Alueiden omiminen
Valtiot hankkivat uusia alueita yleensä
sodalla tai näin ainakin tapahtui siihen aikaan, kun rajoittamaton barbaria
vallitsi valtioiden välisissä suhteissa. Syitä löytyi aina, eikä valtion voimistamista
tarkoittavia toimenpiteitä yleensä paheksuttu.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen
julistettiin sentään sota kelvottomaksi tavaksi hoitaa asioita ja Kellon-Briand-sopimus
vuonna 1928 teki hyökkäyssodan suorastaan rikolliseksi.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen
imperiumien hajottaminen kansallisvaltioihin näytti myös poistavan ilmeisimmät
sodan syyt Euroopasta.
Tosiasiassa Pariisin rauhat vuonna
1919 jättivät useita kansakuntia tyytymättömiksi rajoihinsa. Ehkä räikeintä
vääryyttä tehtiin Unkarille, joka menetti miljoonia asukkaita naapureilleen.
Saksa ja Itävalta pantiin matalaksi
ja saivat myös antaa miljoonien saksalaisten asuttamat alueet Puolalle, Tšekkoslovakialle
ja jopa Italialle. Viime mainitussa tapauksessa Etelä-Tiroli, joka nyt siirtyi
Italialle ja sai nimekseen Alto Adige, oli selvästi saksalaisenemmistöinen.
Italia oli lähtenyt soitellen
sotahan ja kärsinyt hirmuisia tappioita. Barbaarisen logiikan mukaan vuodatettu
veri oli valuuttaa, jolla piti voida ostaa maata. Tämä verellä ostaminen tuli
sitten uudelleen muotiin toisen maailmansodan aikana.
Kuten tunnettua, ennen talvisotaa Stalin
vaati Suomelta vain Suomenlahden saaria (noin 3000 asukasta) ja Koivistolta
Laatokalle ulottuvaa linjaa, jossa lienee asunut tuskin 100000 asukasta. Repolasta
ja Porajärveltä olisi saatu kaksinkertainen määrä asumatonta korpea.
Hangon tyhjentäminen ja
vuokraaminen naapurille korvausta vastaan olisi ollut ilmeisesti historiallisiin
aikakirjoihin mainittava uutuus, jonka toteuttaminen olisi ollut kiinnostavaa
nähdä koko maailmankin mitassa.
Kun sitten syttyi sota tai ainakin
nyt aseellinen selkkaus, jonka rauhanomaiseen ratkaisuun tarvittiin parinsadan
tuhannen miehen tappamista, totesi Molotov, ettei neuvotteluissa esitettyihin
ehtoihin (saati nyt Kuusisen kanssa tehtyyn sopimukseen) voitu enää palata, koska
paljon verta oli vuodatettu.
Verta oli vuodatettu ”ilman meidän
syytämme” sanoi Molotov vielä varmemmaksi vakuudeksi. Rauhansopimusta koskevassa
puheessaan hän joka tapauksessa selitti uskovansa, että jalomieliset
rauhanehdot loivat hyvän pohjan hyvälle naapuruudelle.
Monet venäläiset kirjoittajat ovat
sittemmin itkeneet krokotiilin kyyneliä sen johdosta, että Suomi ei
kunnioittanutkaan tuota jalomielistä sopimusta, vaan lähti julmaan hyökkäyssotaan
naapuriaan vastaan.
Siinä sitten vuodatettiin lisää
verta sekä valloitusten säilyttämiseksi että ryöstösaaliin palauttamiseksi.
Enemmän vertaan vuodattanut kai nyt sitten vahvisti omistuksiaan maksamalla
lisää hintaa.
Puhuessaan Saksan ja Neuvostoliiton
rajasopimuksen johdosta syyskuussa 1939 Molotov viittasi taas vereen
maksuvälineenä tai ainakin rituaalisena kaupanvahvistamisen elementtinä, kuten
Mefiston ja Faustin välillä tehtiin.
Saksan ja Neuvostoliito ystävyys
oli nyt verellä sinetöity, julisti Molotov viitaten, paitsi Saksan ja
Puolan välisissä taisteluissa kaatuneisiin ja haavoittuneisiin kymmeniin
tuhansiin, myös Neuvostoliiton kaatuneina menettämiin noin tuhanteen mieheen.
Näin vakavalle pohjalle
perustetulla ystävyydellä oli kaikki edellytykset kehittyä todella vakaaksi ja
pitkäaikaiseksi totesi Molotov.
Sellaista oli Molotov ennustellut
jo korkeimmassa neuvostossa pitämässään puheessa 32.8.1939. Sopimus olisi
käännekohta Euroopan historiassa eikä vain Euroopan…
Mutta vasta verellähän se ystävyys
koetellaan ja vahvistetaan. Kun Puolan valtio oli pyyhitty maan pinnalta, oli
asia muuttunut niin sanoakseni lihaksi ja eritysesti vereksi.
Mutta kyllähän alueita voidaan
vallata myös siten, että kansa muuttaa sinne ja syrjäyttää kantaväestön. Tämä
on historiassa aivan normaalia. Ennen pitkää alue alkaa toimia enemmistön
ehdoilla.
Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että
papualaiset saisivat päähänsä muuttaa Suomeen. Kukapa uskaltaisi kieltää heiltä
tämän oikeuden. Papualaisenemmistö ei olisi Suomessa ihan pian mahdollinen,
mutta ihan kohtuullisellakin maahanmuuttajamäärällä se olisi sadan vuoden
kuluttua ajankohtainen asia. Ainakin entinen kantaväestö voisi olla
vähemmistönä.
nykyisten käytäntöjen mukaan Suomen
liittäminen Papuaan ei olisi mahdollista, mutta ainahan säädökset muuttuvat
uusien realiteettien mukana.
Joka tapauksessa myös maahanmuutto antaa
vahvoina pidettäviä argumentteja niille, jotka haluavat valtiollisten rajojen
muuttamista. Muistamme, miten Serbian entinen historiallinen sydänalue Kosovo
irrotettiin siitä suurten aplodien kaikuessa koko sivistyneeltä maailmalta.
Siellä serbit olivat tulleet pieneksi vähemmistöksi. Kosovon historialle ei
kukaan pannut painoa.
Mutta kenelle kuuluvat Ukraina,
joka olli kolmisensataa vuotta Venäjän yhteydessä ja kenties kauemmin, asiasta
voidaan aina kiistellä, onko se jonkin mielestä argumentti jonkin asian hyväksi,
riippuu poliittisista suhdanteista. Merkittävä tosiasia joka tapauksessa on,
että suuret osat siitä ovat Venäjän 1700-luvulla valloittamia ja nykyään myös
venäläisenemmistöisiä.
Tarkoitan erityisesti Krimiä ja Mustanmeren
rannikkoa eli ns. Novorossijaa. Olivatko ne perinteisesti
venäläisenemmistöisiä? Jos olivat, onko tämä jonkinlainen argumentti sille,
että Venäjällä olisi rikollisen hyökkäyssotansa ja siis verellä maksamisen
lisäksi jokin hyväksyttävä argumentti pyyteilleen?
Entäpä, jos ne 1700-luvun lopun valloituksen
jälkeen olivat vahvasti ukrainalaisenemmistöisiä? Vai tekeekö myöhempi
venäläinen maahanmuutto niistä taa ilman muuta luonteeltaan venäläisiä? Ehkä
tarvitaan taas sitä paljon puhuttua venäläistä verta, jolla on ennenkin ostettu
naapureilta alueita heidän oman verensä hintaa kyselemättä?
Tässä joka tapauksessa pohdinnan
aiheeksi vähäinen katsahdus Novorossijan väestötilanteeseen siltä ajalta, kun
se alettiin tarkoin tuntea:
lauantai 1. lokakuuta 2022
Monikulttuurin
kehto
Kuten
tunnettua, Venäjällä monet talonpojat eivät viihtyneet isäntiensä alaisuudessa,
vaan pakenivat ns. villille arolle. Näin syntyivät venäläiset ja
ukrainalaiset kasakkakunnat, mutta vielä niiden eteläpuolella oli harvaan
asuttua aluetta, joka kuului Osmanien valtakunnan yliherruuden alaisuuteen.
Kun Turkin
valta siellä kukistettiin Katariina II:n aikana, saatiin Venäjälle suuri uusi
alue, jota ruvettiin nimittämään uudeksi Venäjäksi, Novorossijaksi.
Kun väkeä
siellä oli vähänlännästi, sitä houkuteltiin muun muassa Saksasta. Myös serbejä,
juutalaisia ja kreikkalaisia muiden muassa saapui huomattavan paljon tälle
seudulle. Eniten kuitenkin tuli ukrainalaisia, joiden määrä vuoden 1897
väestönlaskennassa oli yli 68,9 prosenttia. Venäläisiä oli vajaat 10 prosenttia
ja moldavialaisiakin yli 11 prosenttia. Loppu oli kansallista tilkkutäkkiä
saksalaisista tataareihin ja kreikkalaisiin. Putinin ja putinoidien esittämät
argumentit alueen ikivanhasta venäläisestä luonteesta ovat siis pohjaa vailla.
Sivumennen
mainittakoon, että 1700-luvun lopulla, jolloin Novorossija syntyi, oli puhetta
myös suomalaisten lähettämisestä noille uusille alueille, erityisesti Krimille.
Grigori
Potjomkin puhui tästä enemmän tai vähemmän vakavissaan Ruotsin
suurlähettiläälle Curt von Stedingkille, kun tämä ehdotteli Savonlinnan
palauttamista Ruotsille: lähetetään koko porukka Krimille, niin ei tarvitse
mokomasta autiosta maapläntistä keskustella… Tämä ei ollut ainoa kerta, kun
suomalaisten -myös inkeriläisten- muuttoa Novorossijaan ajateltiin.
Ei se
Novorossija hullumpi paikka ollutkaan. Maa oli viljavaa ja kaikenlaista
rikkautta oli maaperässä. Odessan kaupunki nousi pikavauhtia suureksi
viljanviennin keskukseksi. Siitä tuli Venäjän juutalaisten suuri keskittymä,
jonka omaleimaisuus on säilynyt näihin päiviin.
Itse asiassa
Novorossija oli vain alku Katariinan kreikkalaiselle projektille, греческий проект, johon kuului Bysantin valtakunnan
uudelleen perustaminen. Sen hallitsijaksi olisi tullut pojanpoika Konstantin,
joka ei kyllä myöhempien tietojen valossa ollut kovinkaan lahjakas eikä
suosittu henkilö, vaikka dekabristit paremman puutteessa hänen nimeään
huusivatkin Palatsitorilla vuonna 1825.
Olisipa
Konstantinopolista tullut Venäjän uusi keskus. Silloin kai Pietarin merkitys
olisi vähentynyt ja sitä mukaa sen Suomelle muodostama vaara, kuten Henrik
Gabriel Porthan pohdiskeli…
Mutta
eurooppalainen suurpolitiikka ei sallinut Venäjän ottavan Itämeren lisäksi
vielä Välimerenkin herruutta. Suunnitelma jäi suunnitelmaksi, mutta syntyihän
ainakin suuri uusi liitosalue Venäjän eteläpuolelle, monenkirjavine
väestöineen. Myös tuon alueen kaupunkien usein kreikkalaiset nimet (Mariupol,
Simferopol, Sevastopol ym.) periytyvät Katariinan ajoilta.
Kansallisten
vähemmistöjen osa on Venäjällä aina ollut ankeampi kuin putinistinen
historiankirjoitus kertoo. 1800-luvulla toki pärjättiin ja 1920-luvulla
kansallisia vähemmistöjä suorastaan suosittiin, mutta jo 1930-luvulla ne saivat
kokea kovia kaikkialla Neuvostoliitossa, Kaukoidästä Karjalaan ja Kuolan
niemimaalta Ukrainaan. Alueet venäläistyivät suureksi osaksi sen takia, että
vähemmistöt tavalla tai toisella hävitettiin, osittain fyysisesti, osittain
sirottelemalla ne uusille alueille.
Esimerkiksi
sopivat vaikkapa kreikkalaiset. Kreikkalaisia oli Neuvostoliitossa enimmillään
358 000. Tiiviinä kokonaisuuksina heitä asui Mustanmeren rannikolla, Ukrainan,
Pohjois-Kaukasuksen ja Gruusian alueilla. Osa kreikkalaisista tai siis heidän
esi-isistään oli tullut alueelle jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.
NKVD:n
suorittamissa kansallisissa operaatiloissa vuosina 1937-38 tuhottiin suuri
määrä kaikkia Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, myös kreikkalaisia.
Sodan aikana kreikkalaiset luettiin ns. rankaistaviin kansoihin ja heitä
rankaistiin siirtämällä pois asuinsijoiltaan, muun muassa Krimiltä noin 14000
henkeä. Näissä operaatioissa kuoli aina melkoinen prosentti siirrettävistä.
Niin
sanottuihin erikoiskyliin (спецпоселение) asutettiin
Stalinin aikana epäluotettavia aineksia ja vuoden 1953 tilanteen mukaan
kreikkalaisia näistä oli 28388 henkeä, joista Kreikan alamaisia (poliittisia
pakolaisia) peräti 23609 henkeä. Koko maailman proletariaatin isänmaa oli aika
tyly helmaansa halajaville veljille niin täällä pohjoisessa kuin etelässäkin.
Vuoden 2010
väestönlaskun mukaan Venäjällä asui 85640 kreikkalaista. Tiiviimpiä keskittymiä
oli Stavropolin alueella, pohjois-Kaukasuksella. Lisäksi kreikkalaisia oli
Ukrainan alueella noin 91000.
Mainittakoon,
että inkeriläisistä, joita vielä vuonna 1939 oli noin 143 000, oli vuonna 2010
jäljellä enää 20267 henkeä. Jälkimmäisessä luvussa ovat sitä paitsi vielä
muutkin suomalaiset.
Vertailusta
ilmenee siis, että suomalaiset ovat kestäneet 1900-luvun -ja myös 2000-luvun-
höykytyksiä paljon kreikkalaisia huonommin ja kaiketi olleet myös innokkaampia
paluumuuttajia.
Joka
tapauksessa Novorossija oli vielä 1700-luvun lopulla lähs tyhjä alue, jota
alettiin suunnitelmallisesti täyttää monien eri kansallisuuksien edustajilla.
Näin
syntynyt monikansallisuus ei muodostunut sen väestölle suureksi siunaukseksi ja
samaahan voinee sanoa monikulttuurisuudesta kaikkialla. Mitä paremmin
kansanryhmät pysyvät erillään toisistaan, sitä paremmin sopu säilyy, kuten
Sveitsin esimerkki osoittaa.
Kun
kansallisia intohimoja tarpeeksi lietsotaan, saadaan niinkin läheiset kansat
kuin venäläiset ja ukrainalaiset kiivaasti vihaamaan toisiaan, kuten
lähihistoria osoittaa.
Sveitsissä
kaikki on ollut toisin ja tässä voimme tietenkin muistaa myös sen, ettei valtio
Sveitsissä ole tietääkseni koskaan ollut kiinnostunut etnisistä puhdistuksista.
Ukrainasta Puolaan ja Unkariin ulottuvalla alueella asia on ollut toisin.
Muunneltu totuus, kuuluu sodan metodivalikkoon; eikä tästä tokikaan voida syyttää yksinomaisesti venäläisiä.
VastaaPoistaKyllähän Suomessakin joutui Sukevalle, jos ääneen kritisoi vanhan rajan ylitystä, vuonna 1941.
Suomalaisessa kouluhistoriassa oli kuvaavaa, erityisesti 60, 70 ja 80-luvuilla, että esim. Lend Leasen merkitystä ei saanut korostaa, Neuvostoliiton, "suuren isänmaallisen sodan" historiatulkinnoissa.
Silti. Putinin julkiset höpinät jaksavat hämmästyttää toistuvasti.
Huomattava osa venäläisistä uskoo Ukrainan sodan propagandaan: siis siihen, että Ukraina hyökkäsi Venäjälle.
Toki myös lännen hypetys asiasta on puolinaista: Täytyy muistaa, että Ukraina taistelee vapaaehtoisvoimin. Liikekannallepanoa ei ole tehty. Nyt, trendikkäästi, sodan vastuuta on siirretty länsimaiden kontolle. Materiaali on lahjoitustavaraa Euroopasta ja USA:sta.
Tosiasioiden vuoksi, Ukrainalta olisi hyvä vaatia enemmän panostusta oman maansa puolustamiseen.
Joku poliitikko ehdotti aikoinaan Putinille karjalan osittaista palautusta. Vastaus oli: se mitä on verellä valloitettu,ei palauteta.
VastaaPoistaSiinä on ehto Ukrainankin rauhalle.
Erkki Tuomiojan päiväkirjoissa on maininta, että silloinen presidentti Tarja Halonen olisi utvassa kertonut Putinin sanoneen Halosen Moskovan vierailulla, että Karjalan ottaminen Suomelta oli virhe, mutta että ei sille enää mitään voi tehdä.
PoistaSiinä mielessä Neuvostoliiton hajoaminen oli etnisten venäläisten kannalta onnenpotku eikä katastrofi, että nämä pääsivät isännäksi taloonsa. NL:ssa he olivat olleet muutamassa vuodessa vähemmistökansa. Pitkällä juoksulla vähemmistöllä on ollut aina vaikeuksia hallita enemmistöä.
VastaaPoistaVälttämättä tuo nuorten miesten henkien uhraaminen ole kovin järkevä ajatus. Eteenkään kun katsoo näitä nykyisiä nuoria miehiäniin he eivät ole isommassa kaavassa sotilas ainesta ja ne ketkä ovat voivat vapaaehtoisesti matkata rauhanturva tehtäviin tai Ukrainaan jne. vaihtoehtoja kyllä löytyy maailmalta. Enempi tuo kuulostaa Jehovien nykyisiltä harhoilta kuinka sota ratkaisi diplomaattisuhteita. Ja niissä taas rahan keräys Amerikkaan on tuo isoin ideologia. Välttämättä lähtisi sen vuoksi masinoimaan kansakuntaa itseään uhraamaan taas kerran.
VastaaPoistaKansat siirtyvät, joskus patistetaan siirtymään: sotien jälkeen perustettiin Israel. Emämunaus ja tunarointi: Kainuun kokoiselle maapläntille alettiin roudata miljoonia juutalaisia, vaikka se oli jo pahasti ylikansoitettu. Naapurit heti varoitti, että sota tulee. Nyt sitä herkkua sitten riittää. Kaikki riesa ikivanhojen histuurioitten perusteella, jotka oli jo tyhjäksi tehnyt lähi-idän väestöräjähdys.
VastaaPoistaPolitiikkasuositus: rakennellaan uusi israel jonnekin muualle tai vaikka ympäri maailmaa, 50 vuoden aikana. Muhamettilaiset suostuvat siirtymäajan odotteluun, koska pääsevät sen jälkeen kunnolla toistensa kimppuun.
Vuonna 1947 olisi Englannin mandaattialueella ollut tilaa niin juutalais- kuin arabivaltiolle. Vielä enemmän olisi ollut tilaa asuttaa kaikki palestiinan arabit, joilla tuolloin ei vielä ollut erillistä kansallistunetta, naapuriarabimaihin. Arabimaat eivät tuohon YK jakosuunnitelmaan suostuneet vaan aloittivat sodan.
PoistaIsraelin juutalaiset eivät suostu mihinkään siirtämiseen: siitä on 1930-40-luvuilta liian huonoja kokemuksia. Eikä heidän ole pakkokaan: Israelilla on ydinase.
Minun puolestani Israelilaiset saavat tehdä ihan vapaan valinnan: siirtyvätkö vähitellen muualle rauhan oloissa työtä ja pisneksiä tekemään, vai jatkavatko ikuista sotarähinäkärsimystään nykysijoillaan, joilla vallitsee ahtaus, kuivuus, kuumuus ja pommit.
PoistaSuurin osa juutalaisista on valinnut viisaasti, eikä muuta Israeliin.
Milloin Molotov piti Korkeimmassa neuvostossa sen mainitsemasi puheen? Ei varmasti ainakaan 32.8.1939 kuten kirjoitit, koska elokuussa enempää kuin missään muussakaan kuussa ei ole 32. päivää.
VastaaPoistaNo olipas lipsahtanut. Se oli yhdesneljättä ja elokuuta eli 31.8.
PoistaTokko sentään antoi suuta?
PoistaSääli, ettei tähän blogiin liity kuvia: näin jossain kirjassa kartan Ukrainan alueen muodostumisesta. Blogisti voisi kuitenkin sanallisesti kuvailla milloin ja mistä väestöryhmistä nyky-Ukrainan alue on muodostunut.
VastaaPoista