Sankarien elämäkerrat
Vaikuttava englantilainen historioitsija
Thomas Carlyle kiteytti joskus, että historia on kokoelma suurten miesten
(sankarien) elämäkertoja.
Voihan sen sellaisena esittää.
Silloin siitä saadaan helposti muokattua erityisen havainnollinen sankaritarina
hieman samaan tyyliin, kuin nyt nuorten osastot kirjakaupoissa täyttyvät
erilaisista Sankaritarinoita tytöille-kirjoista, joiden päähenkilöt vaikuttavat
kyllä aika tylsiltä. Joka tapauksessa, sankaritarinassa ihminen muunnetaan
hyvien saavutustensa summaksi.
Samalla on tietenkin unohdettava häiritsevät
elementit. Kaiken maailman banaliteeteilla ei sitä paitsi ole edes yleistä
kiinnostavuutta. Sankari on sankari juuri siksi, että hänessä olennoituvat
kansansa parhaat pyrinnöt ja ominaisuudet. Huonoimmat voi kaikin mokomin
unohtaa.
Positiivisten sankarien merkitystä
lasten ja nuorten eettisessä kasvatuksessa ei ole syytä väheksyä. Henkilönpalvonta
on jalostavaa, kuten myös Hitler aikoinaan totesi. Neuvostoliitossa asia oivallettiin ehkä paremmin
kuin missään muualla.
Stalinin kohdalla voi todella puhua
apoteoosista eli jumalaksi korottamisesta ja samahan koskee Mao Tsetungia. Stalinin
vuonna 1939 ilmestynyt Lyhyt elämäkerta on tämän lajityypin mallikappale.
On niitä sankareita ollut
lännempänäkin. Minusta omituisimpiin on kuulunut Fredrik Suuri, joka
epäilemättä oli tavallista erikoisempi ihminen, mutta lopultakin hänen merkityksensä
oli imperialismissa ja sotilasvaltiossa, jonka Napoleon sitten pani matalaksi
kuin korttitalon.
Fredrik olennoi preussilaisuutta,
mitä muualla Saksassa usein vihattiin, mutta joka muotosi oman mallinsa mukaan
koko Saksan, kun se yhdistyi Preussin johdolla.
Myöhemmin preussilaisuutta on Saksassa
ankarastikin arvosteltu, mutta sen perinne on tullut Saksan historiaan
jäädäkseen. Joka tapauksessa maa nousi edes lyhytaikaiseen poliittiseen
suuruuteen Fredrikin luoman Preussin johdolla.
Miten mahtanee käydä Putinin oan
maansa historiassa, olen useinkin arvaillut. Pelkään pahoin, että hän
toistaiseksi jää sinne suurmiehenä. Se olisi suuri vanhinko.
Kas tällaisia kohtaloita oli
aikoinaan Preussin Fredrik Suuren hahmolla historian varrella:
sunnuntai 25. maaliskuuta 2018
Perunat, koirat ja Preussi
Fredrik Suuren hauta Potsdamissa on
karun yksinkertainen ja pienehkön marmorilaatan päällä on aina perunoita,
ainakin eilen, siis lauantaina oli.
Vieressä on muutamia samanlaisia
laattoja, mutta niihin ei ole kirjoitettu ihmisten, vaan koirien nimiä.
Fredrikin rakkauden koiriinsa ymmärtää vain toinen koiranystävä ja minusta se
on hieno ominaisuus. Asiaa ei lainkaan pilaa se, että myös Hitler oli suuri
koiramies. Hänen vegetarianismiaan en kyllä ymmärrä.
Asian kääntöpuoli on, ettei
Potsdamiin haudattua kuningasta jumaloinutta, mutta häneltä varsin karun
kohtelun saanutta kuningatarta ole mailla halmeilla. Ei näy merkkejä myöskään
kamaripalvelijoista, joihin kuninkaalla oli hyvin lämmin suhde.
Mutta toki moinen eksentrismi sopii
filosofille. Fredrik oli itse hautakammionsa suunnitellut ja rakennuttanut. Se
oli ilmeisesti hänen todellinen huolettomuuden (Sans souci) tyyssijansa
ja hän pyysi viemään ruumiinsa sinne ilman seremonioita, lyhdyn valossa,
joutoväen silmiltä salassa.
Näin ei käynyt, vaan Vanha
Fritz nostettiin kansakunnan kaapin päälle puolijumalana ja pysyi
sellaisena Bismarckiin ja Hitleriin asti. Nykyiseen hautaansakin hän pääsi
vasta hiljattain ja suuren juhlinnan kera, tietenkin.
Itse asiassa ostamani puoli
tusinaa Fredrik-julkaisua (osa lapsille) jatkavat kohteensa jumalointia.
Lukukirja-Fritz on mukava ja joviaali setä, jolla tosin on murhaava äly, mutta
sehän kuuluu nerolle.
Vanha Fritz kuului sitten ja kuuluu
yhä saksalaiseen tarustoon sen sympaattisimpiin kuuluvana hahmona. Hän se
juurrutti perunan viljelyn maahansa ja pelasti asukkaat nälänhädältä, hän teki
maastaan suurvallan, hän tuki tieteitä ja taiteita, perusti oopperan ja
rakennutti komeita palatseja. Musikaalisena ja filosofisena nerona hän
seurusteli vertaistensa kanssa, Voltairesta Bachiin.
Fredrikin valistuneisuus on oma
lukunsa. Lukukirja-Fritz kunnioittaa maansa lakia eikä tee
interventiota omaksi hyväkseen, vaikka typerän myllärin tuotantolaitos kolisee
hänen korvansa juuressa, hän poistaa kidutuksen ja sensuurin, hän suvaitsee
muita uskontoja ja lupaa vaikka rakentaa moskeijoita, jos muhamettilaisia tulee
maahan.
Mikä ero verrattuna vaikkapa
Hitleriin! Fredrikin ratsastajapatsas Unter den Lindenillä oli
alamaisten rakastama kuten hyvän kuninkaan muisto muutenkin. Kerrotaan että
Hitlerin tultua valtaan joku desperado meni ja pisti hevosen kaulaan runon:
Komm’ mal nieder, alter Reiter,
es geht nich weiter
mit einem Gefreiter!
Fritzille siis oli tilausta, eivät
kaiken maailman korpraalit pystyneet hommia hoitamaan.
Totta tai ei, tässä joka
tapauksessa oli lyyriseksi pisaraksi tislattuna se ihannekuva vanhasta
Fritzistä ja tämän edustamasta aidosta saksalaisuudesta, siitä, josta Hoffman
von Fallersleben runoili tuon niin sympaattisen ja koskettavan laulunsa:
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang
Sollen in der Welt behalten
Ihren alten schönen Klang,
Uns zu edler Tat begeistern
Unser ganzes Leben lang –
Deutsche Frauen, deutsche Treue,
Deutscher Wein und deutscher Sang!
Lauluhan tunnetaan paremmin
alkusanoistaan Deutschland, Deutschland, über alles. Joka
tapauksessa se luultavasti yhäkin herättää kaksinaisia tunteita: Toisaalla on
tuota Gemütlichkeitia, jonka olen yleensä kääntänyt lupsakkuudeksi ja
toisaalla taas maantieteellisiä haaveita, joita naapurit ainoinaan oppivat
säikähtämään.
Fritziä kyllä oli syytä pelätä
oikeastaan kaikkien. Ennen taannoista Berliinin matkaa luin taas Rudolf
Augsteinin kirjan Kuningas ja perilliset.
Kirja on lyhyesti sanoen
lukukirja-Fritzin teurastus. Der Spiegelin perustajan,
sanavalmiin Augsteinin kuvaamana nerosta piirtyykin hyvin vastenmielinen kuva.
Ihmisenä Fritz kuvataan tietenkin
narsistiksi, mutta myös täysin tunteettomaksi sellaiseksi. Hän oli
ihmisvihaaja, joka suoranaisesti halveksi alamaisiaan sangen demokraattisesti
alimmasta ylimpään.
Muuta demokraattista itsevaltiaasta
ei löytynytkään eikä se toki edes hänen asemaansa olisi sopinut, vaikka muuta
kyllä on annettu ymmärtää.
Suorastaan kaameaa on lukea, miten
kuningas, kirjoittaessaan sodan yleisistä periaatteista, kehottaa viimeisenä
keinona käyttämään jopa syyttömien henkilöiden perheen ottamista
panttivangiksi. Itse hän ei kainostellut tuhota arvorakennuksia ilman asiallista
sotilaallista syytä eikä ihmishenki merkinnyt hänelle enempää kuin numeroa
tilastoissa. Tässä hän muistutti Napoleonia.
Kiiltokuva lakia kunnioittavasta
tieteen ja taiteen suosijasta tuhoutuu Augsteinin käsittelyssä. Hän vertailee
kuninkaan tieteelle ja taiteelle antamia summia siihen haaskaukseen, jota
tehtiin aivan tarpeettomasti. Erityisen tuhlaavaisuuden vertauskuvaksi nousee
Potsdamin Uusi palatsi, eikä suotta. Fredrik halusi tehdä
vaikutuksen muihin ruhtinaisiin ja epäilemättä sekin saattoi olla omalla
tavallaan asiallinen pyrkimys.
Kun kuitenkin samaan aikaan sodissa
surmattujen omaisille ja invalideille herui rahaa äärimmäisen niukasti,
paljastuvat kuninkaan preferenssit räikeästi. Kulttuurin suuruuksillekaan ei
määrärahoja herunut. Sitä paitsi Fredrik halveksi saksan kieltä ja saksalaista
kirjallisuutta aivan avoimesti eikä panostanut niiden kehittämiseen.
Saksalaista filosofiaa hän ei
tuntenut eikä arvostanut. Itse hän selitti olevansa ranskalainen, siis
sivistykseltään.
Fredrikin sotien vaatimien uhrien
määrä oli todella valtava, mutta kannattaa toki kysyä, miksi hän niitä kävi.
Oliko kyseessä todella valtion olemassaolo, ei ainakaan aluksi ole suinkaan
ilmeistä. Joka tapauksessa täysin häikäilemätön sodan käyttö politiikan
välineenä oli Fredrikille luonteenomaista. Hän ymmärsi itsekin, ettei kyseessä
ollut vain raison d´êtat, vaan myös turhamaisuus.
Samaa perinnettähän sittemmin
jatkoi Bismarck ja sen jälkeen Hitler. Vaihtelevalla menestyksellä.
Lukukirja-Fritz tietenkin onnistui
kaikessa minkä teki. Lukukirjassa ei kannata pohdiskella hänen ottamiaan
riskejä ja sitä vastuuta, jonka hän sotimaan lähtiessään otti niiden sadoista
tuhansista uhreista. Sen sijaan niissä voidaan kyllä mainita Brandenburgin/Hohenzollernin
hallitsijasuvun ihme: Pietari III:n ilmestyminen ex machina pelastavaksi
enkeliksi.
Mutta entäpä jos Venäjän keisarinna
Elisabeth olisikin elänyt vaikkapa pari vuotta kauemmin? Silloin Preussi olisi
hajotettu eikä Unter den Lindenillä olisi Fredrikin
ratsastajapatsasta. Silloin militarismiinsa tukehtuvasta Preussista ei olisi
tullut suurvaltaa Euroopan politiikkaan. Silloin Puolakin olisi jäänyt
jakamatta ja niin edelleen.
No, kuvitella voi kaikenlaista.
Joka tapauksessa parinsadantuhannen miehen vakinaista armeijaa ylläpitävää
Preussia ja sen antamaa menestyksen reseptiä Saksan historialle ei olisi ollut
olemassa, mikäli kaikki olisi sujunut niin sanoakseni normaalisti.
Itse asiassa Napoleon sitten varsin
pian myöhemmin tuhosikin Fredrikin luomuksen kuin korttitalon, huolimatta
siitä, ettei hänen, Napoleonin, armeijansa ollut se täysin epäinhimillinen
koirakoulu (käytän nyt huonoa sanaa), johon kuningas alisti alamaisensa.
Keppikuri kujanjuoksuineen ei
jäänyt preussilaiseksi erikoisuudeksi. Venäjällä sillä oli omat fanaattiset
kannattajansa Pietari III:sta Nikolai I:een. Sen tehokkuus oli kuitenkin
epäilyttävä. Fredrikin armeijassa jouduttiin koko ajan pelkäämään sotilaiden
karkaamista, sen sijaan Venäjällä kyettiin Suvorovin johdolla
huippusuorituksiin me-henkeä nostattamalla.
Fredrikin aikaan ei edes vielä
ollut kehitetty kansanopetusta, joka sitten myöhemmin oli itävaltalaiseen
verrattuna ylivertainen ja jolla selitettiin myös 1860-luvun sotilaalliset
menestykset.
Vanha Fritz oli todella hyvin
omalaatuinen ja omituinen hahmo ja ansaitsee sekä meidän että saksalaisten
kiinnostuksen.
Tulee kyllä miettineeksi, miten
paljon kansanomainen historiakuva oikeastaan edes voi poiketa siitä
lukukirjakuvasta, joka kaikille kansalaisille joudutaan antamaan.
Saksan historian museossa en
ainakaan minä havainnut kriittisyyttä Fredrikiä ja hänen perintöään kohtaan.
Sen sijaan siellä oli keskeisellä paikalla vanhan Fritzin puku, hieman kuin
idoliksi nostettuna.
Fragen an die deutsche
Geschichte-näyttelyssä Gendarmenmarktilla en nyt tällä kertaa ehtinyt
käymään enkä enää muista, mitä siellä olisi tästä aihepiiristä ollut.
Itseruoskinta joka tapauksessa
sopisikin kovin huonosti varsinaiseen kansakunnan historian museoon.
Idea täydentävästä museosta, joka Berliinissä on toteutettu, on siksikin hyvin
kiinnostava.
Sellaista kaipaisi myös esimerkiksi
noiden äsken perustettujen Venäjän historian museoiden (Rossija -moja
istorija) rinnalle. Saapa nähdä, joko ne piankin tulevat.
A propos, milloin meille
saadaan Suomen historian museo? Se olisi kovin kiinnostava ja tarpeellinen.
Tuskinpa teen suurtakaan syntiä, mikäli sanon, että maamme historia on
poikkeuksellisen kiinnostava ja jännittävä.
Suurvaltojen sovinistit eivät
tällaista näkemystä haluaisi pienten valtioiden edustajille sallia, mutta se on
heidän ongelmansa.
Tässä muuten vaikuttava pätkä elokuvasta. Automaatin tekemä tekstitys on ala-arvoinen, mutta tunnelmaa riittää. Fritz muuten kuuluu karjaisseen jollekin tuskiaan valittavalla haavoittuneelle, että tämän kuuluisi kuolla arvokkaasti. https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?q=die+trommel+schl%c3%a4gt+und+schmettert&mid=0CF18B3EC640165D3A3D0CF18B3EC640165D3A3D&FORM=VIRE
VastaaPoista> [TV] "Pelkään pahoin, että hän [Putin] toistaiseksi jää sinne [historiaan] suurmiehenä."
VastaaPoistaTietenkin näin käy. Jäihän meilläkin Kekkonen historiaan suurmiehenä. Toista se on esimerkiksi asioista neuvottelevan pääministerimme Petteri Orpon kohtalo. Kansa siirtää hänet historiaan nyhverönä.
Semmoisia me ihmiset olemme. Valta ja voima meitä viehättää, ylivalta eniten.
Kekkosella ja Putinilla on kyllä iso ero ja en sano kumman hyväksi ..
Poista"Fredrikin sotien vaatimien uhrien määrä oli todella valtava, mutta kannattaa toki kysyä, miksi hän niitä kävi. Oliko kyseessä todella valtion olemassaolo, ei ainakaan aluksi ole suinkaan ilmeistä. ...Joka tapauksessa parinsadantuhannen miehen vakinaista armeijaa ylläpitävää Preussia ja sen antamaa menestyksen"
VastaaPoistaFredrikin ja hänen luomansa Preussin tie oli hyvä esimerkki ns polkuriippuvuudesta: ensin piti Itävallan perimyssodassa valoittaa rikas Sleesia, jotta voitiin ylläpitää riittävän suureksi arvioitua armeijaa, sitten piti puolustaa sitä seitsenvuotisessa sodassa ärtyneitä naapureita vastaan ja lopuksi osallistua Puolan ensimmäiseen jakoon armeijan kasvattamiseksi puolustamaan uusia valloituksia. Jokainen valloitus aiheutti kostonhimoa ja pelkoa naapureissa, jonka vuoksi piti kasvattaa armeijaa ja kasvattamiseksi valoittaa lisää maata jne.
Augsteinin kirja on kyllä mainio, lukuunottamatta aikaudelleen luonteenomaista liiallista itseruoskintaa.
Suomen historia ennen Vatikaanin ja Ruotsin kirkon rosvoretkiä olisi todella kiinnostava. Asiasta juuri mitään tietämättönä diletanttina, väitän että porukka joka pystyi vakituiseen asumaan ja pärjäämään Suomen lumisissa korvissa ei ollut mitään mammariporukkaa, tai jotain säälittävää metsäläiskansaa, niin kuin hurriperäinen historian kirjoitus antaa ymmärtää. Tietysti jo Kalevalasta löytyy tukea vähän kunniakkaammalle menneisyydellemme
VastaaPoistaEi se mammariporukkaa ollutkaan vaan sitä oli yksinkertaisesti liian vähän pysymään valtiokehityksessä kuningaskunnaksi ja vastustamaan ruotsalaisia. Hyvä kuitenkin oli, että päädyttiin osaksi Ruotsia eikä Novgorodia ja sitä myötä Venäjää kuten suurin osa sukulaiskansoistamme.
PoistaJa se oli onnenpotku—ainakin nykysuomalaisten näkökulmasta!
PoistaOnhan sitä henkilöpalvontaa meilläkin. Jonkun Li Anderssonin äänivyöry EU-vaaleissa oli tästä osoitus. Ääniä tuli yli puoluerajojen, jopa kokoomuslaiset naiset kehuivat häntä maasta taivaaseen...
VastaaPoistaHalusivat hänet täältä pois
Poista"Kulttuurin suuruuksillekaan ei määrärahoja herunut. Sitä paitsi Fredrik halveksi saksan kieltä ja saksalaista kirjallisuutta aivan avoimesti eikä panostanut niiden kehittämiseen.
VastaaPoistaSaksalaista filosofiaa hän ei tuntenut eikä arvostanut. Itse hän selitti olevansa ranskalainen, siis sivistykseltään."
Koen kyllä tuon arvostelun anakronismina: Fredrik eli aikautena ennen Ranskan vallankumousta ja Napoleonia eli nationalismia eikä saksalainen kulttuuri ollut vielä noussut edes varhaiskukoistukseensa - lukuunottamatta kirkkomusiikkia, jota Fredrik valistuksen edustana oletettavasti sydämessään halveksi. Voidaanko tuon aikakauden kosmopoliittia moittia tuon ajan hegemoniakultuurin ranskalaisuuden arvostamisesta.
"Itse asiassa Napoleon sitten varsin pian myöhemmin tuhosikin Fredrikin luomuksen kuin korttitalon"
Itse asiassa tuo tuho oli hyvin lyhytaikainen: uudistunut Preussin armeija marsalkka Blyscherin johdolla oli ratkaisevassa asemassa lyömässä Napoleonia Waterloon taistelussa. Preussi oli Wienin kongressin voittojavaltoja ja sen johdolla ja henkiselle perinnölle rakentui Saksan keisarikunta. Preusilaisuuden henkinen perintö hylättiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ukrainan sota panee kysymään olisiko sittenkin jotain pitänyt säilyttää...
"Ihmisenä Fritz kuvataan tietenkin narsistiksi, mutta myös täysin tunteettomaksi sellaiseksi", "Kun kuitenkin samaan aikaan sodissa surmattujen omaisille ja invalideille herui rahaa äärimmäisen niukasti, paljastuvat kuninkaan preferenssit räikeästi" ja vielä:"Fredrikin sotien vaatimien uhrien määrä oli todella valtava, mutta kannattaa toki kysyä, miksi hän niitä kävi..". Kun kyseinen Fritz (Solovjovin ym käyttämä haukkumasana sakemanneista) piti aivan erikseen koirista, niin kaikki tämä kuulosti jotenkin tutulta, eikö?
VastaaPoistaNuorena, jo ennen armeijaa, opin, että Fredrik jakoi preussin armeijan upseerit neljään luokkaan seuraavien dimensioiden perusteella: älykäs, ahkera, laiska ja tyhmä.
VastaaPoistaJokaisella upseerilla on aina kaksi näistä ominaisuuksista:
Ne, jotka ovat älykkäitä ja ahkeria, nimitän pääesikuntaan.
Tietyissä olosuhteissa voidaan käyttää niitä, jotka ovat tyhmiä ja laiskoja.
Mies, joka on älykäs ja laiska, pätevöityy korkeimpiin johtotehtäviin. Hänellä on tarvittava henkinen selkeys vaikeisiin päätöksiin.
Mutta jokaisesta, joka on tyhmä ja ahkera, on päästävä eroon. Niinpä heidät ammutaan aamunkoitteessa.
Myöhemmin minäkin opin, että saattaahan tämä kyllä olla Fredrikin nelikenttä, mutta aiheellisesti se on laitettu saksalaisen kenraalieversti Kurt von Hammerstein-Equordin (1878-1943) nimiin. Perustelutkin ovat selkeät:
Hammerstein-Equord varoitti Hitleriä henkilökohtaisesti, että hän ammuttaisi Hitlerin, mikäli kansallissosialistit yrittäisivät saada vallan laittomasti.
Lisäksi hän varoitti myös Hindenburgia nimittämästä Hitleriä valtakunnankansleriksi.
Toisen maailmansodan alettua kenraali kutsuttiin takaisin palvelukseen länsirajalle, jossa hän yritti saada Hitlerin vierailemaan maanalaisessa tukikohdassaan tuottaakseen attentaatin, mutta ”kettu haistoi myrkyn”.
Sinnikäs kenraalieversti, jolla oli ”negatiivinen asenne kansallissosialismia kohtaan" katsoi siis H:n kuuluvan selkeästi kategoriaan neljä.
Kenraalieversti erotettiin jälleen armeijasta ja hän kuoli syöpään 1943.
Hänen kaksi poikaansa kuului von Stauffenbergin salaliittoon 20.7.1944.