, joka pelastaa maailman? Vai mahtaneeko silläkin olla elinkaarensa?

 

Kävijöitä riittää

 

Polku monumentille

H.K. Riikonen, Klinge. ntamo 2024, 348 s.

 

Horatius Flaccus lienee tunnetuin oman monumenttinsa rakentaja. Lähes kenen tahansa toisen suusta ylpeät sanat Exegi monumentum, aere perennius (rakensin vaskea ikuisemman monumentin), kuulostaisivat enemmän tai vähemmän naurettavilta ja pöyhkeiltä.

Mutta Horatiuksen maine on kuin onkin säilynyt tuhansien vuosien yli ja monet sukupolvet ymmärsivät, että kun puhuttiin runoilijasta, tarkoitettiin yleensä häntä (vrt. Vihavainen: Haun mantua tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Horatiukselta sai innotuksensa myös muuan nuori mies, joka uskomattoman arrogantisti jäljitteli ensin Horatiusta ja luetteli sitten kansoja, jotka tulevat aikojen kuluessa vaeltamaan kunniaa osoittamaan hänen monumentilleen, jonne johtava polku ei ruohotu. Siinä olivat mukana suomalaisetkin.

Mitäpä hän tohtikaan kirjoittaa:

Exegi monumentum^[3]

Я памятник себе воздвиг нерукотворный,
К нему не зарастёт народная тропа,
Вознёсся выше он главою непокорной
Александрийского столпа.

Нет, весь я не умру — душа в заветной лире
Мой прах переживёт и тленья убежит —
И славен буду я, доколь в подлунном мире
Жив будет хоть один пиит.

Слух обо мне пройдёт по всей Руси великой,
10 И назовёт меня всяк сущий в ней язык,
И гордый внук славян, и финн, и ныне дикой
Тунгус, и друг степей калмык.

И долго буду тем любезен я народу,
Что чувства добрые я лирой пробуждал,
Что в мой жестокий век восславил я Свободу
И милость к падшим призывал.

Веленью Божию, о муза, будь послушна,
Обиды не страшась, не требуя венца,
Хвалу и клевету приемли равнодушно
20 ‎И не оспоривай глупца.

Tämän voi halutessaan lukea kaikilla niillä kielillä, joita google tarjoaa, mutta en nyt viitsi ottaa tätä tehtävää itselleni ja kehotan käyttämään kääntäjää.

Joka tapauksessa runo ei ole pelkästään mahtaileva, vaan myös henkevä ja kehottaa ottamaan niin kehut kuin pahantahtoiset valheet välinpitämättömästi ja jättämään hölmöjen kanssa kinastelun omaan arvoonsa.

Tämä nuori mies oli tietenkin Aleksandr Puškin eikä hänenkään hulvaton itseylistyksensä ollut turhaa puhetta. Näin Venäjän itseaiheuttaman russofobian aikakaudella myös Puškinin kunniaa pyritään mitätöimään, mutta toivotontahan se työ on.

Kokonaan en kuole, toteaa Puškin, seuraten Horatiusta (non omnis moriar). Horatiuksen mielestä hänen tuotantonsa oli pyramideja korkeampi, kun taas Puškin tyytyy viittaamaan Pietarin Palatsitorilla sijaitsevaan Aleksanterin pylvääseen, mikä ei sekään ole vähän.

Matti Klingen suurtyötä, joka on hänen omakuvansa kuusiosaisessa muistelmasarjassa, sen lisäksi parinkymmenen niteen laajuisessa päiväkirjasarjassa ja tietenkin ennen muuta tutkimuksessa ja toiminnassa, olen aiemmin kosketellut luullakseni useissa kymmenissä blogeissa.

Niinpä nyt lienee jo turha puhua tuosta työstä sinänsä, sen sisällön puolesta. Sen sijaan voidaan tarkastella itse rakennelmaa monumenttina.

Horatius oli lakonisuuden mestari ja kiteytti elämänsä ja työnsä kahteen lyhyeen riviin:

Mantua me genuit, Calabri rapuere, tenet nunc

Parhenope; cecini pascua, rura, duces.

 

Minut synnytti Mantua, Kalabria se ryösti ja nyt omakseen

sai Napolin multa; oon laulanut paimenten, maamiesten, sankarten laulut

 

Turhamaisuushan saattaa ilmetä myös äärimmilleen vietynä vaatimattomuutena. Voltairen, Suvorovin ja Mannerheimin muistomerkit pelaavat sillä seikalla, että vain moukka voisi ihmetellä, kukahan se tällainenkin herra mahtoi olla.

Klingen kohdalla tämä vaara sen sijaan olisi ilmeinen, ellei sanallista pyramidia olisi rakennettu. Totean heti, ettei se ole suinkaan turhanaikainen eikä sen massiivisuuskaan ole tarpeetonta.

Mikäli joku haluaa tutustua tiettyyn suuren murroksen aikaan yhden ihmisen näkökulmasta, lukekoon kaiken, mitä Klinge on kirjoittanut ja erityisesti hänen muistelmansa ja päiväkirjansa.

Tietenkin Klinge kirjoitti aivan tietystä positiosta eikä muuhun pyrkinyt ja tämä osaltaan lisää monumentin arvoa. Maaseutu ja se muu maailma, jota Klinge ei arvostanut eikä yrittänytkään ymmärtää, jää sitten toisenlaisten tekstien kautta hahmotettavaksi.

Klinge oli vahvasti roolihenkilö ja pyrki yhdistämään isessään gentlemanin ja intellektuellin roolit, mikä jossakin määrin myös onnistui, vaikka nuo kaksi roolia periaatteessa ovat toisilleen vihamieliset.

Klingessä yhdistyivät myös edistyksellisyys, mikä aikoinaan merkitsi kekkoslaisuutta ja kuten nykyään typerästi sanotaan, suomettuneisuutta ja toisaalta aito kulttuuritaantumuksellisuus, joka sai jopa hullunkurisia piirteitä. Niistä hän itse ymmärtääkseni oli kyllä täysin tietoinen.

Klingen suurena saavutuksena historiankirjoituksen alalla oli keisariajan siunauksellisuuden korostaminen. Juuri tällä hetkellä hänet yhdessä Osmo Jussilan ja Keijo Korhosen kanssa on nostettu tapeetille yhtenä niistä, jotka vääristivät kansakunnan historiakuvaa.

Tämäkin on likinäköinen arvio. Kansakunta kirjoittaa historiaansa kulloisenkin aikakauden tarpeiden mukaan, mikä ei tarkoita, että Kleio olisi jonkinlainen prostituoitu. Totuus nyt vain on ajan tytär ja aikakauden ymmärtäminen edellyttää myös menneisyyden uutta hahmottamista. On normaalia, että siinä mennään överiksi.

Ei Klingen, Jussilan ja Korhosen suomettuminen ollut mitään nöyristelyä, kuten ymmärtämättömät saattaisivat kuvitella. Korhonen torjui tylysti yritykset selittää Suomen itsenäisyys Leninin lahjaksi tai kuvitella Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja väärennökseksi. Jussila taas oli se, joka yhtenä hyvin harvoista uskalsi kertoa jopa suomalaisille julkisesti totuuden talvisodasta.

Tämä on sen verran laaja teema, ettei sitä voi tässä tyhjentää. Mutta Klinge toki säilytti Venäjän suhteen viattomuutensa loppuun saakka, samaan aikaan kun Korhonen ja Jussila kehittyivät näkemyksissään.

Muuan selitys on, ettei Klinge ei venäjän kielen taidottomana kyennyt yhtä syvällisesti ymmärtämään kohdettaan, vaikka ranskasta olikin asialle suurta hyötyä erityisesti 1800-luvun alkupuolen kohdalla. Sehän olikin Klingen varsinainen aikakausi.

Ryhtymättä enempää ruotimaan Riikosen kirjaa joka enimmäkseen koostuu vanhoista arvosteluista, totean, että sen lukeminen oli oikein kiinnostavaa. Ei tämä ole mikään turha kirja, vaikka nimenomaan Klingen monumentti on jo muutenkin valtava.

Kuvitus, joka on peräisin Monte Criston kreivistä, on huikea keksintö. Asiaa tuntematon saattaa kansikuvasta päätellä avaavansa jonkin goottilaista kauhua sisältävän teoksen, jonka päähenkilö näyttää olevan joiku bandiitti.

Suuruus synnyttää ympärilleen vain lisää ainesta. Luulen, että Klingen ympärille syntyy vielä monia artikkeleita ja kirjoja. Etenkin hänen käsityksensä keisariajasta ovat merkittäviä myös ja nimenomaan tietyssä yksipuolisuudessaan.

Ilman liioittelua saattaisi vanha ystäväni, kuten rohkenen sanoa, toistaa Horatiuksen ja Puškinin sanat omnis non moriar. Kokonaan en kuole.

 

Historian vääristelijät ilman rajoja

 

Mudakit ja valtion arvovalta

 

Niin sanottuja sivistysanoja ei ole tapana kääntää. Yleensä ne ovat peräisin latinasta ja kreikasta, joskus ranskasta tai saksasta.

 Englannista lainatut sanat, joita nykyinen tekstimaailma tulvii, eivät enää assosioidu sivistykseen sen vanhassa mielessä, vaan lähinnä sen vastakohtaan eli muodikkaaseen slangiin slummi- ja takapihakulttuureineen.

Koska irrallisten sanojen nousu suuriksi emotionaalisesti latautuneiksi symboleiksi on tapahtunut yhtä jalkaa lukutaidottomuuden kasvun ja infantiilin kuuntelu- ja katselukulttuurin kasvun kanssa, on niiden kanssa syytä olla varovainen.

Yliansalliset valvontaelimet tietävät, että ainoastaan niiden anglosaksisilla konnotaatioilla on merkitystä ja algoritmit toimivat sen mukaisesti, uuden, omakohtaisesta ajattelusta luopuneen eturientoisen kansanosan innokkaalla myötävaikutuksella.

Kyseessä ei ole pelkkä nuoriso, joka tietenkin naiiviutensa takia on helpointa saada kannattamaan kulloistakin muotia intohimoisesti ja hyväuskoisesti. Vanhemmat ikäluokat tekevät saman vastahakoisemmin ja ymmärtäen siihen liittyvän falskiuden.

Sanaa mudak (мудак) en siis rupea kääntämään. Sen verran autan, että kyseessä on venäläinen slangisana, jollaisia kenenkään ei meillä tarvitse osata. Ymmärtämiseen riittääkin luultavasti jo pelkkä tietokonekäännös.

Joka tapauksessa valitsin tuon sanan halutessani luonnehtia niitä henkilöitä, jotka vastoin parempaa tietoaan lanseeraavat(!) lokakampanjoita naapurivaltiosta ja yrittävät uskotella omalle kansalleen mitä tahansa, joka heidän mielestään saattaisi edistää kansallista asiaa tavalla, joka tarkoittaa heidän omien harhojensa toteutumista.

Jokaisenhan täytyy antaa tehtä omaa propakantaa lauloi toinen niistä kahdesta lahden takaisesta soutajasta, jotka Suomen TV:n Väiskin lihatiskin houkuttelemina saapuivat Porkkalan kuolevaan kyläkauppaan ja totesivat, että heille oli valehdeltu.

Jokainen maa tosiaankin koettaa edistää omaa asiaansa ja tiedottaa hyvisätpuolistaan. Se on normaalia. Normaalia sen sijaan ei ole goebbelsiläinen totaalisesti valheellinen propagandavyörytys, josta suomalaiset aikoinaan jo talvisodassa saivat kokemusta.

Se on oma maailmansa, jossa kaikki on mahdollista tai siis olevinaan mahdollista. Koronaepidemiankin selitti korkea venäläinen propagandaviranomainen aikoinaan osaksi kolmatta maailmansotaa ja väitti, että Naton joukot oli suojattu tältä vitsaukselta, joka oli sen sijaan kohdistettu viholliseen…

Lähellä on kaamea aavistus, että monet omia valheitaan suoltavat mudakit alkavatkin jo itse uskoa niihin.

No, tässä taas pieni kertaus asiasta, йoka vain ei näytä vanhenevan:

 

lauantai 30. toukokuuta 2020

Mitä valehtelulla rakennetaan?

 

Goebbelsin laakerit

 

Näin totuuden jälkeisenä aikana sitä on oppinut kuulemaan hätkähtämättä mielettömimpiäkin väitteitä. Mikä esimerkiksi on tämä koronapandemia olemukseltaan ihan loppujen lopuksi? Etteikö vain olisi Kiinan laboratoriosta karannut biologisen sodankäynnin väline, johon unohdettiin kehittää vasta-aine tai myöhästyttiin siinä? Onhan tämäkin teoria esitetty. Sitä kyllä saattoi odottaakin.

Tällaisille salaliittoteorioille normaali ihminen toki yleensä nauraa, mutta hymy alkaa hyytyä, kun kuulee, että Venäjän niin sanotun informaatiopuolustuksen johtava asiantuntija Igor Panarin kertoo, ettei hänellä ole pienintäkään epäilystä siitä, että kyseessä on Naton operaatio…

Se, että pandemia kurittaa pahasti Nato-maita, ei häiritse johtavaa propaganda-auktoriteettia millään tavoin. Nato-joukot on jo rokotettu virusta vastaan eikä muutama tuhat ylimääräistä siviiliä mitään merkitse sellaisille instituutioille kuin Nato…

Herää tietenkin kysymys, onko tämä mies järjissään ja miten hän voi odottaa, että ihmiset ottavat moisia puheita vakavasti.

Itse asiassa mikään valhe ei ole niin suuri, etteivät jotkut sitä uskoisi, ja sitä paitsi propaganda vaikuttaa silloinkin, kun siihen ei uskota. Aina siitä jotakin tarttuu…

Tämän kirjoitin vuonna 2013 kertoessani Panarinin kirjasta Rossija i informatsionnaja vojna:

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

Tämä herra on siis informaatiosodankäynnin ammattilainen ja sodassahan kelpaavat kaikki sellaiset aseet, joilla on jotakin tehoa. Mikäli sinänsä järjetöntä väitettä toistamistaan toistetaan, se kyllä jättää jälkensä ihmisten psyykeen ja vähintäänkin sille taholle, jota mustataan, syntyy todistustaakka: hänen on osoitettava, ettei ole syyllinen. Tämä ei ole niinkään helppo tehtävä informaatioavaruudessa, joka ei ole mikään raastuvanoikeus. Aina löytyy tietty määrä ihmisiä, jotka uskovat juuri sen, mitä haluavat, aivan riippumatta siitä, mitä oikeus päätöksissään toteaa tai toteaisi.

Se, joka on seurannut sitä venäläistä propagandatulvaa, jota aivan viime aikoina on levitetty suomalaisten muka sota-aikana tekemien rikosten ”paljastamiseksi”, huomaa heti, missä keittiössä nämä liemet on keitetty.

Suomalaisilla todella oli sodan aikana Itä-Karjalassa keskitysleirejä, joissa kuolleisuus nousi kovin korkeaksi, kuten se leireillä tuohon aikaan nousi miltei kaikkialla. Aivan erityisesti niin tapahtui Neuvostoliitossa.

Asia ei johtunut siitä, että leirien asukkaita olisi haluttu tuhota, vaan kyse oli taudeista, joiden tappavuutta lisäsi heikko ravitsemustaso ja tuon ajan lääketieteen kehittymättömyys. Antibioottien puuttuessa mikä tahansa vilustuminen saattoi käydä kohtalokkaaksi.

Kannattaa panna merkille, etteivät suomalaisten leirien vastuunalaiset johtajat joutuneet sodan jälkeen tuon suuren kuolleisuuden takia rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ymmärrettiin mainiosti, että mikäli olisivat joutuneet, olisi koko valtava venäläinen leiriorganisaatio pitänyt vielä suuremmalla syyllä tunnustaa rikolliseksi.

Esimerkiksi suomalaisista sotavangeista –jotka yleensä joutuivat vangeiksi vasta sodan loppuvaiheessa- kuoli noin neljäkymmentä prosenttia. Luku oli vielä suurempi kuin venäläisten sotavankien kuolleisuus Suomessa (lähes 30 prosenttia), joka oli toki skandaalimaisen suuri, mutta keskittyi vain vuoden 1942 nälkäaikaan.

Kuolleisuus oli myös Itä-Karjalan siviilileireilläkin paljon korkeampi kuin vapaan väestön keskuudessa. Tämänkin asian suomalaiset hoitivat huonosti, mutta eivät sen huonommin kuin venäläiset hoitivat ne leirit (”työarmeijan”), joille suomalaiset neuvostokansalaiset keskitettiin.

Sodan tuhot olivat molemmissa tapauksissa merkittävä selittävä tekijä. Itä-Karjalassa kuten koko Neuvostoliitossa sovellettiin ankarasti ns. poltetun maan taktiikkaa, mikä tarkoitti sitä, ettei jälkeen tuleville ja sinne jääneille saanut jättää mitään elintarvikkeita eikä suojaa. Esimerkiksi Petroskoin asunnoista tuhottiin nelisenkymmentä prosenttia.

Suomi, jolta oli Moskovan rauhassa riistetty yli 10 prosenttia maataloustuotannosta ja jolla oli elätettävänä tyhjennetyn Karjalan evakot, ei kyennyt ruokkimaan kunnolla edes omia kansalaisiaan, saati sitä lisäväestöä, joka jäi sen huollettavaksi jatkosodan aikana: 80000 itäkarjalaista ja venäläistä siviiliä ja 65000 sotavankia. Heidän huoltonsa olisi pitänyt hoitaa paremmin, mutta on pakko myöntää, ettei se ollut helppo tehtävä.

Venäläiset propagandasodan ekspertit ovat nyt ottaneet Suomen maalitauluksi ja ottaneet esille kansanmurhan käsitteen. Ei tarvita paljoakaan meilikuvitusta huomata, että asia liittyy siihen, että Suomessa on nyt nostettu esille Stalinin aikana tehty suomalaisten kansanmurha, jota ei ole mitään syytä panna lainausmerkkeihin. Kyseessä oli kansallisuuden perusteella tehty joukkomurha, jossa tappamisen tarkoituksesta ei voi erehtyä, siitä on yksiselitteiset dokumentit olemassa.

On masentavaa, että nykyiset Venäjän vallanpitäjät näyttävät samaistuvan siihen rikolliseen hallintoon, joka hallitsi Neuvostoliittoa. Etenkin ns. erikoispalvelut näyttävät mielihyvin omaksuvan tämän polveutumisen.

Vielä vähän aikaa sitten noihin orgaaneihin oli tapana Venäjällä säädyllisissä piireissä suhtautua jyrkän tuomitsevasti. Nyt tämä aikamme uusi aristokratia on taas saanut lisää ystäviä ja vaikutusvaltaa.

Kun jokin aika sitten tuskin kukaan olisi kehdannut ilman kritiikkiä esittää noiden elinten kuulusteluissa saatuja tietoja todenperäisinä, kuuluu aikamme uutuuksiin, että tätä nyt joissakin viestimissä tehdään aivan häpeilemättä.

Niin sanotut turvallisuuselimet keittelivät kokoon miljoonia valheellisia juttuja, joiden perusteella sitten valtava määrä ihmisiä vangittiin ja teloitettiin.

Tiedämme nykyään erinomaisesti, millaista roskaa noissa niin sanotuissa jutuissa käytettiin todisteina. Vähälahjaisimmat agentit tiettävästi syyttivät jopa joitakin henkilöitä aikomuksesta kaivaa tunneli Kiinaan, jonka kautta päästäisiin tekemisiin neuvostovaltion vihollisten kanssa.

Niinpä maailma on nyt (mutta ei koskaan aiemmin) saanut kuulla suomalaisten kiduttaneen vankejaan ja surmannen heitä petomaisesti elävältä hautaamalla ja kaasuttamalla. Orgaanien arkistoista ovat nämä tiedot peräisin ja julkaistaan ilman pienintäkään lähdekritiikkiä. Uusin ennätys alalla ovat nyt ne ”tiedot”, joiden mukaan suomalaiset paitsi pommittivat ja tulittivat siviiliväestöä, jopa pudottivat lapsille tarkoitettuja lelupommeja…

Ehkäpä tässä oli jo niin sanottu ultimate shit test. Jos ne nielevät tämän, ne nielevät jo mitä tahansa. ”Uutisten” vaikutuksia arvatenkin tutkitaan.

Mutta historiaa kannattaisi muistella ja kunnioittaa.

Talvisodan aikana neuvostopropaganda oli niin tökeröä, että suomalaiset saivat nimenomaan siitä aivan erityisesti sisua taistella valhetta vastaan. Jatkosodan aikana noita juttuja jopa levitettiin suomalaisten itsensä toimesta kirjassa Suomi Neuvostoliiton radiossa. Kirjan kokoajana oli tunnettu radioääni Jahvetti. Suomi siis levitti vapaaehtoisesti itse vihollisen propagandaa, joka oli parasta lääkettä sitä itseään vastaan…

On selvää, että myös nykyinen röyhkeä disinformaatiokampanja toimii sen levittäjiä vastaan Suomessa. On mahdollista, ettei tämä kiinnosta näitä kyynikoita, joiden kohderyhmä lienee kotimaassa. Mutta ehkä myös venäläistä kadunmiestä nyt aliarvioidaan?

En oikein usko, ettei totuudella yhä voisi olla merkitystä politiikassa. Mikäli kansa havaitsee, että hallinto ei sitä lainkaan kunnioita, saattaa tämä ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa sen, että tuo hallinto menettää kaiken uskottavuutensa. Pelkän pampun avulla hallitsemisesta saattaakin sitten tulla varsin hankala tehtävä.

 

Anonymous -se kuulostaa hienolta

 

Anonyymien aikaa

 

Laatulehdissä on nimettömien kirjeiden julkaiseminen jo kauan ollut mahdotonta ja sama mahtanee olla nykyään asian laita jo muissakin lehdissä. Enää ei riitä, että nimi annetaan lehdelle tiedoksi, sen on oltava itse kirjoituksessa mukana.

Toki lehdet itse saattavat julkaista ja julkaisevat kaikkein tärkeimpiäkin artikkeleita vailla kirjoittajan nimeä, mutta silloin niistä tulee koko lehden kananottoja, joten niiden julkaisijan identiteetti säilyy ja itse asiassa vain tehostuu.

Jotkut lehdet käyttävät pseudonyymejä eli nimimerkkejä, joiden takana olevat henkilöt saattavat vaihdellakin. Näin esimerkiksi The Economist, joka on tunnettu korkeasta tasostaan.

Nykyisenä sankarijournalistien aikana, kun kuka tahansa sopuli pyrkii pääsemään suureksi mielipidevaikuttajaksi, vaikka kyvyt eivät siihen riittäisikään, on itse asiassa virkistävääkin lukea Economistin pseudonyymien artikkeleita ja vaikkapa vanhoja Suomen Kuvalehden Pekka Peitsen, Veljenpojan ja Liimataisen artikkeleita.

Ne ovat maineensa ansainneet ja kunnianhimoa on riittänyt, vaikka syystä tai toisesta kirjoittajien henkilöllisyys onkin pidetty salassa. Yleensä toimitus suojelee hyvinkin suurella vaivalla kirjoittajan identiteettiä, mikäli siihen on aihetta.

Anonymiteetti on kuitenkin vielä hieman eri aasia kuin pseudonyymillä kirjoittaminen. Netissä kirjoittavan anonyymin ei tarvitse pelätä kiinni joutumista, eikä hänellä useinkaan ole minkäänlaista kunnianhimoa itse käsiteltävän asian suhteen. Niinpä tuon nimettömyyden suojissa voi kirjoittaa mitä roskaa tahansa, ellei nyt herätä joillakin avainsanoilla uutta orwellilaista sensuuriamme.

Anonymiteetti on kaksiteräinen miekka, käyttääkseni tätä tuoretta vertausta. Toisaalta se mahdollistaa keskustelun, jossa kiistelevät asiat eivätkä ihmiset ja jossa ulkopuolisista tahoista riippuvainen kirjoittaja saa tilaisuuden samoa asiat, niin kuin näkee niiden olevan, seurauksia pelkäämättä.

Toisaalta anonymiteetti mahdollistaa niin sanotun trollauksen eli tahallisen sotkemisen (vt. Vihavainen: Haun heckling tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja kaikenlaisten tarkoitushakuisten hävyttömyyksien ja valheiden levittämisen ainakin tietyillä alustoilla. Niin sanottu vihapuhe on useinkin anonyymiä ja usein siinä saattaa olla kyse pelkästä provokaatiosta: vihamielinen taho ujuttaa toisten hallitsemalla alustalle sisältöä, joka sitten leimaa kokonaisuuden ja jää ylläpitäjän vastuulle.

Venäjäksi nimetöntä kirjettä eli ilmiantokirjettä kutsutaan nimellä anonimka. Sellaisten käyttö kanssaihmisiä, kilpailijoita, vihamiehiä ja ketä tahansa hankalina pidettyjä ihmisiä vastaan on Venäjällä ollut hyvin suosittua etenkin neuvostoaikana. Kuten ymmärrämme, siinä on usein ollut kysymys hengestä.

Venäjän älymystön silmissä ilmiannot ovat aina olleet alhaisinta mahdollista käytöstä eikä niitä ole koskaan annettu anteeksi niille, jotka joskus ovat asiasta yllättäen paljastuneet.

Anonim ei vielä tarkoita samaa kuin anonimka, mutta molemmathan muistuttavat toisiaan kuin aviopari. Tämän johdosta tohdinkin julkaista löytämäni venäjänkielisen runon tästä aiheesta. Kirjoittaja on anonyymi (!), mutta tyyli viittaa asiantuntijoiden mukaan itse Lomonosoviin.

 

Аноним

 

Аноним! Как много в этом слове

душам благим и нежным уж слилось!

Как чувство мужества и честность,

в сердцах так пламенных билось!

 

Низкий поклон, высокий гость,

 от Партии тебе, и от народа,

ценить кто может твой форпост

и подвиг твой и твоего порода!

 

Кто пред тобою жалкий Псевдоним,

как пусто звучит Авторство иль Гласность,

Слова, дела отец и мать ты, Аноним,

В потемках только живет ныне честность!

 

Но, Аноним, ведь знает Бог, что даром,

жить в одиночестве: там скучно и бесплодно

супруга нужна и тебе, и парой,

ты будешь с Анонимкой, неминуемо и точно!

 

konekäännös:

Anonyymi

 

Anonyymi! Kuinka paljon tässä sanassa on

Hyvät ja lempeät sielut ovat jo sulautuneet yhteen!

Rohkeuden ja rehellisyyden tunteena,

Tulisen sykkeen sydämissä niin tulinen!

 

Matala keula, korkea vieras,

 Puolueelta teille ja kansalta,

Arvosta kuka voi etuvartio

Ja sinun ja rotusi saavutus!

 

Kuka on kurja salanimi ennen sinua,

kuinka tyhjältä tekijyys tai julkisuus kuulostaa,

Sanat, teot, isä ja äiti, sinä, Anonyymi,

Vain rehellisyys elää nyt pimeässä!

 

Mutta, Anonyymi, Jumala tietää sen turhaan,

Elää yksin: siellä on tylsää ja hedelmätöntä

Sekä sinä että pari tarvitsette puolison,

olet Anonymousin kanssa, väistämättä ja varmasti!

 

Konekäännös on tietenkin kömpelö ja sivuuttaa alkutekstin alluusiot, kuten sanaparin slovo i delo, jolla tarkoitettiin asioiden tiedottamista erikoispalveluille jo Iivana Julman aikoina (vt. Vihavainen: Haun slovo i delo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Robotti ei myöskään tunne sanojen anonim ja anonimka eroa, eikä muutenkaan mitään ymmärrä lukemastaan, mutta tällaistahan tämä nykyään on. Kukapa enää viitsisi ruveta kääntämään, eihän sekään asiaa tuntematonta auttaisi.