Paineiden aikaan

 

Järjen ahdinko

 

Järkeä on monenlaista, kuten myös älyä. Älykkyystestit antavat indikaatioita siitä, millä alalla jonkun henkilön aivot suoriutuvat tehtävistä paremmin tai huonommin keskitasoon verraten.

Kuten jokainen ymmärtää, tämä ei vielä tarkoita sitä, että testeissä hyvin menestyneellä olisi paras käsitys elämän ja maailman merkityksestä itselleen ja muille. Itse asiassa hän saattaa olla aivan tasapainoton ja vailla suhteellisuuden tajua. Saattaapa olla niinkin, että hän suorastaan ohjelmallisesti sanoutuu irti siitä, mitä me yleensä sanomme järjeksi ja käyttää älyään välineenä huonojen ja vahingollisten asioiden puolesta.

Järki taas voidaan sekin ymmärtää monella tavalla. Se voi olla hyvien ja arvokkaiden päämäärien tunnistamista ja niihin pyrkimistä tai sitten vain uskoa käsitteellisten asioiden ensisijaisuuteen tunteisiin nähden, rationaalisuutta, joka pohjimmiltaan perustuu syvään irrationaalisuuteen.

Monessa kielessä järjen eri muotoja kuvaamaan on useitakin erilaisia sanoja. Vernunft määritellään saksaksi kyvyksi ajattelun avulla saada tietoa maailmasta. Immanuel Kant jakoi sen vielä puhtaaseen eli teoreettiseen järkeen ja etiikkaa määräävään käytännön järkeen, jolla oli omat ehtonsa.

Verstand taas viittaa myös sellaiseen ymmärtämiseen, joka saavutetaan eläytymällä. Etymologisesti se on jonkin edessä seisomista. Meillähän taas ymmärtäminen on alun perin jonkin ottamista syliin, ympäröimistä. Käsittäminen on etymologisesti jokseenkin samaa, se minusta kuitenkin viittaa enemmän työstämiseen tai ainakin tunnusteluun. Sitähän tarkoittaa myös latinan manipulointi, käsin vaikuttaminen.

Venäjässä järkeä tarkoittava sana on um tai razum. Se tulee verbistä umet, kyetä, osata. Kun runoilija Tjuttšev sanoi, ettei Venäjää voi järjellä ymmärtää, hän käytti juuri sana um -kyky ei riitä, eivätkä mitat. Sekin oli yksi tapaus järjen hylkäämisestä ja irrationalismin ylistämisestä.

Käytössä on myös sana rassudok, joka tulee verbistä sudit -arvioida, tuomita. Sehän viittaa siis pikemminkin suhteellisuudentajuun kuin älyyn, joka sellaisenaan on neutraali kyky. Myös sana tolk (suomeksi tolkku) on käytössä. Ihminen voi olla tolkovyi, järkevä tai fiksu tai sitten bestolkovyj, tolkuton. Joissakin asioissa saattaa olla vähän tolkkua -malo tolku.

Englannissa reason viittaa juuri tuohon puhtaaseen järkeen, joka auttaa järkeilyn (reasoning) kautta tekemään johtopäätöksiä siitä, mitä on ja mitä on tulossa. Terveeseen järkeen ei kuitenkaan yleensä ole tapana viitata sanalla sanity, sound reason, healthy mind tai vastaavilla. Sen sijaan käytetään ilmausta common sense.

Siitähän on tullut englantilaisuuden eräs tavaramerkki ja tukipylväs ja kun mantereella ennen hurahdettiin toinen toistaan hämärämpiin spekulaatioihin, pysyi engelsmanni maan pinnalla ja muisti aina, ettei pekoni ja paahtopaisti synny joutavia vouhottamalla. Siihen tarvitaan normaalia tosiasioiden tunnustamista ja suhteellisuuden tajua. Nyt taitaa olla jo toisin.

Sense on tässä yhteydessä kiinnostava sana. Kyseessähän on viittaus aisteihin, tuntoon ja muihin. Suomessakin puhutaan siitä, että joku pyörtymisen jälkeen viimein tuli tuntoihinsa. Sellaista pidettiin ennen arvokkaana asiana ja kaiken normaalin toiminnan lähtökohtana meilläkin.

Meikäläinen järkevyys on ollut lähellä englantilaista. Asiallisuus ja olennaiseen keskittyminen on ymmärretty perusarvoiksi jopa liiankin kanssa ja joskus haluttu karsia elämästä kaikki sellainen, mikä näyttää turhalta tai muuten köykäiseltä. Kauniin turhuuden arvostus on meillä keskimäärin varsin uusi asia.

Tuo karu järkevyys on perinteinen talonpojan asenne, joka oli välttämätön joskus. Nyt talonpoikien jälkeläiset sen sijaan saavat pitkän koulutuksen ja monet ahtavat päänsä täyteen ranskalais-saksalaista käsitemössöä, joka useinkin on aivan tolkutonta ja maasta irrallaan.

Englantilaisen terveen järjen eli common sensen apostoli ennen muuta oli 1700-luvulla elänyt sanakirjantekijä Samuel Johnson (ks. Vihavainen: Haun samuel johnson tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Hänet tunnettiin maanläheisestä järkevyydestään ja suorastaan sopimattomasta rehellisyydestään. Hän ei kavahtanut muodikkaan humpuukin sanoista humpuukiksi ja teki paljon saadakseen englantilaiset luopumaan helmasynnistään teeskentelystä, joka tuohon aikaan tunnettiin nimellä cant.

Muuan Johnsonin kuuluisia lentäviä lauseita on se, jossa hän sanoo patriotismin olevan lurjusten viimeinen pakopaikka -patriotism is the last refuge of the scoundrel.

Johnson itse oli suuri patriootti ja jopa englantilainen nurkkapatriootti, joka usein kiusoitteli ihailijaansa James Boewellia tämän skottilaisuudesta. Itse patriotismia Johnson ei siis missään tapauksessa tuominnut, hän vain tarkoitti juuri sitä, mitä sanoi: lurjusmaisuuttakin voidaan puolustella patriotismilla, ellei mitään muutakaan enää keksitä. Sehän on arvotonta toimintaa, mutta sitähän me usein näemme ympärillämme.

Leo Tolstoi, suuri isänmaan ystävä ja venäläisyyden kiihkeän romanttinen rakastaja hyökkäsi aikoinaan rajusti Venäjän valtiota ja kirkkoa vastaan, koska ne hänen mielestään profanoivat patriotismin muuttaen sen taikauskoksi ja raakuudeksi. Venäläisten kasarmien seinällä oli hänen aikanaan lause, jossa sotilasta käskettiin vahingoittamaan vihollista viimeiseen saakka kaikin keinoin, vaikka hampailla, kun muut aseet loppuivat.

Mitäpä syntiä salaamaan, itse kullakin lienee kiusaus ilahtua kuullessaan, että ukrainalaiset ovat saaneet tuhottua niin ja niin paljon vihollisiaan. Siinäpähän sai korskea hyökkääjä vasten turpaansa -hampailleen, kuten venäläiset asian ilmaisevat.

Olemme myös ylpeitä sotiemme ajan suorituksista. Vihollinen, jonka ylimielisellä ylpeilyllä ei ollut rajoja, sai huomata tulleensa perin pohjin nolatuksi. Meille se maksoi valtavasti ja tappiot olivat korvaamattomia, mutta taistelu ei sittenkään ollut turhaa. Hyökkääjäkin oppi asiasta jotakin, kuten voimme päätellä. Mekin opimme silloin. Mutta nyt taitaa olla jo toinen aika.

Ajatellessamme sotia ja niiden merkitystä, menetämme helposti kyvyn järkevään ajatteluun ja siirrymme tunteen puolelle. Tämä ei koske vain omia sotiamme. Abstrakti ajattelu muuttaa helposti sodan konkreettisen mielettömyyden ja pahuuden rationaalisuudeksi ja ihmiselämää aletaan mitata numeroilla, toisin kuin normaalissa elämässä rauhan aikana.

Tämä lienee jopa väistämätöntä, pasifismi, jota Tolstoi edusti, ei kuulu tähän maailmaan eikä etenkään sellaiseen maailmaan, jossa Putinin kaltaiset johtajat häärivät todellisuudesta irrallaan, kuten Merkel aikoinaan arvoituksellisesti sanoi.

Sodassa tarvitaan vihaa, aggressiota, jollaista antiikin Kreikassa edusti Ares, riehuvan taistelun jumala. Hän oli kuitenkin kehno jumaluus, joka halusi itselleen rakennettavan temppelin kuolleitten ruumiista. Sellainen ei voinut olla realistinen eikä pysyvä. Kylmää järkeä käyttävä Pallas Athene sen sijaan johti joukkonsa voittoon.

Valitettavaa kyllä, järki, varsinkin tolkun merkityksessä on sodan aikana suuressa vaarassa. Venäjällä näemme irvokkaita ilmiöitä, kun lapsia vedetään mukaan sotapropagandaan ja militarismiin ja kun fantasioidaan naapurien syvästä vihamielisyydestä ja keksitään toinen toistaan hullumpia historiantulkintoja. Maailman uhkaaminen ydintuholla on varmasti järjettömyyden korkein aste, jos niin voidaan sanoa.

Valitettavasti hulluus on tarttuva tauti ja puhun nyt sotahulluudesta. Aikoinaan 1920-luvulla Suomen Moskovan lähettiläa Antti Hackzell varoitti raportissaan luomasta jo rauhan aikana viholliskuvaa, josta saattaisi tulla itsensä toteuttava ennuste. Nykyaikaiset sodat, hän huomautti, valmistellaan jo etukäteen vuosia ennen, alkaen historiankirjoituksesta ja päätyen strategisten ratojen rakenteluun.

En tiedä, oliko Hackzellin neuvo käyttöarvoltaan hyvä vai huono. Saattaa olla, että se irrationaalinen ryssäviha, jota eräät piirit samaan aikaan rakensivat, oli meille hyödyllinen väline, kun tosipaikka tuli eteen. Joka tapauksessa se ei ollut järjen riemuvoitto, vaan irrationaalisuuden osoitus, josta en ainakaan minä osaa erityisesti ylpeillä.

Välineiden ja keinojen, älyn ja järjen sekoittaminen on vaarallinen asia. Tolkun säilyttäminen silloinkin, kun se tuntuu hyödyttömältä, on sivistysvaltiolle ja sen kansalaisille tärkeä asia. Sitä vaalikaamme.