Isänmaa ja kansalainen

Isänmaa ja itsekkyys

Presidentti Niinistö kävi hiljattain Yhdistyneissä kansakunnissa tuomitsemassa nationalismin, eli siis juuri nuo kansakunnat, kuten joku sarkastisesti huomautti.

On kiinnostavaa nähdä, tullaanko tuon organisaation nimi jossakin vaiheessa muuttamaan Yhdistyneiksi kansoiksi. Näyttää siltä, että monella olisi siihen hyvää halua. Veikkaan kuitenkin, etteivät ns. takapajuiset maat tule tähän hevin suostumaan. Tuskin niitä nykyään edes voidaan siihen pakottaa.

Eräissä kehittyneissä maissa sen sijaan on yhä hallitsevampaan asemaan päässyt sellainen internationalismin laji, joka pyrkii mitätöimään kansakunnan merkityksen ja koko kansallisuus (peri)aatteen.

Nationalismi oli, kuten tiedetään, suunnilleen Ranskan vallankumouksesta lähtien yksi ihmiskunnan ja nimenomaan sen edistyneimmän osan tärkeimpiä aatteita.

Kyseessä oli ennen muuta suuri vapausprojekti, jossa ne kansat, joiden intressejä aiemmin oli rankaisematta sorrettu, nostivat päänsä ja pyrkivät hankkimaan itsemääräämisoikeuden, itsenäisyyden.

Tässä matoisessa maailmassa harva asia voidaan toteuttaa puhtaana niin, ettei siihen liity väistämättömiä sivuvaikutuksia, jotka ovat vähemmän toivottavia.

Ylpeä vapaudelta kalskahtava sana kansalainen, citoyen, ei merkinnyt sellaista vapautta, joka oikeutti mielin määrin tekemään mitä huvittaa, auktoriteeteista välittämättä. Sellainen ”vapaus” tunnetaan Venäjällä nimellä volja ja se oli tunnusomaista vaikkapa Pugatšovin kapinalle ja sittemmin vuoden 1917 riehunnalle. Meilläkin on jälleen ilmaantunut primitiivisiä aineksia, jotka ovat tämän ihanteen omaksuneet.

Kansalaisella oletettiin olevan myös velvollisuuksia, vieläpä erittäin ankaria. Niinpä joka miehestä tehtiin tarpeen tullen sotilas, vaikka hän olisi kaikin mokomin halunnut olla vaikkapa suutari, viljelijä tai opettaja. Naisia tämä toki ei koskenut, joten tasa-arvo, égalité jäi korkeintaan puolinaiseksi. Mutta eihän tämä maailma voi täydellinen olla.

Eipä nationalismi, kuten eivät muutkaan suuret tuon aikakauden vapausaatteet mitään paratiisia tuoneet mukanaan. Kansakunnat tosin vapautuivat muiden välittömästä ja mielivaltaisesta sorrosta, mutta tasa-arvo ja veljeys, mitä tarkoittaneekaan, edellyttävät vielä paljon muuta toteutuakseen.

Sitä paitsi sodat, jotka jonkin aikaa jo olivat olleet sivistyneesti rajoitettuja, yhteiskunnan hylkiöiden hoitaessa likaisen työn, tuppasivat nyt paisumaan totaalisiksi.

Samuel Johnson muistaakseni sanoi, että ihmisille olisi parempi olla vankilassa kuin palvella Englannin kuninkaallisessa laivastossa. Vankilassa hänellä oli miellyttävämpi ympäristö, parempi ruoka ja jopa parempaa seuraa.

Jopa Englanti joutui myös aikanaan mobilisoimaan suuria armeijoita yleisellä väenotolla, mutta yleisesti ottaenhan se saariasemastaan johtuen säästyi militarisoinnilta. George Orwell vakuutti, että sitä englantilaiset inhosivat spontaanisti. Heillä oli siihen varaa.

Yhtä kaikki, kansallisvaltiot olivat Euroopan suuren nousun moottoreita ja niihin kohdistettiin ihmisten jaloimmat tunteet, usein antiikin kansalaishyveisiin viitaten dulce et decorum est, pro patria mori…

Tämä uudenlainen altruismi meni yllättävän hyvin kaupaksi, vaikka älymystö kaikissa maissa yritti toppuutella menemistä tolkuttomuuksiin. Mutta niitä ei voinut välttää, kun massat olivat liikkeellä. Maailmansodan lopettaminen ilman kostoa, vääryyttä ja väkivaltaa oli mahdotonta ja niinpä saman kertaaminen kävi välttämättömäksi. Siinähän sitä tulosta sitten syntyikin.

Joka tapauksessa kansallisvaltiot katsoivat itselleen kuuluvan vallan täyteyden, plenitudo potestatis.

Kuten sanottiin, Englannin parlamentti saattoi vaikka määrätä kaikki punatukkaiset tai joka toisen heistä hirtettäväksi. Ainoa mitä se ei voinut tehdä oli määrätä mies muuttumaan naiseksi.

Tämä ei enää ole enää missään mielessä meidän aikaamme, kuten voidaan havaita. Kansainvälinen oikeus rajoittaa kansakuntien ja niitä edustavien valtioiden suvereniteettia ja sitäkin enemmän sitä rajoittaa Euroopassa ylikansallinen yhteisö, EU.

Ei ole mikään salaisuus, että EU kahlitsee jäsentensä toimintavapautta ja estää niitä toteuttamasta kansallisia intressejään. Sen sijaan se vannoo ylikansallisen globalisaation nimiin.

Tilanne on uusi ja erikoislaatuinen. EU:n jäseniksi liittyneissä maissa kansalaisilla ei käytännössä ole paljoakaan mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa. Ne päätetään niin ylhäällä, että kansalaisen nimen voisi yhtä hyvin korvata alamaisella.

Toki EU pyrkii ajamaan omaa etuaan kokonaisuutena, ymmärtäen sen taloudelliseksi. Niinpä jäsenmaista voidaan ja pitääkin huoleti tappaa sellaiset talouden alat, jotka menestyvät paremmin muualla. Saman logiikan mukaan yhteisöön on otettava miljoonittain yhä uusia kansalaisia, jotka pitävät talouden huimapyörän liikkeessä. Työttömyyttä voidaan ja pitääkin samaan aikaan sietää verrattain paljon.

Unionin yhden osan kannalta tämä saattaa merkitä aivan samanlaista orjuutta kuin oli aikanaan kuuluminen imperiumeihin, jotka vähät välittivät vähemmistökansallisuuksien oikeuksista.

Asiasta on meillä pohjolassakin laajaa kokemusta aina hamalta Kalmarin unionin ajoilta saakka. Silloinhan Tanskasta tuli keskusvaltio, jonka eduille muiden intressit oli alistettava. Niinpä unionin purkamiseksi jouduttiin käymään ns. unionisotia.

Ruotsi kuitenkin vapautui, mutta Suomen vapautumiseen meni vielä hyvän aikaa. Eipä ollut vielä kansallisuusaatekaan kehittynyt, mutta sen herääminen sitten aikanaan, ainakin jossain mielessä, oli varmastikin väistämätöntä.

Suomi luotiin aikanaan itsekkäistä syistä, vaikka ei vailla Venäjän imperiumin suosiollista apua. Kansakunnan omana tarkoituksena ei kuitenkaan ollut imperiumin palveleminen, vaikka sen välttämättömyys voitiin ja kannatti jossakin mielessä tunnustaa. Vielä vähemmän kansakunnan tarkoituksena oli keskittyä auttamaan ihmiskuntaa yleensä muutoin kuin kehittämällä omaa kulttuuria ja elämänmuotoa, joka saattoi tarjota esikuvan muillekin.

Piispan titteliä kantava henkilö, joka tosin välttää koskettelemasta uskonnollisia kysymyksiä, kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa siitä, miten isänmaanrakkaus Suomessa uhkaa kaventua itsekkyydeksi.

Tämä tarkoittaa näköjään sitä, että suuri osa suomalaisia katsoo Suomen, kansakunnan ja valtion olevan tarkoitettu palvelemaan nimenomaan suomalaisia, jollaisia ovat myös vähemmistökieltä puhuvat kansalaiset.

Mikäli joudutaan tilanteeseen, jossa valtio lakkaa syystä tai toisesta ensisijaisesti keskittymästä omien kansalaistensa asian edistämiseen ja alkaa tasa-arvoisesti jakaa heidän tuottamaansa varallisuutta kaikille niille, jotka kehtaavat sitä tulla vaatimaan, ei se enää täytä tehtäväänsä kansallisvaltiona.

Tämähän todella tarkoittaa käytännössä tilannetta, jossa muukalaisia suositaan ja suomalaisia siis vastaavasti sorretaan suomalaisten omassa maassa. Tämä on vastoin kansallisvaltion perusideaa.

Mikäli osoittautuu, ettei asiaan edes lainkaan voida vaikuttaa oman maan Euroopan unionissa omaavien prerogatiivien puitteissa, on kysymys vapauden menettämisestä.

Tilanne on koko kansallisvaltion periaatteen kannalta hyvin vakava. Valtio odottaa kansalaisiltaan solidaarisuutta, verojen maksamista ja miehiltä jopa tarvittaessa henkensä uhraamista sen puolustamiseksi.

Mikäli yhä suuremmat joukot kokevat, että tämä tilanne on epäoikeudenmukainen, voivat seuraukset olla vakavia. Tätä asiaa ei voi muuksi muuttaa millään mielenosoitusmarssilla. Niillä kyllä voi sen sijaan kärjistää vastakkainasettelua, minkä ymmärtämisen ei pitäisi olla kovin vaikeaa.

Piispa Vikström ei ymmärrä tai ole ymmärtävinään sen symbolisen käyttäytymisen merkitystä, joka näkyy isänmaallisten symbolien käytössä hallitsematonta siirtolaisuutta vastustettaessa. Jopa hallituksen piirissä otaksutaan näköjään, että noudatettu politiikka on sinänsä moitteetonta ja että ongelmana ovat vain asenteet ja ”vihapuhe”. Eipä siinä sitten muuta kuin kyhäämään nippu kieltoja ja marssimaan yhtenä suuresta joukosta, omaa voimattomuutta  alleviivaten.

Tuokoon nyt taas kerran sanotuksi, että en ymmärrä enkä hyväksy siirtolaisongelman vähättelyä ja tulkintoja, joiden mukaan ongelmana on vain empatian puute ja itsekkyys.

Ilman tiettyä kansallista itsekkyyttä ei ole Suomen kansakuntaa ja ilman kansakuntaa olemme pian tilanteessa, jossa röyhkeimmät määräävät ja jossa kantakansallisuuden edustajille jää vain maksumiehen osa ja jossa vieraat -jälleen- määräävät siitä, mitä maassa tehdään.

Hallituksen edustajilta voisi edellyttää sen verran älyä ja selkärankaa, etteivät he menisi kaikenkarvaisiin radical chic-aineksen masinoimiin mielenosoituksiin mukaan. Sellainen antaa viestin, että ne, jotka vastustavat kansakuntia ja puuhaavat kansojen yleistä sulattamista, hallitsevat myös politiikkaa.

Ehkä he hallitsevatkin.

Mutta näen erittäin vakavana vaarana sen, että nykyinen tilanne kehittyy paljon pahemmaksi, mikäli kansalta puuttuu uskottava vaihtoehto. Sellaisesta puhumisenkin kriminalisointi olisi ehkä se kaikkein tuhoisin teko, minkä vallanpitäjät voivat heidät valtaan äänestämälleen kansalle tehdä.