Sankarien kavalkadi

 

Johtajan edessä

 

Kunniamerkillä palkittavien kavalkadi Kremlissä eilen oli kiinnostavaa katsottavaa. Valjun ja poissaolevan tuntuinen Johtaja kiinnitteli itseään puoli metriä pitempien sankarien rintaan prenikoita tai ripusti kaulaan mitaleita, minkä edestä palkittavien piti syvään kumartua.

Television olemassaolosta on kuin onkin hyötyä. Ihmisten kehonkieli ja ilmeet ovat nekin kiinnostavia ja televisio tekee mahdolliseksi niiden seuraamisen aivan eri tavalla kuin valokuvat, joita on myös helpompi manipuloida ja sensuroida.

Kun Hitler tunnetussa valokuvassa palkitsee poikasotilaitaan, on hänen hymynsä kaikkea muuta kuin iloinen, vaikka se sitä tavoittelee. Niin ainakin olemme asian taipuvaisia tulkitsemaan, kun sen kontekstin tiedämme.

Myös Putin karttoi eilen visusti hymyä ja piti koko ajan yllä murheellista ilmettä, joka yhdistyi kovin hitaaseen ja hieman seniililtä vaikuttavaan mimiikkaan. Muutos aiempien esiintymisten ylimieliseen tekoreippauteen oli silmiinpistävä.

Toki kyseessä oli verisen sodan oloissa palkittavien juhla ja presidentin täytyi olla tuskallisen tietoinen siitä, että tuhannet ja taas tuhannet olivat kuolleet, invalidisoituneet ja muuten vammautuneet nimenomaan hänen oman kevytmielisen eli tyhmän ja edesvastuuttoman päätöksensä seurauksena.

Koko tilaisuuden falskius nousi huippuunsa siinä palvonnassa, jota palkittavat yhä uudelleen osoittivat presidenttiä kohtaan. Hänelle lähettivät uskovaiset siunauksiaan, häntä kiittelivät sotilaat, kirjailijat, työmiehet ja lypsäjät aitoon neuvostotyyliin.

Moni pääsi nyt tuossa tilaisuudessa Johtajan ja koko kansan edessä luultavasti narsististen unelmiensa täyttymykseen. Altain kirjailijoita edustanut monisanainen ihmissielujen insinööri vakuutteli yhä uudelleen, että hänen maansa uskollisuus Venäjälle ja Johtajalle on horjumaton ja että myös uskolliset kirjailijat tekevät parhaansa omalla rintamallaan…

Siitäpä tuli mieleeni tapaus erään leningradilaisen ystäväni kodissa ennen perestroikaa: kun kirjailijaliiton puheenjohtaja televisiossa laverteli suurisanaisesti literaattorien horjumattomasta uskollisuudesta puolueen sotilaina, kiivastui isäntäni -kommunistisen puolueen jäsen- matki lörpöttelijää ja kommentoi häntä vain yhdellä sanalla: idiot.

Mutta näin pitkälle sitä siis nyt on taannuttu. Kiitos- ja ylistyspuheenvuoroja Johtajalle esitettiin kaikkien kansankerrosten puolesta. Muuan trukinkujettaja taisi olla aika lailla maistissa ja sekosi sanoissaan. Hengenmies loisti lipevyydellään ja sotilaat marssivat hanhenmarssia ylipäällikkönsä eteen, elleivät joutuneet tukeutumaan kyynärsauvoihin.

Käynnissä oleva niin sanottu Putinin ja hänen erikoispalvelujensa erikoisoperaatio on kuin loputtoman pitkäksi venytetty vitsi, joka muistuttaa aikoinaan jankutettua tarinaa kommunismin rakentamisesta. Totuuden sanominen on ankarasti kiellettyä ja ihmiset yrittävät löytää todellisuudesta edes jotakin sellaista, joka sovittaisi valheen ja totuuden keskenään.

Hymyä oli yleisön joukosta lähes mahdoton löytää. Yleisin ilme oli täysin kivettynyt naamio, jossa korkeintaan silmät liikkuivat. Tämä oli tunnelma siitä huolimatta, ettei tässä tilaisuudessa ainoastaan tuota sotilaallista erikoisoperaatiota käsitelty. Jopa Johtajan lupaama kirjaston remontti oli aiheena eräällä palkittavalla, joka käytti tilaisuutta hyväkseen kutsuakseen Johtajaa käymään.

Tämä tilaisuus toi mieleen talvisodan aikana, helmikuussa vuonna 1940 heitetyn mitalisateen, jossa palkittiin sadoittain valkosuomalaisia vastaan taistelleita sankareita. Tämä joukkosankaruuden tosiasia, vakuutti lehdistö, ei jättänyt kiveä kiven päälle siitä ulkomaisen lehdistön valhepropagandasta, jonka mukaan puna-armeijalla olisi Suomessa muka mennyt huonosti.

Muuten, vielä tammikuussa tuosta talvisodasta, joka ei sitten ehkä ollutkaan Suomen vallankumous, kuten oli epähuomiossa tullut kerrottua, ei kirjoitettu paljon mitään. Sen sijaan kehotettiin jokaista kiinnittämään huomionsa Pohjolan sankareihin, joita olivat naparetkeilijä Papanin ja hänen miehistönsä, jotka olivat pelastaneet kuukausikaupalla jäissä ajelehtineen jäänsärkijä Sedovin.

Kun sadat tuhannet puna-armeijalaiset samaan aikaan kärsivät ja menehtyivät Suomen metsissä, saattoi moinen käsky tuntua rienaavalta ja niinpä sen jälkeen seurasi myös puna-armeijalaisille mitalisade ja aikanaan myös voitonparaati ylenpalttisten itsekehujen kera.

Niinpä voittoa juhlittiin hetken ainutlaatuisena saavutuksena ja heti sen jälkeen painettiin koko juttu unohduksiin keskeisiltä osiltaan. Olihan tarina Suomen vallankumouksesta ja sen auttamisesta tullut aivan epäuskottavaksi eikä sitä enää kehdattu muistella.

Tarina ”erikoisoperaatiosta” kuulostaa tänään jo yhtä falskilta ja naurettavalta. Venäläisillä on kuitenkin sanaparsi, jota on usein tarvittu: было бы смешно, если не так грустно. Kyllähän se naurattaisi, ellei se olisi niin surullista.