Väkivallan uusi tuleminen

Väkivallan uusi tuleminen

Suomenkin historiassa on ollut väkivaltaisia kausia. Viimeksi vuoden 1918 sota ja sen jälkeinen aika olivat melkoista villiä länttä tai pikemminkin - itää, erityisesti ns. rajamaalla ja Petsamossa sitten kun se saatiin liitettyä Suomeen.

Se, joka on lueskellut 1920-luvun lehtiä ei myöskään voi olla toteamatta, miten usein tapahtui tappeluita, joissa käytettiin aseita. Puukkojen lisäksi taskuase oli joka pojan harrastus, ainakin tansseihin sellainen otettiin ilman muuta mukaan.

Muistan miten vanhat miehet 1960-luvulla tuumivat, että kyllä nuorison touhut sentään olivat siistiytyneet sitten 1920-luvun. Eipä enää juuri kuultu ainakaan pahempia vammoja aiheuttaneista tappeluista eikä pistooleja ollut kuin taksimiehillä ja mustalaisilla.

Se oli auvoisaa aikaa ja varmaankin myös suurilla virtauksilla, pasifismilla ja hippiliikkeellä oli oma vaikutuksensa aina Savon sydämessä saakka. Väkivalta nyt vain ei ollut in.

Koska nuorison ja vanhempienkin arvot hylkäsivät väkivallan, oli vain loogista, ettei sen käyttöä myöskään harjoiteltu. Jiu-jitsusta oli lähinnä kuultu tai luettu halvoista rikosromaaneista ja kaikki räjähtivät nauruun nähdessään elokuvissa thaimaalaista potkunyrkkeilyä.

Paitsi, että potkiminen tappelussa oli tabu ja akkamaista käytöstä, myös pienempien tai muuten heikompien kimppuun käyminen oli erittäin noloa. Se oli aivan vastaavanlainen tabu kuin muukin sääntöjen rikkominen. Tietenkin sitä tapahtui, mutta nimenomaan sääntöjen rikkomisena, jota yleensä halveksittiin syvästi.

Kaiken kaikkiaan tappelusta puuttui tuohon aikaan, sikäli kuin voin muistaa, kaikki se glooria, joka sen ympärille on myöhemmin, erityisesti 1990-luvulta lähtien kehittynyt.

Populaarikulttuuri, erityisesti elokuva ja televisio alkoivat moralisoimatta esittää kyynistä ja luonnevikaista raakuutta suunnilleen 1960-luvun puolivälin italowesterneistä lähtien.

Pikkuhiljaa genre kehittyi raakuutta ihailevaksi ja sillä mässäileväksi ja samaan aikaan ilmestyi markkinoille aivan uusi ja ennenkuulumattoman primitiivinen genre: action films.

Tällainen, lähinnä ADHD-vammaisille mitoitettu alituinen tappamisen, lujaa ajamisen ja muun vaarallisen tai vastenmielisen toiminnan jatkuva esittäminen ei toki vedonnut koko katsojien ja lukijoiden laajaan skaalaan ja niinpä tämä pulp-fiction eriytyi omaksi haarakseen. Kuitenkin myös parhaana pidetty kirjallisuus ja filmi olivat saaneet tartunnan eikä niitä enää oikein voinut kuvitella ilman raakuuksien kuvaamista.

Tilanne oli hieman samanlainen kuin Sodan ja rauhan uuden laitoksen kanssa. Tekijät kertoivat, että aikakautemme vaati siihen seksikohtauksia.

Väkivallan uusi tuleminen oli samalla merkki siitä, että amerikkalaisen ja sen jälkeen myös eurooppalaisen ja siinä luvussa suomalaisen kulttuurin kärki oli alkanut siirtyä slummien maailmaan. Meillä ei vielä ollut slummeja, mutta se ei estänyt niiden kulttuurisen vaikutuksen leviämistä.

Jo 1900-luvun lopulla alkoi maahamme levitä erilaisten ”itsepuolustuslajien” eli taistelulajien harrastaminen, joka sai 2000-luvulla erittäin laajat mittasuhteet. Kun akateeminenkin maailma 1900-luvun lopulla äkillisesti ”demokratisoitui”, alkoi myös intellektuellien piirissä slummien kehittämä arvomaailma olla normin antajana.

Kielitieteilijät varmaankin tietävät, milloin kieleemme ilmaantui sana katu-uskottava. Luulen, että kyseessä oli 1980-luku, jolloin hippikulttuurin jäänteet hiipuivat. Se oli merkittävä muutos.

Millainen henkilö oli katu-uskottava ja kenen tuli olla sellainen? Kyseessä oli tietenkin tyyppi, jollaisia maleksi jossakin Bronxin kaduilla ja joita kukaan ei uskaltanut mennä ryöstämään tai muuten loukkaamaan. Itse tällainen henkilö loi ympärilleen pelon kehän, jonka aiheutti tietoisuus siitä, että se on arvaamaton ja saattaa olemattomasta syystä vaikka tappaa. Siis kuin psykopaattiset esikuvansa uusissa filmeissä.

Klassisen kulttuurin uusi slummikulttuuri imaisi mukaansa. Vanhoja klassikoita lakattiin esittämästä luojilleen uskollisina ja niitä sovitettiin estottomasti nykypäivään. Alan perusteoksiin kuuluu West Side Story. Sehän on Shakespearea slummissa eli Romeo ja Julia modernisoituna.

Suhtautuminen aseisiin on kokenut kummallisen muutoksen. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani oli jokaisessa kunnon maalaistalossa ainakin haulikko ja pienoiskivääri, jotka roikkuivat seinällä. Eivät ne siinä ketään pelottaneet ja vain henkisesti tasapainoton yksilö olisi voinut nähdä niissä jotakin väkivallan symbolia.

Aseet olivat merkki siitä, että talossa oli vastuullinen aikamies, joka hallitsi asiallisesti vaarallisiakin välineitä. Muistan, miten komealta tuntui, kun viisitoistavuotiaana sai luvan kantaa haulikkoa. Sen säilyttäminen näkyvillä ei ketään vaarantanut, sillä panokset olivat pöytälaatikossa lukon takana. Europanssarikaapit kuuluvatkin sitten jo toiseen aikakauteen.

Uusi tapa nähdä jokaisessa aseessa potentiaalinen henkirikoksen väline ei ole vanhaa perua. Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia, joka falskisti korottaa sekopäisen lurjuksen jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi ja sankariksi, oli tässä suhteessa uraauurtava meidän maassamme.

Mutta ilmiön juuret ovat kauempana eivätkä ne tule meidän maastamme.

Elämme aikakautta, jolloin keskimääräinen sivistystaso on paljon korkeampi kuin koskaan ennen. Samaan aikaan kuitenkin myös sivilisaation taso, kulttuurin tavoittelema horisontti, on matalampi kuin koskaan, mikäli mittaamme sitä ihanteilla ja normeilla.

Tämä on aikakauden paradoksi. Se kulttuurityö, jonka kerran ajateltiin nostavan kansakunnan korkealle arvokkaamman, kukaties peräti ns. syvähenkisen elämän maailmaan, onkin edesauttanut ennen muuta teknisen suorituskyvyn lisääntymistä. Ihanteiden sijaan ihmisen päämääräksi on muodostunut halujen tyydytys sellaisenaan, vanhassa Benthamin hengessä.

Utooppisten visioiden mukaan, Riesmanin, Frommin ja heidän kaltaistensa unelmissa uudet uljaat ihmiset pyrkisivät sanan aristotelisessa mielessä kehittämään kaikkia jaloimpia pyrkimyksiään ja mahdollisuuksiaan mahdollisimman pitkälle, kun materiaalinen yltäkylläisyys tekisi sen mahdolliseksi.

Käytännössä elämme primitiivisen fanittamisen aikakautta, jonka kulttuuri ei lainkaan arvosta sitä autonomisen persoonallisuuden tyyppiä, josta Riesman aikoinaan haaveili. Uuden ihmislajin harrastuksiin kuuluu kaikkien alhaisimpienkin vaistojen maksimaalinen kiihottaminen ja tyydyttäminen. Erotuksen tekemistä ylemmän ja alemman kulttuurin välillä pidetään jo kovin sopimattomana sinänsä.

Tässä näemme taas kerran slummien kulttuurisen hegemonian vaikutuksen. Vielä sata vuotta sitten pidettiin asianmukaisena, että herrasmies kantoi mukanaan asetta, jolla hän saattoi suojautua rikollisen aineksen hyökkäyksiltä.

Nykyinen kulttuuri ei sen sijaan salli olettaa mitään oleellista eroa roskaväen ja kunnon kansalaisten välillä. Eikös vain itse termikin särähdä pahasti korvaan.

Niinpä jokaista ihmistä pidetään lähtökohtaisesti roskaväen edustajana, slummiasukkaana, joka saattaa koska tahansa menettää elämänhallintansa ja huumeissaan ryhtyä vaikkapa ammuskelemaan koulussa tai lastentarhassa. Toisen potkaiseminen katuun kuuluu  normaaliin ja odotettavissa olevaan käytökseen, jollaisen harjoitteluun uhrataan vuosittain miljoonia tunteja.

Niinpä myös jokainen haulikko tai kivääri maalaistalon seinällä on nyt potentiaalinen murha-ase, jonka luullaan aina jossakin vaiheessa laukeavan kohti ihmistä, ellei valtio asiaa estä. Elämme nyt sellaisen draaman näyttämöllä.

Amerikassa aseiden kerääminen pois kansalaisilta lienee poliittisesti mahdotonta. Suomessa se taas olisi tarpeetonta. Siitä huolimatta se osa eliittimme edustajia, joka mieltää itsensä ihmisystävällisten ja edistyksellisten (!) voimien edustajaksi vaatii yhä uudelleen noiden pelkäämiensä aseiden takavarikointia ihmisiltä, jotka se olettaa tasa-arvoisen kelvottomiksi niitä hallitsemaan.