Kuvaus suomalaisista

 

Pietarin tsuhnat

 

Владимир Иванович Даль, Чухонцы в Питере. Wikiteka. Sobranije Petrozavodskogo universiteta.

 

Pietarin suomalaisista, heidän määrästään ja asemistaan on kirjoitettu niin paljon, ettei tässä ehkä kannata ruveta perusasioita kertaamaan. Kansatieteellistä aineistoa kertyi heistä 1800-luvulla paljon ja sitä käsittelevää tutkimusta löytyy myös, etenkin venäjäksi.

Esimerkiksi suomalaisia ja puolalaisia koskevista 1800-luvun kuvauksista on olemassa Moskovassa julkaistu M.V. Leskisen tutkimus (Лескинен М. В. Поляки и финны в российской науке второй половины XIX в.: «другой» сквозь призму идентичности. М., 2010. | Институт славяноведения Российской академии наук (ИСл РАН) (inslav.ru)).

Vuonna 1861 julkaistu Vladimir Dalin (Dahl) Pietarin suomalaisia koskeva kuvaus ei yllätä erikoisuudellaan, vaan noudattelee niitä samoja stereotyyppejä, joita suomalaisista yleensäkin esitettiin. Se on kuitenkin rutinoituneen tutkijan työtä ja otteeltaan objektiivisempi kuin monet kuulopuheita toistelevat kuvaukset.

Tšuhniksi nimittivät pietarilaiset kaikkia Itämeren rannalla asuvia imperiumin kansoja, huomauttaa kirjoittaja, mutta jättää tässä huomiotta virolaiset ja latvialaiset.

Hän keskittyy kuvauksissaan sen sijaan varsinaisiin tšuhniin eli Viipurin kuvernementista peräisin oleviin ihmisiin, kuten hän sanoo, mainitsematta lainkaan inkeriläisiä, jotka toki muodostivat suuren osan Pietarin suomalaisista.

Etenkin tämän ryhmän naiset esiintyivät mielellään ruotsalaisina, kertoo Dal ja kun kysytään heidän alkuperäänsä, he vastaavat: ”Olen ruottalainen Fiipurista” (Я ведка ис Фиборг).  Ääntämyksestä paistaa kyvyttömyys lausua epäsuomalaista kahden konsonantin šv-rakennetta ja soinnillista s:ää, joka translitteroidaan z-kirjaimella, saati nyt venäläistä taka-i:tä. Viipuri-sanakin jää taipumatta.

Sen sijaan sana Viipuri lausutaan hyperkorrektisti f:llä, jotta syntyisi urbaani ja sivistynyt vaikutelma. Puhetapa tuo mieleen ns. stadin slangin.

Mutta kyllähän puheesta selvän saa, jos kuuntelijalla itsellään on kykyä ymmärtää muutakin kuin vain omaa kieltään ja murrettaan.

Mitä itse sanaan tšuhna/tšuhonets tulee, ei siinä näytä olevan mitään sinänsä pejoratiivista, eikä oikeastaan yhtään mitään muutakaan yleistä sisältöä. Se vain viittaa vanhaan tšud-sanaan.

Kuten suomen kielessä venäläisiä tarkoittava vastineensa r-sana, se saa kaiken sivumerkityksensä siitä imagosta, joka sen viittaamalla kansallisuudella on. Maine hankitaan, eikä sitä saada vaatimalla, kieltämällä tai käskemällä.

Suomalaisten maine ei ollut huono, mutta ei myöskään hieno. Termin viittaamat ihmiset olivat Pietarissa ns. pikkuporvareita (мещане), eli vapaita kaupunkilaisia, mutta eivät kiltoihin kuuluvia kauppiaita, saati aatelisia, vaan yleensä käsityöläisiä tai muuta työväkeä. Suomesta tulleet aateliset ymmärrettiin yleensä ruotsalaisiksi (šved).

Ammatit Pietarissa menivät kansallisuuksittain tai kuvernementeittäin eikä suomalaisia näkynyt esimerkiksi talonmiesten (dvornik) tai puotiapulaisten (sidelets) hommissa. Omia tavaroitaan he toki kaupustelivat.

Huippukerroksen muodostivat kultasepät ja hopeasepät ja heti niiden jälkeen tulivat nuohoojat. Mestarit muodostivat sangen hyvinvoivan luokan, joka pyhäisin komeili mustassa frakissa ja kultaketjuissa ja arkisinkin käytti työn ulkopuolella mustaa sortuukia ja valkoista maniskaa.

Suomalaiset olivat kaikkein rehellisin kansa, jonka sanaan voi aina luottaa, mutta tässäkin asiassa oli puolensa. Salakuljetus oli myös heidän tärkeä elinkeinonsa ja siinä oltiin rohkeita ja ovelia ja otettiin suuria riskejä. Suomessahan kaikki oli hyvin halpaa omasta tullitariffista johtuen.

 Sitä paitsi suomalainen, kuten venäläinenkin, harvoin teki luvattua työtä luvatussa ajassa, mutta kyllä ehdottomasti teki sen, vaikka sitten miten paljon myöhässä.

Suomalainen voi, tšuhonskoje maslo, oli arvossaan ja sitä myös Pietarissa väärennettiin, esimerkiksi panemalla sen sisään vettä. Sen tekivät kyllä yleensä välittäjät eivätkä tuottajat.

Suuri osa pietarilaisista keittäjättäristä, kuharkoista oli suomalaisia. He olivat säntillisiä ja uskollisia ja rehellisiä, ellei kaupunki ollut ehtinyt pilaamaan. Vanhemmiten he kyllä tulivat sietämättömän itsepäisiksi. Kahvia he joivat himokkaasti kuin viinaa (zapojem), eivätkä ryhtyneet mihinkään töihin ennen sen juomista. Ilman kahvia heitä ei edes saanut pestattua.

Oman kansallisen vaatepartensa suomalainen kuharka hylkäsi Pietarissa ja alkoi pukeutua saksalaisittain.

Miehet tunnisti talvisin aina valtavasta reuhkahatusta (treuha) ja iänikuisesta ja lähtemättömästä murteellisesta ääntämyksestä.

Oli Pietarissa ja etenkin sen ympäristössä, vaikkakaan ei itse Suomessa, kyllä täysin venäläistyneitäkin tšuhnia, joiden alkuperää tuskin edes saattoi tunnistaa. Itse asiassa suomalaiset heimot taisivatkin venäläistyä helposti, kuten saattoi havaita ostjakeista, voguleista ja vastaavista heimoista, joita muuten kutsuttiin yhteisnimellä ”itäsuomalaiset” vostotšnyje finny.

Artikkelissa on hauska kuvaus siitä, miten suomalaiset menivät kauppaan 5-6 hengen ryhmissä ja mitään puhumatta toistivat jokainen samat rituaalit, esimerkiksi ottivat kukin vuorollaan sillin tynnyristä, tarkastelivat sitä, panivat takaisin ja lähtivät pois.

Joskus näki kapakoiden luona suomalaisia, jotka hoilasivat täydellä äänellä. He lauloivat kyllä samaan aikaan, mutta kuitenkin jokainen erikseen haluamatta kuunnella ketään toista. Laulu oli kyllä nopeatahtista, mutta hyvin yksitoikkoista. Aikanaan laulajat sitten sammuivat.

Kirjoittaja varoitti kuitenkin kuvittelemasta, että suomalaiset olisivat juoppoja, päin vastoin, tuo kansa oli yleensä sangen raitista.

Yläluokkaisen pietarilaisen näkökulmasta tšuhna oli hänen kotikaupungissaan lähes poikkeuksetta sekä alempiin kansanluokkiin kuuluva, että myös kielitaidottomuudessaan ja itsepäisyydessään aika koominen ilmestys.

Mutta tämä oli vielä maaorjuuden loppumisen aikaa, juuri Aleksanteri II:n suurten reformien alkua, jotka nopeasti siivittivät suuriruhtinaskunnan nopean vaurastumiseen ja sivistymisen tielle.

Muutokset veivät aikansa, mutta niiden tuloksena, kuten Valentin Kiparsky klassisessa teoksessaan Suomi Venäjän kirjallisuudessa huomauttaa, Suomi alettiin ottaa Pietarissakin vakavasti ja siinä samalla tietenkin myös suomalaiset.

Kun tšuhnaa vielä 1860-luvulle saakka oli voitu tyytyä leikillisesti pilkkaamaan, alkoivat slavofiilit ja imperialistit 1880-luvulla jo nähdä kauhukuvia suomalaisesta separatismista, joka oli verrattavissa puolalaiseen patriotismiin ja juutalaiseen myyräntyöhön.

Jo 1860-luvulla julisti vaikutusvaltainen journalisti Mihail Katkov, että suomalaisten, jotka olivat armosta saaneet asemansa keisarikunnasa ja jotka älynlahjojensakin puolesta kuuluivat Euroopan  vähäosaisiin, pitäisi jokaisessa iltarukouksessaan muistaa kiittää asemastaan venäläisiä.

Varsinainen kampanja suomalaista separatismia vastaan alkoi sitten 1880-luvulla ja huipentui kiistaan Suomen juridisesta asemasta keisarikunnassa.

Kiistahan jatkuu yhä ja uusi merkittävä puheenvuoro on ilmestynyt tänä vuonna. Siihen pitänee palata.