Oikeudenmukaisuutta!

 

Suuret rosvojoukot

 

Mitäpä valtiot ilman oikeudenmukaisuutta olisivat muuta kuin suuria rosvojoukkoja, kysyi pyhä Augustinus. Latinaksi se kuulostaa komeammalta, joten otetaan sekin vielä tähän: Remota itaque iustitia quid sunt regna nisi magna latrocinia?

Tässä on jo useamman vuoden ajan joutunut ihmettelemään, missä nyt on ihmisten mielissä ja tavoitteissa sellainenkin asia kuin rauha. Ihmisten ja heidän elämälleen välttämättömien kohteiden hävittämisestä on tullut niin normaalia päivittäistä ohjelmaa, että näytti jo unohtuneen, että toisinkin voisi olla.

Vastenmielisin rosvojoukko on ehdottomasti se, joka aloitti aseellisen hyökkäyksensä ilman mitään oikeutta siihen. Hävyttömyyden huipuksi sama taho on vielä kehdannut parkua kärsimyksistään, mikäli myös sen alueelle on kohdistettu vastavuoroisesti väkivaltaa. Tilanne olisi äärimmäisen koominen, ellei koko asia olisi niin traaginen.

Toki sodan käyminen ei ollut alun perin hyökkääjän tarkoituksena. Sodasta puhuminenkin oli laitonta, kun erikoispalveluiden piti hoitaa voittamattomine aseineen muuan erikoisoperaatio, joka palauttaisi Ukrainan Venäjän käskyvaltaan.

Asiaa voi verrata talvisotaan. Taas kerran suunnitelmat olivat mitä parhaimmat, mutta kävi kuin aina. Nerokkaiden ja alansa huippua edustavien erikoismiesten muodostama erikoishallitus ei olisi voinut nolommin möhliä koko ulkopolitiikkaansa, jonka suurena päämääränä oli saada naapurivaltiot taas liittymään sen ympärille Euraasian liittoon.

Suunnitelma B taas jo sitten tarkoitti koko Yhdysvaltain johtaman maailmanjärjestyksen kumoamista heti ja tuosta vaan, mutta sekin perustui toiveajattelulle ja virhelaskelmille.

Äärimmäisen vaaralliseksi noiden suuruudenhullujen erikoismiesten pelin tekee se, että heidän käsissään on ydinaseita, joita he ovat yhä uhkaavammin kalistelleet ja jopa lähettäneet aivan USA:n rannikolle.

Eskalaatio on edennyt koko ajan ja kun sitä johtavien toheloiden tähänastiset saavutukset tunnetaan, olisi kevytmielistä olettaa, ettei siitä, Augustinuksen termiä lainatakseni, rosvopesästä hyvinkin voisi löytyä pommin laukaisijaa.

Suomea on nyt avoimesti nimitetty etulinjan maaksi, mikä näyttää aiheuttaneen jonkinlaista vähämielistä innostusta sellaisissa piireissä, jotka uskovat aseiden voimaan yleensä ja oman puolen ihmeaseiden voimaan erityisesti. Muutaman vuoden kokemus katsomossa ei näytä opettaneen mitään.

Joku lukija tässä hiljan väitti, ettei tässäkään blogissa ole koskaan puhuttu mitään rauhasta konkreettisesti ja niistä ongelmista, joita sillä olisi ratkaistava.

Tämä ei pidä paikkaansa. Noista ongelmista on puhuttu jo ns. euromaidanista lähtien (vrt. Vihavainen: Haun maidan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ukrainan vähemmistöpolitiikka on ollut chauvinistista ja vähemmistöjä sortavaa. Jostakin syystä juuri nyt, aivan viime aikoina Baltian maat ovat lähteneet samoille linjoille.

Suomen kielipolitiikka ja esimerkiksi Ahvenanmaan asema, joka näyttää monia närästävän, mainittiin vielä mahdollisena esikuvana Ukrainassakin takavuosina. Sitten tuli tuo Maidan ja yhteiskeinunta, johon moskalit eivät saaneet osallistua ja sitten tuli sota.

Tuskin on olemassa mitään muuta mahdollista politiikkaa, joka olisi voinut hitsata Ukrainan venäjänkielisiä maansa patriooteiksi, kuin tuo Venäjän idioottimainen ja rikollinen (anteeksi nyt sanat, olen juuri lukenut Augustinusta) hyökkäys.

Osa venäjänkielisistä ja varmaan myös jopa ukrainakielisistä kuitenkin luultavasti pysyy Venäjä-mielisinä ja joka tapauksessa jonkinlainen vähemmistönsuoja olisi aina sivistysvaltion kansalaisille suotava. Pakollinen denationalisaatio kuuluu sekin rosvojoukkojen menetelmiin.

Zelenski on juuri hiljattain sanonut, että rauha olisi tehtävä kansainvälisien yhteisön hyväksymällä tavalla. Tämä kuulostaa jo lupaavalta. Aiemmin on molemmin puolin kuulutettu vain non possumus linjaa ja vaadittu kaikkien aluevalloitusten palauttamista.

Eikö oikeudenmukaisuus sitten vaadi niiden palauttamista? Ollaanko tässä rikollisuutta suosimassa?

Kannattaa muistaa, että kysymys on alun perin ollut Itä-Ukrainan vähemmistöjen asemasta ja niiden separatismista, joka pystytti sinne pyssymieskomennon, jota Ukraina sitten ryhtyi aseellisesti torjumaan Kremlin suureksi moraaliseksi närkästykseksi.

Ongelma on mitä ilmeisimmin aito, joskin yritykset sen ratkaisemiseksi valtavalla joukkoteurastuksella ovat taas kerran olleet yhtä mielettömiä ja kohtuuttomia kuin maailmansodan sytyttäminen yhden serbialaisen murhaajan takia.

Mutta rauhahan se saatiin sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan jälkeen. Ensin mainitussa tapauksessa se oli huonosti harkittu ja epäoikeudenmukainen kostorauha, jolla haluttiin hyvittää sitä verta, jota oli hekatombeittain vuodatettu.

Toisen maailmansodan jälkeen yleistä rauhaa ei oikeastaan tehtykään ennen kuin ETYK:issä vuonna 1975. Monien mielestä se oli äärimmäisen epäoikeudenmukainen rauha, joka jätti Neuvostoliitolle sen itselleen anastamat alueet ja imperiumiinsa pakottamat valtiot.

Mutta kyllä elämä elämältä maistui sellaisenkin rauhan oloissa. Aina se sotavuodet voitti ne kokeneiden mielestä.

Nyt olisi siis rauha taas tehtävä ja näyttää siltä, että sen aikaan saaminen on todella molempien tai kaikkien osapuolten tavoitteena. Välillähän tuntui jo siltä, että tänä sota on niin mainio, että sitä täytyy saada lisää. Tekihän se ehkä ainaiseksi lopun pyrkimyksestä luoda euraasialainen supervalta, jonne kaikki alueen valtiot kilvan rientävät.

Kun tuo tavoite lienee jo saavutettu, on aika ajatella jo ukrainalaistenkin osaa, edustivatpa he mitä kieliryhmää tai kansallisuutta tahansa.

Ukrainalle on jo heiluteltu porkkanaa, mutta samaan aikaan todettu, että rauhakin voi vaatia uhrauksia, ei pelkästään sota. Rauha sen jälkeen, kun uhrauksia on tehty sodassa, on aina katkeraa, mutta ilman niitä on vain sotaa.

Millä ehdoilla Moskova suostuu rauhaan, on kiinnostava ja osaltaan ratkaiseva kysymys. Se on jo julistanut liittäneensä itseensä Ukrainan itäisiä osia ja Krimin, mutta kansanäänestyksillä ei ole ollut kansainvälistä uskottavuutta. Voisiko se alistua uuteen äänestykseen, jossa tällainen uskottavuus taattaisiin?

Mikäli se siitä kieltäytyisi, se menettäisi kasvonsa, mikä tosin on jo ainakin kerran tapahtunutkin. Mutta elämä on. Ei kannata sulkea pois sitä mahdollisuutta, että Ukrainan eräiden itäisten osien status voitaisiin sopia kansainvälisellä sopimuksella, jonka sekä Venäjä että Ukraina tunnustaisivat.

Muistammehan, että myös Stalin suostui tekemään rauhan Helsingin hallituksen kanssa, jota se ei pitkään aikaan edes tunnustanut. Rauha olli Suomelle hyvin raskas, mutta Neuvostoliiton uskottavuuden kannalta se oli katastrofi.

Tai niinhän sitä luulisi. Tosiasiassa massiivinen propagandahyökkäys ja disinformaatio hävittivät hyvin pian kansainvälisen suuren yleisön silmistä sen, mitä oli tapahtunut. Eihän sen olennaisia mutkia enää tunneta edes Suomessa.

Pidetäänpä nyt peukkuja, ehkäpä tuo iustitia, jota Augustinus peräänkuulutti, hyvinkin saa taas maailmassa puheenvuoron ja aseet lakkaavat puhumasta järjetöntä kieltään.