Säälikää heitä
Tässä takavuosina,
kaiketi 1980-luvulla kuulin luotettavasta lähteestä tarinan, joka pani
ajattelemaan.
Jossakin
edistyksellisessä nuorisoporukassa oli ollut intialainen tyttö, vaihto-oppilas
ja puhe oli siirtynyt koskemaan tämän kotimaata. Edistysmielinen joukko
päivitteli parhaansa mukaan Intian kurjuutta ja kukaties ihan väänsi itkua sitä
ajatellessaan, en tiedä.
Joka tapauksessa
tuo intialainen tyttö itse pahoitti mielensä ja yritti turhaan väittää vastaan.
Kyyneleet silmissä hän sitten poistui empatiallaan loistavien ystävien
seurasta.
Tämä hätkähdytti
kertojaa, joka oli ollut silminnäkijänä. Eikö tuo ystävien joukko toiminutkaan
oikein? Vai olisiko sillä muka ollut väärät tiedot? Joka päivähän lehdet kertoivat,
miten ihmisiä Itä-Pakistanissa kuoli kuin kärpäsiä ja Intiahan oli sitä samaa
kurjuusvyöhykettä. Ja sitten tuli tuo nationalismin vaivaama hupakko
selittämään, etteivät asiat niin kurjasti olleetkaan.
Saattoihan olla,
että tuo kolmannen maailman edustaja kuului itse korkeampaan kastiin ja viis
veisasi itseään alempien kärsimyksistä.
Saattoi se olla
niinkin, ettei hän nyt syystä tai toisesta millään tavoin arvostanut sitä
katuvaisen aatelismiehen asennetta, jonka vain sata vuotta sitten
vaurastumisensa aloittaneet pohjolan juntit halusivat osoittaa, ylhäältä
katsoen. Hän ajatteli monituhatvuotista kulttuuria kantavan maansa ansaitsevan
arvostusta.
Intiassa
varmasti kyllä oli kurjuutta ja sieltä myös luultavimmin puuttui se sosiaalipoliittinen
ajattelu, joka meillä valtasi koko poliittisen kentän pian sodan jälkeen ja jo
sen aikana. Heillä oli oma kulttuurinsa ja meillä omamme, eivätkä ne välttämättä
kohdanneet ennen viimeistä tuomiota, kuten Kipling maineikkaassa runossaan
esitti.
Muistan myös
sen, miten kiinalaisia nimitettiin joskus sinisiksi muurahaisiksi, mikä viittasi
kansallisen työpuvun siniseen väriin. Puku oli kaikilla samanlainen tasa-arvon
toteuttamiseksi ja tämä muoti tai muodittomuus näyttää kestäneen muutamia
vuosia.
Muurahaisiahan
me kaikki arvostamme niiden ahkeruuden takia, mutta tuossa ilmauksessa lienee
sentään ollut mukana myös ajatus yksilöllisyyden ja siis kukaties myös
ainutkertaisuuden arvon puuttumisesta noilta satamiljoonaisilta massoilta,
jotka tekivät Sisyfoksen työtään maailmansa parantamiseksi.
Ensin
toteutettiin se tärkein eli tasa-arvo ja sitten opeteltiin uutta täysin
kollektivistista ja altruistista elämänmuotoa, jota pohjoismaiden maineikkain
huijattu intellektuelli Jan Myrdal esitteli silminnäkijän raporteissaan (ks. Vihavainen:
Haun nan shi nan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Huijattavuus
kuuluu nykyaikaisen läntisen intellektuellin perusominaisuuksiin (vt. Vihavainen: Haun
hollander tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sen juurisyy on halu tulla
huijatuksi. Tämä psykologien tarve mahtanee juontua siitä, että maailman halutaan
olevan niin ysinkertainen, ettei ole mitään vaikeuksia olla aina oikeassa,
puolustamassa oikeutta ja edistystä vääryyttä ja taantumusta vastaan.
Tällöin maailmaa
ajatellaan kiikkulaudan kaltaiseksi: kaikki, mikä painaa sitä yhteen suuntaan
on hyvää ja juuri niin suuressa määrin hyvää kuin sen paino. Laadultaan se voi
olla mitä tahansa. Toisella puolella ovat sitten viholliset, joiden vaikutuksen
likvidointi eli painon vähentäminen tavalla tai toisella on aina kaiken a ja o.
Tämähän on
nimenomaan marxilaisuuden perusidea: dialektiikka. Siinä vallitsevat
perusristiriidat ovat luonteeltaan antagonistisia eli niiden suhde on
nollasummapeliä. Yhden voitto on aina toisen tappio ja ratkaisu saavutetaan vain
ja ainoastaan tuhoamalla kokonaan vastapuoli. Väkivalta on se, joka viime
kädessä ratkaisee.
Hentomielisille
on sanottava, ettei tuhoaminen totaalisesti tarkoita välttämättä fyysistä likvidointia;
vastapuolen olemuksen muuttamisestahan siinä lopulta on kyse, uudesta synteesistä.
Mutta ei Marxin ja Leninin partakarvoista tässä sen enempää.
Puhun nyt
psykologiasta ja siinä tämä marxilaisuudesta periytyvä dialektinen ajattelu
jatkuu yhä, vaikka itse Marxista ei olisi kuultukaan.
Tämä psykologia,
joka siis suuntautuu yleensä lähtökohtaisesti omaa hyvinvointia, maata ja järjestelmää
vastaan on luonteeltaan masokistinen. Siksi ei olekaan yllättävää, että sillä ja
sitä edustavilla liikkeillä on aina ollut tukijoita myös varsinaisissa
omistavissa luokissa, joiden tappiota se tavoittelee.
Bolševikkeja
tuki aikoinaan rikas kauppias Savva Morozov, elokapinaa tukee Herlinin säätiö.
Hyvinhän tämä sopii yhteen.
Yksi asia vain
on yhä pysynyt piilossa tuolta edistysväeltä, joka kannattaa kaikkia hyviä
asioita. Ei se meidän maamme enää ole ylivertaisen rikas eivätkä nuo
säälittävät ja autettavat useinkaan ole enää kovin kurjia, saati kiitollisia
saamastaan kohtelusta.
Lahjan antaminen
asettaa lahjoittajan aina sen saajan yläpuolelle, eikä tämä voi antaa asiaa
anteeksi. Meillä kerättiin valtavasti tavaraa Venäjälle 1990-luvulla ja se oli
nöyryytys, joka ei unohdu. Muistettakoon, että jo 1990-luvun lopulla Venäjä
kehotti saksalaisia poistamaan Hampurista avustuspadat, joiden tarkoitus oli
kerätä apua Pietarin lapsille.
Ei Venäjän
keskiluokka enää pitkään aikaan ole elänyt
sen huonommin kuin suomalaisetkaan keskimäärin. Kiinassa ja Intiassa on valtavasti
ihmisiä, jotka elävät paljon vauraammin.
Toki edistyneistöllä
on yhä Palestiinansa, mutta onko se jo viimeisiä pakopaikkoja sille psykologialle,
joka haluaa pikavoittoja hienoista asenteistaan ja lopullisia ratkaisuja
pahuuden ongelmaan?
Vai voiko noita
tunteita yhä osoittaa esimerkiksi ottamalla maahamme rajoituksetta kaikkia
parempaan elintasoon pyrkiviä? Vai onko tässä olennaisempaa pyrkiä
erottautumaan niistä väärinajattelijoista, jotka haluavat keskittyä oman maan kehittämikseen?
Arvotekijät ovat tunnepohjaisia, viitteellisesti ehkä hieman tosiasioihinkin liittyviä. Kun kyynelsilmäinen vihertyttö haluaa pelastaa maailman, on maahanmuutto hänelle ainoa ratkaisu.
VastaaPoistaLopputulema on se, mistä on paljon puhuttu viime aikoina: sosiaalitukipohjainen elatus ja pysyvä luku -ja kirjoitustaidottomuus. Jopa puhetaito, uuden kotimaan kielellä on hakusessa, tulkkeja tarvitaan tukiasioita hoitaessa yms.
Hyvyysideologialla on otollinen kohderyhmänsä....
Juuri tänään Hesarissa maahanmuuttajien haalimista Suomeen vaati kyynelsilmäinen vihertyttö nimeltä Juho Romakkaniemi.
PoistaArvotekijät on kulttuuripohjaisia.
PoistaEsimerkkinä vaikka Suomen lainsäädäntö. 90-luvulla heikompia tulee auttaa jossa määritelmällisesti naiset, lapset, vanhukset, vammaiset.
Miehistä ei puhuta, ei seksuaalivähemmistöistä, ei uskonnoista.
Arvopohjaisesti myös työn epävarmuus tekijänä ja maantieteen huomioon ottaen jos ei ole töitä on suotavaa tarjota jonkin asteinen toimeentulo jos toimeentulo menee alta. Näihin taas yleensä ovat lukeutuneet kulttuurityöt, jotka eivät pohjaa materialistisiin töihin ja ovat taloudellisesti hyvin epävakaita.
Kun taas vihertyttö tahtoo pelastaa maailman on tuo todennäköisesti omaksunut saman kuin kettutytöt aikanaan maailmalta kerrotun tarinan. Eikä sillä oikeastaan ole eroa onko kyse tytöstä tai Linkolasta. Tarina on sama ihmiset tekevät väärin kun eivät toimi samoin kuin hän. Tytön suusta tullessaan harvempi on vakavissaan, vanhemman herran suusta useampi jo kuuntelee jos on hoitanut asiansa oikein aikanaan. Tätä ei kannatta sekoittaa seurakuntatoimintaan ja papin sanomiin. Muuten sitä voisi ottaa myös imamin sanoman vakavasti. Suomessa kumminkin on uskonnon vapaus. Joten jos perustelut pohjaisia järkeen ja jakaisi sitä jälkipolville vailla ideologisia intressejä. Mitä nuo tuolla tiedollaan sitten tulevat tekemään on heidän asiansa.
Oikeita havaintoja. Kysymys kuuluukin, kuinka tämä on ratkaistavissa!
PoistaErittäin hyvä havainto! Itse olen asunut etelä-Intiassa, Bangaloressa, kolme kokonaista vuotta ja voin kertoa omin silmin nähneeni, että aika hyvin siellä eletään. Maaseudusta en tiedä, mutta moderni intialainen, kaupunkilainen keskiluokka elää elämää, joka on kaikin puolin kelvollinen ja ottaen huomioon Bangaloren sijainnin (kukkuloilla, lämmintä muttei tukahduttavan sellaista yleensä), aika paljon pitäisi jonkun suomalaisen pikkukunnan petrata, että pärjäisi houkuttavuudessa.
VastaaPoistaKantin kategorinen imperatiivi ja Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria ovat samaa sukua. Niissä elää se eurooppalaisen kirjallisen kulttuurin ja valistuksen mukana tullut "edustuksellisuuden" idea, joka on sitten otettu jopa oman uudella ajalla syntyneen ja kehittyneen demokratiamme määreeksi.
VastaaPoistaEmme kuitenkaan ymmärrä "edustuksellisuuden" kognitiota ellemme pohjusta Kantia ja Rawlsia syvyyspsykologisella ja sosiologisella ymmärryksellä. Ja sellaiseen syventyminen on länsimaiden nykyisen kulttuurisen narsismin, sokean individualismin ja sokean empatian maailmassa aikalailla mahdotonta.
Me keskitymme elämyksenmetsästykseen ja tarvitsemme aina vain voimakkaampia efektejä. Ne ovat jo aikapäiviä muuttuneet itsetarkoituksellisiksi, ja omalla vaikutuksellaan ne huuhtelevat aivoistamme viimeisetkin jäämän terveestä historian tajusta ja syysuhdeajattelusta. Jäljelle jää kivettynyt minuus jota on hakattava thorin vasaralla.
Ei islamin tai marxilaisuuden maailmassa ole kysymys kaiken valloittamisesta -- ei ainakaan missään päämäärärationaalisen järjen mielessä. Sellainen järki ei elä tunnustuksellisessa ajattelussa. Kyse on vain sosiaalisista paineista, kunnian sisäistämisestä ja efekteistä. Eduskuntatalon pylväiden töhrijät ovat hyvin tyytyväisiä työnsä "tuloksiin", vaikka mitään tuloksia ei ole nähtävissä eikä olemassa. Efektit riittävät tyydytyksen saamiseksi.
Jep. Seppo olen kirjasi lukenut.
PoistaOlen ehkä kuitenkin skeptisempi kuin sinä, en usko muutokseen, en edes älylliiseen, c'est la vie?
Mualiman pelastaminen on loputon savotta. Suomenkuvalehdessä kerrottiin, kun Suomen kehitysauttaminen tansanialaisille täytti 50 vuotta, että tuon urakan lopputulos on nelinkertainen määrä tansanialaisia. Tavoite oli saada avuntarvitsijoiden määrää laskemaan, mutta se vain kasvoi. Eli Kankkulan kaivo .
VastaaPoistaEi auta tyttöjen itkut eikä poikien lompsat.