sunnuntai 20. lokakuuta 2024

Saksalaisten sankari

 

Sankarien elämäkerrat

 

Vaikuttava englantilainen historioitsija Thomas Carlyle kiteytti joskus, että historia on kokoelma suurten miesten (sankarien) elämäkertoja.

Voihan sen sellaisena esittää. Silloin siitä saadaan helposti muokattua erityisen havainnollinen sankaritarina hieman samaan tyyliin, kuin nyt nuorten osastot kirjakaupoissa täyttyvät erilaisista Sankaritarinoita tytöille-kirjoista, joiden päähenkilöt vaikuttavat kyllä aika tylsiltä. Joka tapauksessa, sankaritarinassa ihminen muunnetaan hyvien saavutustensa summaksi.

Samalla on tietenkin unohdettava häiritsevät elementit. Kaiken maailman banaliteeteilla ei sitä paitsi ole edes yleistä kiinnostavuutta. Sankari on sankari juuri siksi, että hänessä olennoituvat kansansa parhaat pyrinnöt ja ominaisuudet. Huonoimmat voi kaikin mokomin unohtaa.

Positiivisten sankarien merkitystä lasten ja nuorten eettisessä kasvatuksessa ei ole syytä väheksyä. Henkilönpalvonta on jalostavaa, kuten myös Hitler aikoinaan totesi.  Neuvostoliitossa asia oivallettiin ehkä paremmin kuin missään muualla.

Stalinin kohdalla voi todella puhua apoteoosista eli jumalaksi korottamisesta ja samahan koskee Mao Tsetungia. Stalinin vuonna 1939 ilmestynyt Lyhyt elämäkerta on tämän lajityypin mallikappale.

On niitä sankareita ollut lännempänäkin. Minusta omituisimpiin on kuulunut Fredrik Suuri, joka epäilemättä oli tavallista erikoisempi ihminen, mutta lopultakin hänen merkityksensä oli imperialismissa ja sotilasvaltiossa, jonka Napoleon sitten pani matalaksi kuin korttitalon.

Fredrik olennoi preussilaisuutta, mitä muualla Saksassa usein vihattiin, mutta joka muotosi oman mallinsa mukaan koko Saksan, kun se yhdistyi Preussin johdolla.

Myöhemmin preussilaisuutta on Saksassa ankarastikin arvosteltu, mutta sen perinne on tullut Saksan historiaan jäädäkseen. Joka tapauksessa maa nousi edes lyhytaikaiseen poliittiseen suuruuteen Fredrikin luoman Preussin johdolla.

Miten mahtanee käydä Putinin oan maansa historiassa, olen useinkin arvaillut. Pelkään pahoin, että hän toistaiseksi jää sinne suurmiehenä. Se olisi suuri vanhinko.

Kas tällaisia kohtaloita oli aikoinaan Preussin Fredrik Suuren hahmolla historian varrella:

 

 

 sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Fredrikin koirat ja perunat

 

Perunat, koirat ja Preussi

 

Fredrik Suuren hauta Potsdamissa on karun yksinkertainen ja pienehkön marmorilaatan päällä on aina perunoita, ainakin eilen, siis lauantaina oli.

Vieressä on muutamia samanlaisia laattoja, mutta niihin ei ole kirjoitettu ihmisten, vaan koirien nimiä. Fredrikin rakkauden koiriinsa ymmärtää vain toinen koiranystävä ja minusta se on hieno ominaisuus. Asiaa ei lainkaan pilaa se, että myös Hitler oli suuri koiramies. Hänen vegetarianismiaan en kyllä ymmärrä.

Asian kääntöpuoli on, ettei Potsdamiin haudattua kuningasta jumaloinutta, mutta häneltä varsin karun kohtelun saanutta kuningatarta ole mailla halmeilla. Ei näy merkkejä myöskään kamaripalvelijoista, joihin kuninkaalla oli hyvin lämmin suhde.

Mutta toki moinen eksentrismi sopii filosofille. Fredrik oli itse hautakammionsa suunnitellut ja rakennuttanut. Se oli ilmeisesti hänen todellinen huolettomuuden (Sans souci) tyyssijansa ja hän pyysi viemään ruumiinsa sinne ilman seremonioita, lyhdyn valossa, joutoväen silmiltä salassa.

Näin ei käynyt, vaan Vanha Fritz nostettiin kansakunnan kaapin päälle puolijumalana ja pysyi sellaisena Bismarckiin ja Hitleriin asti. Nykyiseen hautaansakin hän pääsi vasta hiljattain ja suuren juhlinnan kera, tietenkin.

 Itse asiassa ostamani puoli tusinaa Fredrik-julkaisua (osa lapsille) jatkavat kohteensa jumalointia. Lukukirja-Fritz on mukava ja joviaali setä, jolla tosin on murhaava äly, mutta sehän kuuluu nerolle.

Vanha Fritz kuului sitten ja kuuluu yhä saksalaiseen tarustoon sen sympaattisimpiin kuuluvana hahmona. Hän se juurrutti perunan viljelyn maahansa ja pelasti asukkaat nälänhädältä, hän teki maastaan suurvallan, hän tuki tieteitä ja taiteita, perusti oopperan ja rakennutti komeita palatseja. Musikaalisena ja filosofisena nerona hän seurusteli vertaistensa kanssa, Voltairesta Bachiin.

Fredrikin valistuneisuus on oma lukunsa. Lukukirja-Fritz kunnioittaa maansa lakia eikä tee interventiota omaksi hyväkseen, vaikka typerän myllärin tuotantolaitos kolisee hänen korvansa juuressa, hän poistaa kidutuksen ja sensuurin, hän suvaitsee muita uskontoja ja lupaa vaikka rakentaa moskeijoita, jos muhamettilaisia tulee maahan.

Mikä ero verrattuna vaikkapa Hitleriin! Fredrikin ratsastajapatsas Unter den Lindenillä oli alamaisten rakastama kuten hyvän kuninkaan muisto muutenkin. Kerrotaan että Hitlerin tultua valtaan joku desperado meni ja pisti hevosen kaulaan runon:

Komm’ mal nieder, alter Reiter,

es geht nich weiter

mit einem Gefreiter!

Fritzille siis oli tilausta, eivät kaiken maailman korpraalit pystyneet hommia hoitamaan.

Totta tai ei, tässä joka tapauksessa oli lyyriseksi pisaraksi tislattuna se ihannekuva vanhasta Fritzistä ja tämän edustamasta aidosta saksalaisuudesta, siitä, josta Hoffman von Fallersleben runoili tuon niin sympaattisen ja koskettavan laulunsa:

 

Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!

 

Lauluhan tunnetaan paremmin alkusanoistaan Deutschland, Deutschland, über alles. Joka tapauksessa se luultavasti yhäkin herättää kaksinaisia tunteita: Toisaalla on tuota Gemütlichkeitia, jonka olen yleensä kääntänyt lupsakkuudeksi ja toisaalla taas maantieteellisiä haaveita, joita naapurit ainoinaan oppivat säikähtämään.

Fritziä kyllä oli syytä pelätä oikeastaan kaikkien. Ennen taannoista Berliinin matkaa luin taas Rudolf Augsteinin kirjan Kuningas ja perilliset.

Kirja on lyhyesti sanoen lukukirja-Fritzin teurastus. Der Spiegelin perustajan, sanavalmiin Augsteinin kuvaamana nerosta piirtyykin hyvin vastenmielinen kuva.

Ihmisenä Fritz kuvataan tietenkin narsistiksi, mutta myös täysin tunteettomaksi sellaiseksi. Hän oli ihmisvihaaja, joka suoranaisesti halveksi alamaisiaan sangen demokraattisesti alimmasta ylimpään.

Muuta demokraattista itsevaltiaasta ei löytynytkään eikä se toki edes hänen asemaansa olisi sopinut, vaikka muuta kyllä on annettu ymmärtää.

Suorastaan kaameaa on lukea, miten kuningas, kirjoittaessaan sodan yleisistä periaatteista, kehottaa viimeisenä keinona käyttämään jopa syyttömien henkilöiden perheen ottamista panttivangiksi. Itse hän ei kainostellut tuhota arvorakennuksia ilman asiallista sotilaallista syytä eikä ihmishenki merkinnyt hänelle enempää kuin numeroa tilastoissa. Tässä hän muistutti Napoleonia.

Kiiltokuva lakia kunnioittavasta tieteen ja taiteen suosijasta tuhoutuu Augsteinin käsittelyssä. Hän vertailee kuninkaan tieteelle ja taiteelle antamia summia siihen haaskaukseen, jota tehtiin aivan tarpeettomasti. Erityisen tuhlaavaisuuden vertauskuvaksi nousee Potsdamin Uusi palatsi, eikä suotta. Fredrik halusi tehdä vaikutuksen muihin ruhtinaisiin ja epäilemättä sekin saattoi olla omalla tavallaan asiallinen pyrkimys.

Kun kuitenkin samaan aikaan sodissa surmattujen omaisille ja invalideille herui rahaa äärimmäisen niukasti, paljastuvat kuninkaan preferenssit räikeästi. Kulttuurin suuruuksillekaan ei määrärahoja herunut. Sitä paitsi Fredrik halveksi saksan kieltä ja saksalaista kirjallisuutta aivan avoimesti eikä panostanut niiden kehittämiseen.

 Saksalaista filosofiaa hän ei tuntenut eikä arvostanut. Itse hän selitti olevansa ranskalainen, siis sivistykseltään.

Fredrikin sotien vaatimien uhrien määrä oli todella valtava, mutta kannattaa toki kysyä, miksi hän niitä kävi. Oliko kyseessä todella valtion olemassaolo, ei ainakaan aluksi ole suinkaan ilmeistä. Joka tapauksessa täysin häikäilemätön sodan käyttö politiikan välineenä oli Fredrikille luonteenomaista. Hän ymmärsi itsekin, ettei kyseessä ollut vain raison d´êtat, vaan myös turhamaisuus.

Samaa perinnettähän sittemmin jatkoi Bismarck ja sen jälkeen Hitler. Vaihtelevalla menestyksellä.

Lukukirja-Fritz tietenkin onnistui kaikessa minkä teki. Lukukirjassa ei kannata pohdiskella hänen ottamiaan riskejä ja sitä vastuuta, jonka hän sotimaan lähtiessään otti niiden sadoista tuhansista uhreista. Sen sijaan niissä voidaan kyllä mainita Brandenburgin/Hohenzollernin hallitsijasuvun ihme: Pietari III:n ilmestyminen ex machina pelastavaksi enkeliksi.

Mutta entäpä jos Venäjän keisarinna Elisabeth olisikin elänyt vaikkapa pari vuotta kauemmin? Silloin Preussi olisi hajotettu eikä Unter den Lindenillä olisi Fredrikin ratsastajapatsasta. Silloin militarismiinsa tukehtuvasta Preussista ei olisi tullut suurvaltaa Euroopan politiikkaan. Silloin Puolakin olisi jäänyt jakamatta ja niin edelleen.

No, kuvitella voi kaikenlaista. Joka tapauksessa parinsadantuhannen miehen vakinaista armeijaa ylläpitävää Preussia ja sen antamaa menestyksen reseptiä Saksan historialle ei olisi ollut olemassa, mikäli kaikki olisi sujunut niin sanoakseni normaalisti.

Itse asiassa Napoleon sitten varsin pian myöhemmin tuhosikin Fredrikin luomuksen kuin korttitalon, huolimatta siitä, ettei hänen, Napoleonin, armeijansa ollut se täysin epäinhimillinen koirakoulu (käytän nyt huonoa sanaa), johon kuningas alisti alamaisensa.

Keppikuri kujanjuoksuineen ei jäänyt preussilaiseksi erikoisuudeksi. Venäjällä sillä oli omat fanaattiset kannattajansa Pietari III:sta Nikolai I:een. Sen tehokkuus oli kuitenkin epäilyttävä. Fredrikin armeijassa jouduttiin koko ajan pelkäämään sotilaiden karkaamista, sen sijaan Venäjällä kyettiin Suvorovin johdolla huippusuorituksiin me-henkeä nostattamalla.

Fredrikin aikaan ei edes vielä ollut kehitetty kansanopetusta, joka sitten myöhemmin oli itävaltalaiseen verrattuna ylivertainen ja jolla selitettiin myös 1860-luvun sotilaalliset menestykset.

Vanha Fritz oli todella hyvin omalaatuinen ja omituinen hahmo ja ansaitsee sekä meidän että saksalaisten kiinnostuksen.

Tulee kyllä miettineeksi, miten paljon kansanomainen historiakuva oikeastaan edes voi poiketa siitä lukukirjakuvasta, joka kaikille kansalaisille joudutaan antamaan.

Saksan historian museossa en ainakaan minä havainnut kriittisyyttä Fredrikiä ja hänen perintöään kohtaan. Sen sijaan siellä oli keskeisellä paikalla vanhan Fritzin puku, hieman kuin idoliksi nostettuna.

Fragen an die deutsche Geschichte-näyttelyssä Gendarmenmarktilla en nyt tällä kertaa ehtinyt käymään enkä enää muista, mitä siellä olisi tästä aihepiiristä ollut.

Itseruoskinta joka tapauksessa sopisikin kovin huonosti varsinaiseen kansakunnan historian museoon. Idea täydentävästä museosta, joka Berliinissä on toteutettu, on siksikin hyvin kiinnostava.

Sellaista kaipaisi myös esimerkiksi noiden äsken perustettujen Venäjän historian museoiden (Rossija -moja istorija) rinnalle. Saapa nähdä, joko ne piankin tulevat.

A propos, milloin meille saadaan Suomen historian museo? Se olisi kovin kiinnostava ja tarpeellinen. Tuskinpa teen suurtakaan syntiä, mikäli sanon, että maamme historia on poikkeuksellisen kiinnostava ja jännittävä.

Suurvaltojen sovinistit eivät tällaista näkemystä haluaisi pienten valtioiden edustajille sallia, mutta se on heidän ongelmansa.

 

12 kommenttia:

  1. Tässä muuten vaikuttava pätkä elokuvasta. Automaatin tekemä tekstitys on ala-arvoinen, mutta tunnelmaa riittää. Fritz muuten kuuluu karjaisseen jollekin tuskiaan valittavalla haavoittuneelle, että tämän kuuluisi kuolla arvokkaasti. https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?q=die+trommel+schl%c3%a4gt+und+schmettert&mid=0CF18B3EC640165D3A3D0CF18B3EC640165D3A3D&FORM=VIRE

    VastaaPoista
  2. > [TV] "Pelkään pahoin, että hän [Putin] toistaiseksi jää sinne [historiaan] suurmiehenä."

    Tietenkin näin käy. Jäihän meilläkin Kekkonen historiaan suurmiehenä. Toista se on esimerkiksi asioista neuvottelevan pääministerimme Petteri Orpon kohtalo. Kansa siirtää hänet historiaan nyhverönä.

    Semmoisia me ihmiset olemme. Valta ja voima meitä viehättää, ylivalta eniten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kekkosella ja Putinilla on kyllä iso ero ja en sano kumman hyväksi ..

      Poista
  3. "Fredrikin sotien vaatimien uhrien määrä oli todella valtava, mutta kannattaa toki kysyä, miksi hän niitä kävi. Oliko kyseessä todella valtion olemassaolo, ei ainakaan aluksi ole suinkaan ilmeistä. ...Joka tapauksessa parinsadantuhannen miehen vakinaista armeijaa ylläpitävää Preussia ja sen antamaa menestyksen"

    Fredrikin ja hänen luomansa Preussin tie oli hyvä esimerkki ns polkuriippuvuudesta: ensin piti Itävallan perimyssodassa valoittaa rikas Sleesia, jotta voitiin ylläpitää riittävän suureksi arvioitua armeijaa, sitten piti puolustaa sitä seitsenvuotisessa sodassa ärtyneitä naapureita vastaan ja lopuksi osallistua Puolan ensimmäiseen jakoon armeijan kasvattamiseksi puolustamaan uusia valloituksia. Jokainen valloitus aiheutti kostonhimoa ja pelkoa naapureissa, jonka vuoksi piti kasvattaa armeijaa ja kasvattamiseksi valoittaa lisää maata jne.

    Augsteinin kirja on kyllä mainio, lukuunottamatta aikaudelleen luonteenomaista liiallista itseruoskintaa.

    VastaaPoista
  4. Suomen historia ennen Vatikaanin ja Ruotsin kirkon rosvoretkiä olisi todella kiinnostava. Asiasta juuri mitään tietämättönä diletanttina, väitän että porukka joka pystyi vakituiseen asumaan ja pärjäämään Suomen lumisissa korvissa ei ollut mitään mammariporukkaa, tai jotain säälittävää metsäläiskansaa, niin kuin hurriperäinen historian kirjoitus antaa ymmärtää. Tietysti jo Kalevalasta löytyy tukea vähän kunniakkaammalle menneisyydellemme

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se mammariporukkaa ollutkaan vaan sitä oli yksinkertaisesti liian vähän pysymään valtiokehityksessä kuningaskunnaksi ja vastustamaan ruotsalaisia. Hyvä kuitenkin oli, että päädyttiin osaksi Ruotsia eikä Novgorodia ja sitä myötä Venäjää kuten suurin osa sukulaiskansoistamme.

      Poista
    2. Ja se oli onnenpotku—ainakin nykysuomalaisten näkökulmasta!

      Poista
  5. Onhan sitä henkilöpalvontaa meilläkin. Jonkun Li Anderssonin äänivyöry EU-vaaleissa oli tästä osoitus. Ääniä tuli yli puoluerajojen, jopa kokoomuslaiset naiset kehuivat häntä maasta taivaaseen...

    VastaaPoista
  6. "Kulttuurin suuruuksillekaan ei määrärahoja herunut. Sitä paitsi Fredrik halveksi saksan kieltä ja saksalaista kirjallisuutta aivan avoimesti eikä panostanut niiden kehittämiseen.

    Saksalaista filosofiaa hän ei tuntenut eikä arvostanut. Itse hän selitti olevansa ranskalainen, siis sivistykseltään."

    Koen kyllä tuon arvostelun anakronismina: Fredrik eli aikautena ennen Ranskan vallankumousta ja Napoleonia eli nationalismia eikä saksalainen kulttuuri ollut vielä noussut edes varhaiskukoistukseensa - lukuunottamatta kirkkomusiikkia, jota Fredrik valistuksen edustana oletettavasti sydämessään halveksi. Voidaanko tuon aikakauden kosmopoliittia moittia tuon ajan hegemoniakultuurin ranskalaisuuden arvostamisesta.

    "Itse asiassa Napoleon sitten varsin pian myöhemmin tuhosikin Fredrikin luomuksen kuin korttitalon"

    Itse asiassa tuo tuho oli hyvin lyhytaikainen: uudistunut Preussin armeija marsalkka Blyscherin johdolla oli ratkaisevassa asemassa lyömässä Napoleonia Waterloon taistelussa. Preussi oli Wienin kongressin voittojavaltoja ja sen johdolla ja henkiselle perinnölle rakentui Saksan keisarikunta. Preusilaisuuden henkinen perintö hylättiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ukrainan sota panee kysymään olisiko sittenkin jotain pitänyt säilyttää...

    VastaaPoista
  7. "Ihmisenä Fritz kuvataan tietenkin narsistiksi, mutta myös täysin tunteettomaksi sellaiseksi", "Kun kuitenkin samaan aikaan sodissa surmattujen omaisille ja invalideille herui rahaa äärimmäisen niukasti, paljastuvat kuninkaan preferenssit räikeästi" ja vielä:"Fredrikin sotien vaatimien uhrien määrä oli todella valtava, mutta kannattaa toki kysyä, miksi hän niitä kävi..". Kun kyseinen Fritz (Solovjovin ym käyttämä haukkumasana sakemanneista) piti aivan erikseen koirista, niin kaikki tämä kuulosti jotenkin tutulta, eikö?

    VastaaPoista
  8. Nuorena, jo ennen armeijaa, opin, että Fredrik jakoi preussin armeijan upseerit neljään luokkaan seuraavien dimensioiden perusteella: älykäs, ahkera, laiska ja tyhmä.
    Jokaisella upseerilla on aina kaksi näistä ominaisuuksista:
    Ne, jotka ovat älykkäitä ja ahkeria, nimitän pääesikuntaan.

    Tietyissä olosuhteissa voidaan käyttää niitä, jotka ovat tyhmiä ja laiskoja.
    Mies, joka on älykäs ja laiska, pätevöityy korkeimpiin johtotehtäviin. Hänellä on tarvittava henkinen selkeys vaikeisiin päätöksiin.

    Mutta jokaisesta, joka on tyhmä ja ahkera, on päästävä eroon. Niinpä heidät ammutaan aamunkoitteessa.

    Myöhemmin minäkin opin, että saattaahan tämä kyllä olla Fredrikin nelikenttä, mutta aiheellisesti se on laitettu saksalaisen kenraalieversti Kurt von Hammerstein-Equordin (1878-1943) nimiin. Perustelutkin ovat selkeät:
    Hammerstein-Equord varoitti Hitleriä henkilökohtaisesti, että hän ammuttaisi Hitlerin, mikäli kansallissosialistit yrittäisivät saada vallan laittomasti.
    Lisäksi hän varoitti myös Hindenburgia nimittämästä Hitleriä valtakunnankansleriksi.
    Toisen maailmansodan alettua kenraali kutsuttiin takaisin palvelukseen länsirajalle, jossa hän yritti saada Hitlerin vierailemaan maanalaisessa tukikohdassaan tuottaakseen attentaatin, mutta ”kettu haistoi myrkyn”.
    Sinnikäs kenraalieversti, jolla oli ”negatiivinen asenne kansallissosialismia kohtaan" katsoi siis H:n kuuluvan selkeästi kategoriaan neljä.
    Kenraalieversti erotettiin jälleen armeijasta ja hän kuoli syöpään 1943.
    Hänen kaksi poikaansa kuului von Stauffenbergin salaliittoon 20.7.1944.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.