Sokeus

Ajan merkit ja sokeus

Aina silloin tällöin on tullut kirjoitettua siitä, miten vaikeaa on ymmärtää nykyhetkeä ja edes tietää siitä mitään olennaista. Kysymys ei ole vain tuosta arkistojen aukeamisesta, joka vasta sukupolven tai parin päästä tekee mahdolliseksi tietää, mitä päättäjät tarkoittivat, kun näitä nykyisiä päätöksiään tekivät.

Vaikka eihän sitä ymmärretä edes sitten. Ja silloin on myös peruuttamattomasti karannut käsistä tämän hetken élan, se elämänhyöky, joka meitä nykyisyydessä vie eteenpäin tai jossa me ajallisesti  eli nykyisyytenä olemme, kuten Henri Bergson asian ajatteli, jos sen olen ymmärtänyt.

Mutta joka tapauksessa nykyajan ymmärtäminen ilman historiaa on ajatuksenakin typerä tai sitten se on syvällinen itämaisen filosofian kautta, mutta silloin emme ole tekemisissä toimivan ihmisen kanssa.

Joka tapauksessa orientoituminen tähän maailmaan edellyttää ajallisen ulottuvuuden huomiointia. Aika on se perintöosa, jonne me kynnämme ja kylvämme ja jota saamme vain rajallisen määrän. Kuinka sanoikaan Goethe, vai oliko se joku muu:

Mein Erbteil, wie herrlich weit und breit!

Die Zeit ist mein Vermächtnis,

Mein Acker ist die Zeit!

Joku joka tapauksessa saa puolestaan perinnökseen tai joutuu ottamaan sen, mitä me olemme kylväneet ja korjaamaan meidän työmme hedelmät. Emme ole vastuussa vain itsellemme.

”His­to­rioit­si­joi­den työ­nä on kas­vat­taa ih­mi­siä tie­toi­suu­teen, et­tä kaik­ki jat­kuu ala­ti muut­tu­vai­se­na ja sel­lai­se­naan tois­tu­mat­ta”, sanoi Matti Klinge hiljan Helsingin Sanomien haastattelussa. Tässä hän siis torjui heti latteudet siitä, että historia aina toistaa itseään ja ettei mikään oikeastaan muutu. Se oli tärkeä huomautus historiattomalle ajalle.

Kuten jokainen tietää, mikään ei ole helpompaa kuin etsiä nykyajalle paralleeleja menneestä. Tämä on jopa tarpeellista ja auttaa meitä orientoitumaan nykypäivään, mikäli samankaltaisuuksien ohella muistamme tarkoin ottaa huomioon myös aikakausien erot ja näennäisesti samojen asioiden muuttuvan luonteen muuttuvassa ympäristössä.

Ellei tätä tehdä, menee työ hukkaan ja luultavasti auttaa lähinnä väärin käsittämään oman ajan ilmiöitä. Myös 1960-luvun radikaalien esikuviin kuulunut sosiologi C.Wright Mills varoitti ”historiallisten juurien” etsimisestä ja kumartelemisesta. Jos siihen tyydytään, tarjoaa historia näennäisselityksiä kaikkeen.

Historialliseen orientoitumiseen pyrkivän ihmisen on syytä aika nöyrästi tehdä kysymys ”missä mennään?”, mikäli hän todella haluaa saada vastauksia, joilla on jotakin arvoa. Vastaukset voivat olla myös epämiellyttäviä.

Ranskalainen ns. annalistikoulukunnan merkittävä edustaja ja Venäjääkin paljon tutkinut Marc Ferro on hiljattain kirjoittanut kirjan sokeutumisesta, L’Aveuglement, millä hän tarkoittaa kyvyttömyyttä nähdä nykyhetkeen, ymmärtää sen merkitystä.

Ferro on jo yli 90-vuotias, mikä antaa hänen sanoilleen erityistä vakuuttavuutta. Tapasin hänet pari kertaa 1980-luvulla ja muistan hänen mielellään juoneen viiniä ja poltelleen mustia ja väkeviä Gitanes-savukkeita. Viisaus ja selkeä ajattelu tulevat kuitenkin todennäköisemmin vuosien mittaan nautitusta hengenravinnosta.

Kun en ole puheena olevaa kirjaa vielä lukenut, tyydyn mainitsemaan siitä pari asiaa, jotka Ismo Nykänen nosti esille Ylen Eurooppalaisissa puheenvuoroissa.

Ensinnäkin historia ei jatku ikuisesti samanlaisena. Aikakaudet eroavat toisistaan olennaisissakin kohdin, eikä asioita voi ymmärtää, jos olettaa jotakin muuta. Länsimaissa on oletettu islamin modernisoituvan, mutta islamilaisessa maailmassa taas modernisuuden islamisoituvan. Nämä asiat ovat keskenään vastakkaisia.

Myös Kiinan nousu ykkösluokan suurvallaksi on ollut odottamaton ja samaa voidaan sanoa milteipä useimmista 1900-luvun suurista tapahtumista. Eikö tämä ole ollut yhtä soikeiden marssia, jossa toimijat eivät ole ymmärtäneet mitä tekevät?

Jätän syrjään käsityksen, olisiko tällaiset henkilöt korkeamman tuomioistuimen edessä armahdettava tietämättömyytensä perusteella ja ilmoitan vain olevani tähän näkemykseen nähden kriittisellä kannalla.

Mutta eikö kukaan ymmärrä mitään edes omista tekemisistään? Ferro jakaa esitelmän mukaan ihmiset tässä suhteessa kuuteen kategoriaan. Ensimmäiseen kuuluvat ne, joiden historiantuntemus on nolla ja jotka siis ilmeisesti vain vegetoivat asioita varsinaisesti tajuamatta.

Toisen kategorian ihmiset kieltäytyvät ottamasta todellisuutta huomioon. Kolmas ryhmä osallistuu historian tekemiseen, mutta ei myönnä sitä, mihin osallistuu. Neljäs liikkuu tietoisuuden ja epätietoisuuden välimaastossa. Viides ryhmä koostuu kylmäverisistä tyypeistä (”sieluttomat tappajat”) ja kuudenteen kuuluvat ne, jotka tuomitsevat koko historian päättyneeksi, koska se ei kokonaan vastannut heidän toiveitaan. Onhan tämä tavallaan komealta kuulostava rooli.

Tällainen on se joukko, jonka avulla historian mustimmat hetket on aikaan saatu, näyttää Ferro sanovan.

Ehkä jotkut sentään ansaitsisivat armon? Missä ovat nuo humanistit, joita sekä Klinge että Ferro näyttävät edustavan? Missä ovat ne, jotka näkevät edessä olevan kuilun ja varoittavat siitä?

Tuskin mikään noista historian suurista muutoksista on tullut varoittamatta. Hulluuden riemumarssi lienee pikemminkin tullut mahdolliseksi sen takia, että suurin osa ihmisistä on aina tunnollisesti tyytynyt hoitamaan virkaansa päivästä päivään ja kuittaamaan tulevaisuuden sillä, että jokaisella päivällä on omat murheensa ja että pitkällä tähtäimellä me kaikki olemme kuolleita.

Mutta emmehän me ole. Elämää jatkaa aina joku toinen, emmekä me voi paeta vastuutamme hänen edessään. Sokeutemme ei suinkaan ole absoluuttista eikä tee meistä syyntakeettomia.