Naapurin viisauksia

 

 Kansan suusta

 

Vanhan Venäjän viisautta, huumoria ja uskomuksia. Toimittaneet Jurij ja Marianna Laurson. WSOY 1978, 76 s.

 

Vladimir Ivanovitš Dal (1801-1872) oli alkujaan tanskalainen etnografi ja leksikografi, jonka työn kaikki Venäjällä tänäänkin tuntevat. Monella on yhä hyllyssään Dalin kolmiosainen venäjän kielen sanakirja, jossa on runsaita viitteitä sanojen vanhaan käyttötapaan.

Vuosina 1861-1862 ilmestyi Dalin kokoama yli 30000 sananlaskua ja sanapartta sisältävä kokoelma, jonka slavofiilit ajattelivat heijastavan kyläyhteisössä syntynyttä aitovenäläistä kulttuuria ja venäläistä sielua puhtaimmillaan.

Ainakin kokoelma oli kerätty maaorjaväestön piiristä ja heijasti sen tuntoja ja ajatuksia. Nikolai I:n ajan keisarillisen korskea, virallisen kansallisuusopin Venäjä suhtautui aluksi karsaasti Daliin, jonka ajateltiin nostaneen esille suurvallan arvolle sopimattoman alkeellista ajattelua. Kun hyvä suojelija löytyi, asia hoitui.

Dal julkaisi myös kaunokirjallisuutta, josta voi mainita ukrainalaisia kasakoita ja Pietarin tšuhnia käsittelevät aihepiirit.

Dal oli alun perin luterilainen, mutta kääntyi sitten ortodoksiksi. Paradoksaalisesti moni muukin slavofiili oli ulkomaista, etenkin saksalaista sukua. Esimerkiksi sopii Aleksandr Hilferding, joka tutki slaavilaisuutta ja keräsi kansanrunoutta muun muassa Aunuksen kuvernementista.

Mikäli peruskoululainen haluaa kunnostautua intellektuellina, hän ehdottomasti selittää, ettei ole olemassa mitään kansanluonnetta ja että jokaisella ihmisellä on vain oma luonteensa. Esimerkiksi Venäjällä noita ihmisiä on hyvin paljon erilaisia.

Tätä ei toki käy kiistäminen, jos asia näin esitetään. Sen sijaan on ilmeistä, että kunkin kansan piirissä syntyy tiettyjä käsityksiä omasta erikoislaadusta, jotka ilmenevät sekä ahtaammin paikalisella tasolla että myös koko kansan kohdalla.

Tuo erikoislaatu on tietenkin kuviteltua, mikäpä käsitys ei olisi. Sillä on kuitenkin vähintäänkin se merkitys, että ihmiset tietävät, millaisia heidän oikeastaan pitäisi olla ja tarpeen tullen voivat myös puolustautua: tällaisiahan me ollaan, minkäs teet.

Tämän kirjan mottona ei yllättäen ole mikään venäläinen sananlasku, vaan Aleksei K Tolstoin (Sen Iivana Julman soturin tekijän, ei Pietari Suuren elämäkerran kirjoittajan) hyvin tunnettu värssy:

Kun rakastat, rakasta mielettömästi,

kun uhkaat, uhkaa tosissasi,

kun loukkaat, vain vihassa loukkaa,

kun lyöt, lyö kaikin voimin,

kun riitelet, rohkeasti riitele,

kun rankaiset, sinulla pitää olla syy,

kun anteeksi annat, tee se koko sydämestä,

kun juhlit, juhli läpi yön.

 

Tässähän se on tuo kaikkien tuntema venäläisen leveän luonteen muotokuva lyhyessä muodossa.

Itse asiassa Venäjällä muotoutui jo 1800-luvulla uskonkappaleeksi se, ettei venäläinen koskaan voi kulkea keskitietä, juste milieu, jota porvariskuningasLudvig Filip suositteli omalle kansalleen.

Tästä ovat olleet yksimielisiä niin Aleksandr Herzen kuin Nikolai Berdjajev ja lukemattomat muut heidän jälkeensä ja ennen heitä. Arvoituksellinen venäläinen sielu, jossa nöyryys ja kohtuuttomuus, sävyisyys ja valmius hirmutöihin asuivat rinnakkain, on ollut monen kirjailijan innoittajana.

Missä määrin kyseessä on myytti, joka puolestaan innoittaa käyttäytymään kuvaamallaan tavalla ja missä määrin oikea käyttäytymismalli, joka oli kenties syntynyt nimenomaan maaorjuuden oloissa, on tuskin tutkimuksella selvitettävissä.

Myyttikin on joka tapauksessa muuan tosiasia toisten joukossa ja jossakin määrin se heijastuu tähänkin kirjaan valitussa sangen vaatimattomassa otoksessa venäläisten sananlaskujen maailmasta.

Otetaanpa pari malliksi.

Mitä enemmän vaimoa kuritat

sitä maittavamman kaalisopan saat.

Tässä on kyseessä yleisesti tunnettu myytti siitä, että Venäjällä mies kurittaa vaimoaan, jotta tämä ymmärtäisi olevansa rakastettu. Ellei lyö, ei rakastakaan ja vaimo tulee surullsieksi.

Tässä yhteydessä viitataan joskus Iivana Julman aikaiseen Domostroi-kirjaan, joka on eräänlainen käytösopas ja koko elämän käsikirja. Itse asiassa siinä annetaan vaimolle hyvinkin merkittävä valta perheessä.

Vuoden 1649 Sobornoje uloženije-lakikirjassa asia todetaan hyvin painokkaasti. Äidinvalta perheessä on yksi sen kulmakivi, mutta toki hänen yläpuolellaan on talon isäntä ja sitten tsaari ja sen jälkeen Jumala.

 Kaksi jälkimmäistä ovat kaukana ja ne voi itse asiassa samaistaa, mutta joka tapauksessa maailmassa on vallittava hierarkia. Ajatus tasa-arvoisesta perheestä oli tuon ajan maailmassa absurdi ja rienaava.

Toinen kiinnostava sanparsi löytyy oitis:

Lannalla Jumalaa petät.

Enemmän tai vähemmän tosissaan ajateltiin, että kun sato oli Jumalan kädessä, niin lannoittaminen, joka taas on ihmistyötä, merkitsi jumalkapinaa.

Ajatonta elämänviisautta taitaa sisältyä seuraavaan sanaparteen:

Ei typerinkään vaimo

miehelle totuutta sano.

En tiedä, pitääkö asiaa kommentoida. Tutkistelkoon itse kukin sitä sydämessään.

Perhepiirissä opittiin jo varhain, ettei isännän periaatteellinen valta maan päällä useinkaan käytännössä toteutunut, kuten olisi pitänyt:

Väkevä on humala, uni humalaa väkevämpi,

untakin väkevämpi riitaisa eukko.

Saattoipa usein käydä Venäjällä samoin kuin Nummisuutarin Eskon isälle, jota kotona odotti Martan tervapamppu, kun krapulaisena kotiin raahautui tai kannettiin:

Ei ole nauraminen, jos akka miestään hakkaa,

mutta naurussa piteleminen, jos mieheltä itku pääsee.

Elämässä oli opittava kärsivällisyyttä ja kärsittävä. Ei mikään murhe ja vaiva ikuista ole maan päällä:

Kestäkää pojat, kestäkää,

sotilaan hautajaisissa soitetaan

Ja opin hankkiminen on aina ollut pitkä tie, mutta rohkaisevia esimerkkejä löytyy:

Pirustakin tuli pappi-

vanhuuden myötä.

Jumala oli ankara, mutta ei lopultkaana ihan tosikko. Hänen kanssaan oli oltava hyvät välit, mutta ei vain hänen kanssaan:

Kynttilä Jumalalle

hiilihanko pirulle

Hurskaus ortodoksisen hesykastisen mystiikan oloissa ei rajoittunut pyhässä tilassa ylentymiseen:

Ei kunnon varas

rukousta lukematta varasta

Maallisen vallan kanssa asioidessa kannatti mielessä pitää tiettyjä elämän realiteetteja:

Maa pitää lannasta,

hevonen kaurasta

tuomari tuliaisista.

ja realismi kaiken kaikkiaan oli sitä, mitä maalaiselämässä oppi:

Ei pakoonlähtö kunniallista,

mutta terveellistä se on.

Ja miten usein toistettiinkaan ympäri Neuvostoliittoa tämä sananparsi:

Hakkaa omiasi-

jo saat vieraatkin pelkäämään.

Mutta joskus, Luoja paratkoon, pelkoa ei tunnettu lain:

Juo päänsä täyteen, jo on valmis

tappelemaan tsaarin kanssa,

selvittyään säikkyy kanaakin.

Arkinen työ ei slavofiilisen myytin mukaan ollut venäläiselle mieleen eikä hänen ylevien tavoitteidensa mukaista, mutta kun hän sitten ryhtyi asialle, sai hän aikaan päivässä sen, minkä saksalainen kuukaudessa. Mutta sielua tappava aherrus oli vastoin luontoa:

Jumala lähetti työnteon

vaan vei piru halut.

Politiikassa niin idässä kuin lännessä ja muissakin ilmansuunnissa tehdään usein karkeita virheitä, kun rikotaan muuatta tärkeää sääntöä:

Ei vieraaseen luostariin omia sääntöjä viedä.

Muuan yhä elävä sananparsi on mielestäni jotenkin erityisesti venäläinen. Se puuttuu tätä kirjasta, mutta kaikki sen tuntevat:

Pieksetty mies on kahden veroinen.

(vet. Vihavainen: Haun pieksetty mies tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Sen merkitystä voi itse kukin pohdiskella. Suomalaiseen myyttiin se ei ainakaan kuulu.