Terveisiä paroni
Schoulzilta, Olavinlinnasta
Curt von
Stedingkin arkistokokoelma, jonka Suomen Kansallisarkisto osti Ruotsista, on ehtymätön
aarreaitta. Pelkästään kirjeitä siinä on tuhansia ja lisäksi tulevat erilaiset tilit
ja laskelmat, raportit ja suunnitelmat, joita Kustaa III:n sodan (1788-1790)
ajaltakin on valtavasti.
Järjestystähän
tämäkin rikkaus on vailla eikä tietokonehaku yleensä riitä antamaan käyttökelpoista
tietoa. Ehkäpä järjestämisessä olisi tekoälylle sopiva työkenttä?
Suuri määrä
saapuneita kirjeitä sentään on lähettäjän mukaisessa järjestyksessä. Lähettäjiä
riitti kuninkaallisista henkilöistä Sulkavan kirkkoherraan saakka.
Poikkeuksellisen
kiinnostava nimi joukossa oli kuitenkin Wilhelm von Schultz, sama mies, joka
kesällä 1789 hyökkäsi Savonlinnasta käsin Sulkavalle ja sieltä Juvalle
saartaakseen von Stedingkin komentaman Savon prikaatin, joka oli perääntymässä
Mikkelistä.
Pian venäläisten
pääosa joutui palaamaan Savosta takaisin Kymenlaaksoon, paitsi Schultz, joka
jäi Savoon ja kärsi pian hyökkääville Stedingkin joukoille rökäletappion
Parkumäellä. Schultz itse haavoittui taistelussa ja hänen joukkonsa pakenivat
Olavinlinnan turviin ja Laitaatsillan taa jättäen jälkeensä suuren määrän
vankeja ja aseita.
Kyseessä on
useoin mainittu olleen ensimmäinen kerta sitten Kaarle XII:n päivien, kun Ruotsin
armeija suoritti voitollisen hyökkäyksen venäläisiä vastaan. Sitä se ei ollut,
mutta joka tapauksessa kyseessä oli myös suuri mediatapahtuma ja Te Deumia
laulettiin kaikissa Ruotsin kirkoissa.
Kustaa III ei
kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, vaan asiasta tiedotettiin myös ulkomaille,
antoihan se lisää vakuuttavuutta Ruotsille sotilaallisena suurvaltana, kun se
oli siihen mennessä jo munannut kaikki mahdollisuutensa, jotka ylivoimatilanne
olisi sille edellisenä vuonna tarjonnut. Nyt voimasuhteet olivat muuttuneet.
Journalistien
laatimat sotauutiset ovat kautta aikojen olleet epäluotettavia ja usein kovin väritettyjäkin,
totta kai. Niiden sävy saattoi ja saattaa myös loukata kulloisenkin vastustajan
kunniaa, tahallisesti tai tarkoittamatta. 1700-luvulla tämä oli sangen vakava
asia.
Kuten muistamme,
kenraalimajuri Wilhelm Schultz von Ascheraden, Baltian saksalainen, joka oli
palvellut myös niin Kaukasiassa kuin Itävallan joukoissa Euroopassa, joutui haavoittuneena
pakenemaan Parkumäeltä, jossa jopa hänen henkilökohtainen omaisuutensa jäi ruotsalaisille.
Schultz oli
taistelussa haavoittunut ja ennen pitkää hänet korvasi Savonlinnaan
sijoitettujen joukkojen päällikkönä Aleksandr Rimski-Korsakov. Venäjällä
Schultzin maine ei kuitenkaan mennyt, vaan hän sai vielä sen jälkeen Pyhän
Vladimirin toisen luokan ristin ja ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Kunniamerkki
tosin myönnettiin vuoden 1789 Sulkavan taistelusta.
Schultz lähetti
vielä Parkumäen taistelun jälkeen Stedingkille kolme kirjettä. Postihan kulki
tuohon aikaan taistelevien armeijoiden välillä melko luistavasti. Trumpetisti
ilmoitti aina posteljoonin saapumisen ja hän vei ja toi kirjeitä molempiin
suuntiin.
Esimerkiksi
Runebergin Vänrikeistä tuttu J. S. Duncker lähetti vaimolleen Ristiinaan kymmenittäin
kirjeitä Suomen sodan rintaman läpi ja myös rahalähetyksiä tehtiin tätä kautta.
Järjestely oli molemmille osapuolille edullinen eikä kunnia sallinut vilppiä
näissä asioissa.
Schultzin
ensimmäinen kirje oli päivätty 30.8.1789. Kirjeenvaihto tapahtui ranskaksi,
vaikka molemmat osapuolet olivat saksalaisia, Schultz kotoisin Liivinmaalta ja
Stedingk Ruotsin Pommerista.
Ensimmäinen
kirje on lyhyt ja se on vain saatteena muutamiin kirjeisiin venäläisille
sotavangeille, muun muassa jollekulle Medvedeville, jota Schultz luonnehtii ”minun
kelpo Medvedevikseni” (mon bon Medvedew). Kirjoittaja pahoittelee myös sitä,
ettei ole sairautensa takia voinut vastata Stedingkin aiempaan kirjeeseen.
Stedingkiä lähettäjä
tituleeraa herra parooniksi tai arvostetuksi herra parooniksi Estime
Minsieur le Baron ja kirjoittaa oman nimensä ranskalaisittain Guillaume
Schultz.
Toinen, 21.8. Nicschlottissa
(Nyslott) päivätty kirje on monisanaisempi ja siinä on vakavaa asiaa.
Kirjoittaja on saanut käsiinsä Hampurissa ilmestyvän lehden, jossa on häntä
syvästi loukkaava uutinen (article le plus outrageant pour moi), joka liittyy
Parkumäen taisteluun.
Artikkelin ilmoitettiin
perustuvan viralliseen Tukholman tiedonantoon (Bericht), jonka oli antanut
herra prikaatin komentaja, parooni Stedingk. Schultz vaati Stedingkiä
näkyvästi ja julkisesti korjaamaan tätä häväistyskirjoitusta.
Stedingkin voittajan
kunniaa ei asia vähentäisi, eikä Schultz halunnut siihen kajota, mutta tuo häväistys
loukkasi ”meidän toisten saksalaisten” kunniaa.
Kirjoittaja
ehdotti myös, että ruotsalaiset päästäisivät palaamaan Joroisissa sairaana
olevat vangit ja luovuttaisivat hevosia tähän tarkoitukseen. Asia oli toki
armeijan ylipäällikön ratkaistava.
Voitaisiin myös
vaihtaa ruotsalainen (Porrassalmella haavoittunut ja Mikkelissä hoidettavana
ollut ) von Döbeln (”Döblen”) venäläiseen Medvedeviin. Jälkimmäiselle Schultz
lähetti 150 ruplaa. Schultz kyseli myös, eikö Stedingk halunnut lähettää
terveisiä eräälle Pietarissa vangittuna olevalle ruotsalaiselle.
Tällä kertaa kirje päättyi edellistä huomaavaisemmin:
minulla on kunnia ilmoittaa tunteideni olevan mitä parhaimmat ja kunnioittavimmat.
Allekirjoittajaksi mainittiin teidän mitä nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne
(Vôtre trés humble et trés obeisant serviteur) Guillaume Schultz.
Samassa postissa
Schultz lähetti myös toisen kirjeen, jossa kerrotaan lähetettävän kirje Monsieur
Tollille ja mainitaan, että Savonlinnaan oli saatu Pietarista lähetys, jossa
oli monenmoista tavaraa ja, että olisi kovin ilahduttavaa, mikäli niillä voisi
palvella herra paronia.
Muistamme toki,
että myös Kustaa III:n sota oli Ruotsin hyökkäyssota, joka aiheutti tavattomasti
kurjuutta ja tappoi rajan tälläkin puolella jopa 50000 henkeä.
Näissä oloissa
hallitsevasta yläluokasta tulevat, usein taustaltaan sangen kosmopoliittiset upseerit,
jotka tunsivat toisensa ja saattoivat aina silloin tällöin vaihtaa isäntääkin, pyrkivät
pitämään välinsä korrekteina. Sehän oli molempien etu.
En tiedä, miten
kävi von Schultzin vaatiman oikaisun. Pelkään pahoin, ettei sellaista koskaan
ilmestynyt. Sen sijaan voi miettiä, oliko Schultzin ylentäminen ja hänelle
myönnetty kunniamerkki Venäjän taholta manööveri, jolla pyrittiin kumoamaan
maailmalle levinneen, Venäjän armeijaa loukkaavan tiedon vaikutus.
Ajankohtainen juttu.
VastaaPoistaKullakin ajalla on omat Olavinsa ja Schulzinsa, joilla on yhteydet myös rajan tuolle puolelle. ;)
Mielenkiintoista, kiitos!
VastaaPoistaLisävalaistusta halukkaille löytyy kansalliskirjaston sivustoilta. Tässä mainitsen vain "Kertomus ruotsalaisten joukkojen voitosta Parkumäessä Savossa 21.7.1789".
Siis eversti prikaatinkomentaja Stedigin taistelukertomuksen tappioluetteloineen. Vastassa siis mainitusti oli kenraaliluutnantti parooni von Shultzin komentamat joukot.
Linkki: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2205694?term=Steding&page=1
Lisää löytyy avainsanoilla KK:n arkistosivuilta.
Aiheesta myös blogissani: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kun+savossa+sodittiin
VastaaPoistaParkumäen taistelun 140-vuotismuiston merkeissä Aamulehti (22.7.1929) julkaisi hienolla ja ilmeikkäällä aikalaissuomella julkaistun Stedigin em. taistelukertomuksen. Sen mukaan von Schultz pakeni suon halki kasakkain ja talonpoikain avustamana, mahdollisesta haavoittumisesta ei mainita. Kansalliskirjaston Sanomalehtiarkistossa: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510206?term=Parkum%C3%A4en&term=Parkum%C3%A4est%C3%A4&term=Steding&term=Parkum%C3%A4ki&term=1789&page=3
VastaaPoista