Huuto ja meteli

Kova ääni

Friedrich Nietzsche pohdiskeli aikoinaan, että on melkein mahdotonta, että ihminen, jolla on hyvin kova ääni, voisi ajatella hienoja ajatuksia.

Tämä tuli mieleeni, kun huomasin, että sellainenkin brändi kuin Hard Rock Cafe näyttää saaneen suurta suosiota koko maailmassa.

Kyseessä on sangen selvästi uuden aikakauden ilmiö. 1950-luvulla alkanut rock-musiikki on ilmeisesti jotakin laadullisesti uutta. Sen oleellisiin piirteisiin näyttää kuuluvan niin voimakas meteli, että keskustelu ja jopa ajattelukin käyvät mahdottomiksi ja siis myös tarpeettomiksi.

Niinpä ihmisten välinen kommunikaatio tuollaisen musiikin vaikutuspiirissä rajoittuu siihen, mikä on kaikkein primitiivisintä. Pariutumisikäiset nuoret voivat keskittyä katselemaan toistensa visuaalisia viestejä. Eihän siinä puhuakaan voi. Henkisessä suhteessa typerykset nousevat intellektuellien tasolle ja luultavasti ylikin.

Slummien hierarkiassa keskeinen arvo, katu-uskottavuus korvaa sanallisen kommunikaation ja nyanssien sijasta koko miljöössä on tavoitettavissa vain suuriäänistä mölyä. Paljaimmillaan tämä tilanne ilmenee gangsta-rapissa, musiikin korvikkeessa, jossa ei tarvitse edes yrittää laulamistakaan, pelkkä kähiseminen riittää ja viesti on niin osoitteleva ja selkeän karkea, että vammainenkin sen käsittää.

Tässä tietenkin toteutuu maksimaalisesti tasa-arvo eikä sen toteutuminen kehittyneempien ainesten ehdoilla tietenkään ole mahdollista. Siinä kyse voi olla vain tason laskemisesta primitiivisimpien piirien ulottuville.

Muistan, miten tuo samainen meteli valtasi Venäjän, jossa olin tottunut hierarkian ja korkeakulttuurin kunnioitukseen. Petroskoissa muuan ystäväni halusi tarjota minulle tuopillisen paikkakunnan uuden oluttehtaan niin sanottua elävää eli suodattamatonta kuohujuomaa.

Kahvilan meteli oli kuitenkin niin kauhistuttavaa, että jouduimme suin päin pakenemaan pihalle, jossa nautimme oluemme melko karussa miljöössä. Hyvää se kyllä oli.

Minusta kokemus oli kauhistuttava ja uskoin sen olevan esimakua sille, että pian myös venäläisestä teatterista tulisi brechtiläis-turkkalaista mölinäjuhlaa, jossa sentimentaalinen ylinäytteleminen on se asia.

Luojan kiitos, näin ei sentään ole vieläkään käynyt, ainakaan kaikkialla. Olen kyllä nähnyt niin sanotusti modernisoituja versioita klassisista teatterikappaleista, taisi olla jopa Tšehovista. Mutta klassinen, hieno näyttelijäntyö on siellä joka tapauksessa myös yhä kunniassa.

Joskus minusta tuntuu, ettei meillä yleisesti enää edes ymmärretä mitä sellainen edes tarkoittaa. Ikään kuin hienous voisi olla vain hienostelua, jotakin sellaista, mitä niin sanotusti rasvanahkainen kansan syvien rivien edustaja ei ymmärrä ja jota hänellä sen takia on oikeus ylenkatsoa.

Koska hänen ajatellaan olevan se oikea kohdeyleisö, häntä yritetään ainakin periaatteessa mielistellä, vaikka käytännössä tämäkään ei onnistu, koska kuva tavallisesta kansanihmisestä on aliarvioivan harhainen.

Mutta tämä tästä ns. korkeakulttuurista. Myös populaarimusiikki on parin sukupolven mittaan muuttunut rajusti.

Ennen sotia ja aina 1960-luvulle saakka olivat muodissa melodiset ja usein hieman sentimentaaliset tai sitten hauskat kappaleet. Teemat olivat kansainvälisiä, venäläisyys oli vahvasti mukana, samoin italialaisuus. Myös espanjasta ja latinalaisesta Amerikasta saatiin eksoottisia teemoja.

Anglosaksinen musiikki, joka sivumennen sanoen on perinteisesti tai ainakin saksalaisten ja ranskalaisten perusteltujen ennakkoluulojen mukaan ollut varsin kalseaa ja tylsää, ei sen sijaan juuri suomalaisiakaan elähdyttänyt. Poikkeuksena olivat jotkut banjorämpytykset, joita liika herkkyys ei vaivannut.

Soittaessani veneessä vierailleni noita vanhoja suomalaisia iskelmiä, olen havainnut niiden yleensä herättävän melkoista ihastusta.

Herääkin kysymys, miksei mitään vastaavaa tehdä nykyään, jolloin yhtyeet ja laulajat kerskailevat ammattitaidollaan ja jolloin musiikkibisneksen rahallinen arvo on moninkertainen gramofonikauteen verrattuna. Ainakin se oli sitä vielä hiljattain.

Kyseessä näyttää olevan kansainvälisten monopolien ylivalta. Ne ovat ainakin osaksi ottaneet asemansa yksinkertaisesti ostamalla. Tietenkään myös muotia ja sen mahtia nuorisoon ja muuhun yksinkertaisempaan kansanosaan nähden ei voi aliarvioida.

Eipä esimerkiksi kuvataiteessakaan näytä olevan mahdollista palata vanhoihin esikuviin. Muistan, miten muuan suomalainen järjesti Pietarissa, peräti kai Venäläisen taiteen museossa näyttelyn, jonka työt olivat aivan klassikkojen tasoa ja muistuttivat Šiškinin töitä.

Hän kertoi, ettei ollut koskaan hakenut apurahaa, koska tiesi, ettei sellaista saisi. Yleisö sen sijaan oli ihastuksissaan. Tämä maalari osasi tekniikan viimeistä piirtoa myöten ja myös pystyi näkemään luonnossa sen vaikuttavuuden.

Stipendimafia tässä nyt on asia erikseen. Mutta se niin sanottu populaarimusiikki, jota nykyään tuotetaan, on uskottavien asiantuntijoiden mukaan ennen muuta koneellinen luomus. Sen sijaan, että kaiken keskellä olisi laulusolisti, jota säestys täydentää, onkin lavalla valtava arsenaali kaikenkarvaista ämyriä. Ilman tuota tekniikkaa koko esityksestä ei jäisi jäljelle muuta kuin se mitättömyys, johon kyseinen ”tähti” yltää.

Liiallinen meteli on tietenkin myös vaarallista. Konserttien desibelimäärät ovat sellaisia, että pysyvä kuulovaurio voi syntyä jo yhdellä kerralla.

Olin kerran sellaista kuuntelemassa koulussa (!) jossa toimin opettajana, enkä unohda tuota taide-elämystä koskaan. Se tuntui ytimissä ja munaskuissa eli munuaisissa, jotka tuntuivat irtoavan ja keuhkot läpsyivät rintakehää vasten kuin rukkaset viemäriputkessa, käyttääkseni tällaista tuoretta ilmaisua.

Ja lapset aplodeerasivat asianmukaisen tunnollisesti ja kovaakin, vaikka oli aivan ilmeistä, ettei kukaan heistä todella nauttinut tuosta metelistä.

Mutta sitten kun sama yhtye esitti hempeän ja melodisen kappaleen, seurasi todellinen, spontaani aplodien myrsky…

Mutta sitä tavaraa heille tarjoiltiin vain harvinaisena herkkuna. He olivat sosiaalistumassa kakofonian ja jumputtavien bassojen kulttuuriin ja oppivat ylenkatsomaan sellaista musiikkia, joka olisi todella saattanut heitä koskettaa.

Tunnen tietenkin tätä alaa huonosti ja haluan vain kertoa omia kokemuksiani siitä, miten asiat ovat muuttuneet. Suunta on selvä. Kaiken on nyt tultava Amerikasta tai ainakin anglosaksisesta maailmasta. Itse musiikilla ei ole sen enempää väliä, kunhan se riittää mykistämään puheen ja saman tein kai ajattelunkin.

Miljardibisnes on ulottanut lonkeronsa tällekin alueelle ja napannut mukaansa nuoret, joita oman arvostelukyvyn sijasta ohjaa pakonomainen tarve fanittaa ja liittyä yhteisöihin, jotka fanittavat tiettyä tyyliä.  Se on helppo saalis.

Idolina voi olla ulkonäöllään ratsastava henkilö, joka on vaikkapa tuhonnut sen erilaisilla lävistyksillä ja tatuoinneilla tai sitten muiden yläpuolelle nostetaan jokin muu friikki, jonka habitus ilmeisesti tarjoaa aralle kasvuikäiselle tilaisuuden tuntea itsensä sentään aika kelvolliseksi pariutumismarkkinoilla.

Kaikki tämä on ainoastaan ja vain rahan palveluksessa. Tämä ala myy tyhjää kalliilla ja siksi voittomarginaalit ovat valtavat. Nyt sitä tosin taitaa uhata piraattiharrastus, jota se kaikin voimin koettaa vastustaa.

Työmies on palkkansa ansainnut, mutta mikäli nuo firmat menettävät otteensa nuorisosta ja tekevät konkurssin, on maailma tuskin paljoa menettänyt.