Demokratuurin ongelmia

Epäliberaali demokratia

Demokratia on aina ollut vaarallinen poliittinen järjestelmä. Onhan päätösten tekeminen siinä periaatteessa alttiina kansajoukkojen mielen ailahduksille. Joukot, joissa tyhmyys tunnetusti tiivistyy, saattavat saada päähänsä mitä absurdeimpia ajatuksia ja ryhtyä niitä ajamaan, huutaen ja rähisten tai sitten vain äänestäen.

Nykyään demokratia, järjestelmä, jonka kautta johtajia vaihdetaan, on jo kauan ollut tapana sekoittaa ja samaistaa milloin mihinkin aivan toiseen asiaan, kuka luulee sen tarkoittavat tasa-arvoa, kuka suvaitsevuutta, kuka mitäkin. Tutkimusten mukaan monet Venäjällä arvelivat sen tarkoittavan aineellista hyvinvointia.

Tavaksi on joka tapauksessa tullut lähteä siitä aksioomasta, että demokratia on poliittinen järjestelmä, joka toimii kansan enemmistön hyväksi, kun se kerran saa siltä ainakin jonkinlaisen mandaatin. Tässä se eroaa tyranniasta, jossa kaikki perustuu yhden henkilön tahtoon ja yksi henkilöhän voi olla paha tai muuten huono. Kokonaista kansaa ei oikein kukaan uskalla epäillä moisesta.

Voiko kokonainen kansa olla edes tyhmä? Tyhmyyttä, kuten viisautta ja muitakin ominaisuuksia kansassa on normaalijakautuman verran kutakin. Edellä viitattu tiivistymisilmiö kuitenkin toimii yleisen käsityksen ja arkihavainnon mukaan vain huonontavaan suuntaan. Periaatteessa kai parlamentit oli tarkoitettu tiivistämään nimenomaan positiivisia ominaisuuksia, mutta näyttää siltä, ettei kokemus ole juuri vastannut odotuksiin.

Diktaattorit muinaisessa Roomassa nimettiin kansan toimesta määräajaksi hoitamaan poikkeustilanteita. Siten tämä instituutio ei alun perin suinkaan ollut demokratian vastakohta tai edes sen vastainen, toisin kuin nykyään usein kuvitellaan.

Tosin aikamme diktaattorit eivät ole tyytyneet määräaikaisuuteen ja sen johdosta ovat tavallaan mitätöineet koko vanhan diktatuurin idean. Cincinnatusta, joka valtion johtajan paikalta palaisi takaisin auran kurkeen, pidettäisiin nykyään kai höyrähtäneenä. Onhan tavaksi tullut olettaa, että jokainen on velvollinen ajamaan maksimaalisesti omia etujaan. muuten hän ei herätä luottamusta.

Mutta diktatuuri on nykyään tullut kirosanaksi eikä se leima siitä enää ilmeisesti lähde millään. Turhapa siis on kenenkään enää yrittää ratsastaa antiikin vanhalla instituutiolla ja selittää olevansa kansan tarvitsema diktaattori.

Suomen historiassahan diktaattoreita on ollut tasan yksi kappale: Kullervo Manner keväällä 1918, jolloin valtaa ei ollut enää paljon käytettävänä, vaikka sitä olisi kuinka keskittänyt yksiin käsiin.

Tilanne oli paljon huonompi kuin vuonna 1930, jolloin puolustusministeri Niukkasta, ellen väärin muista, peloteltiin vallankaappauksella. ”Kuapatkoot mitä kuappoovat, ei tässä oo paljon kuapattavvoo” tokaisi turhautunut ministeri.

Itse asiassa tilanne ei ollut niinkään huono. Lapualaishuliganismi ei suinkaan ollut edes upseeriston ehdottomassa suosiossa, mutta tämä on taas jo toinen juttu.

Suomi kesti kuin kestikin demokratian kriisin, joka 1930-luvulla kukisti miltei jokaisen Euroopan uusista demokratioista.

Meillä irtautuminen demokratian pelisäännöistä ja lähteminen väkivallan tielle oli yhä tuoreessa muistissa vuodelta 1918 ja vain harvat halusivat toistaa kokemansa.

Niinpä Suomi sinnitteli demokratiallaan, jopa läpi sotavuosien. Valtion tiedotuslaitoksen piirissä oltiin huolestuneita siitä, että niin Moskovasta kuin Berliinistä syydettiin häpeämätöntä propagandaa omien diktatuurikomentojen hyväksi.

Tyhmimmälle kansanosalle saattoi tulla se käsitys, että vain näissä maissa hallitukset olivat todella tehneet jotakin kansan hyväksi.

Johtopäätöksenä oli, etteivät ainoastaan diktatuurit tarvinneet propagandaa oman järjestelmänsä hyväksi, vaan demokratia sitä vasta tarvitsikin.

Tilanne oli erityisen katala siksi, että Englanti, jota Suomen sivistyneistö oli oppinut ihailemaan demokratian klassisena mallimaana, syyti Suomeen häikäilemätöntä propagandaa, jonka tarkoituksena oli vahingoittaa Suomen sotaponnisteluja ja saattaa se Neuvostoliiton armoille.

Asiaa hoiti käytännössä toimisto nimeltä Political Warfare Executive (PWE), jonka direktiivejä mm. BBC:n lähettämälle propagandalle on hyvin valaisevaa lukea. Eipä siinä Suomen kansan edut paljon painaneet ja totuudenkin arvo punnittiin sen mukaan, mitä asiaa se palveli.

Tässä suhteessa tämän laitoksen toimintaperiaatteet muistuttivat siis nykyisen valtalehdistön touhuja. Mutta kuten armeijamme, myös valtiollinen järjestelmämme kesti hyökkäykset.

Tietenkin sota-ajan demokratia oli jotakin muuta kuin se meno, kota voitiin sallia rauhan auvoisina päivinä. Maassa vallitsi sensuuri ja lehtien kirjoittelua pyrittiin keskitetysti ohjailemaan isänmaan edun mukaisesti. Myöskään eduskunta ei katsonut mahdolliseksi ruveta rakentamaan avointa riitaa aikana, jolloin koko maan kohtalo oli vaakalaudalla.

Puhuttiin ”demokratuurista” ja tiedotuksen suhteen ”puntilismista”. Karuna aikana demokratia ei voinut olla samalla tavalla liberaalia, kuin sitten myöhemmin.

Mutta silti” korkealta johdetun maan” poliittinen järjestelmä oli nimenomaan demokratia eikä esimerkiksi diktatuuri. Myöskään ”kansandemokratiaa” siitä ei koskaan tullut, monen suureksi harmiksi ja vielä useampien tyytyväisyydeksi.

Joka tapauksessa myös sodan jälkeinen demokratia tarkoitti sitä, että lainsäätäjät ja hallitus olivat vastuussa kansalle ja se seikka mitattiin määräajoin vaaleissa.

Se, että vahva presidenttivalta pääsi joissakin suhteissa rapauttamaan järjestelmän puhtautta, voi pitää kauneusvirheenä. Sen vastapainona on kuitenkin muistettava koko järjestelmän pelastuminen tilanteessa, joka oli varsin vaarallinen.

Sen jälkeen kun suuri osa maassamme käytettyä valtiollista valtaa on siirretty Brysseliin, osaksi pakosta, osaksi tuottamuksellisesti, ei demokratia enää kuulosta samalta kuin ennen.

Kuka voisikaan, etenkään tuon kuuluisan jytkyn ja sen seurausten jälkeen kuvitella, että hallituksen politiikka todella on riippuvaista kansan tahdosta.

Tarvitsee vai katsoa, mitä mieltä ajan suurista kysymyksistä kansa ilmoittaa olevansa ja toisaalta seurata sitä, mitä hallitus tekee ja julistaa.

En halua tässä kannattaa halpaa populismia. Hallituksella ei todellakaan ole paljoa liikkumatilaa, ellei se uskalla käydä avoimesti vastustamaan niitä mahteja, jotka pitävät sitä pakkoraossa. Mitä ne ovat, ei kannata ehkä tässä toistaa, niistä on tullut ennenkin kirjoitettua.

Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että kansalainen, joka ymmärtää voimattomuutensa tässä poliittisessa järjestelmässä, niin demokratian nimellä kuin se kulkee, saattaa jutua pahasti tuhrautumaan.

Onko demokratia nyt siis kriisissä, vai missä ne vaihtoehdot ovat? Vai onko kyse nyt jälleen demokratuurista, eräänlaisesta liberaalien tunnusten alla esiintyvästä vaihtoehdottomasta järjestelmästä, joka meidän on ollut pakko hyväksyä?

Onko se kenties nyt välttämätön vaihtoehto huonommalle tilanteelle, joka syntyisi silloin, jos vihapuhuvan kansan asenteet otettaisiin vakavasti? Silloin astuisimme Unkarin ja Visegrad-maiden tielle ja kukaties kansa hankkisi päälleen koko sivistyneen maailman kirouksen?

Aika monta lämmintä tuolia tärkeissä pöydissä voisi jäädä meidän osaltamme täyttämättä sellaisessa demokratiassa.