Menestyksen ja turmion tiet
Ruotsin keskuspankin Nobelin
muistopalkinnon (joka ei siis ole varsinainen tieteen Nobel), saivat tänä
vuonna Daron Acemoglu, Simon Johnson ja James A Robinson.
Merkittävä kunnianositushan se on
sekin, vaikka talousopit eivät vielä ole varsinaisia tieteenihanteita kyenneet
täyttämään, eli saavuttamaan sitä, mikä saksalainen kutsuu nimellä Der sichere
Gang einer Wissenschaft.
Joka tapauksessa nämä tutkijat ovat
kiinnittäneet huomiota instituutioiden merkitykseen. Ei kansakuntien ja valtioiden
menestystä voida selittää niiden raaka-ainerikkauksilla, jotka saattavat päin
vastoi olla kehityksen este, eikä niitä liioin voida nostaa kurjuuden alhosta
millään tukiaisilla ja kehitysavulla. Niiden merkitys saattaa olla aivan
samanlainen.
Siteeraan pätkän Nobel-komitean
lehdistötiedotteesta. Siinä ei ilmaista asiaa kokonaisuudessaan, mutta sen
sijaan kiinnitetään huomiota asiaan, joka mielestäni ansaitsee huomiota enemmän
kuin se on saanut.
Kolonialismin merkitys siirtomaiden
tulevaisuudelle ei ole ollut yksiselitteisen kielteinen, vaan jopa myönteinen.
Hyvät instituutiot ovat tie menestykseen ja huonot voievät turmioon. Tämä tulee
yhä uudelleen mieleen myös Venäjän kohdalla. En ryhdy tässä selittämään, miksi.
Tässä joka tapauksessa tuo edellä
mainittu lainaus:
The laureates have shown that one explanation
for differences in countries’ prosperity is the societal institutions that were
introduced during colonisation. Inclusive institutions were often introduced in
countries that were poor when they were colonised, over time resulting in a
generally prosperous population. This is an important reason for why former
colonies that were once rich are now poor, and vice versa.
Kirjoitin aikoinaan Acemoglun ja
Robinsonin kirjasta blogin, jonka panen nyt uudelleen tähän:
perjantai 12. helmikuuta 2016
Tie perikatoon
Daron Acemoglu ja James A. Robinson
ovat jokunen aika sitten julkaisseet kirjan Why Nations Fail? (Profile
Books, 2012, 529 s.)
Kuten nimi osoittaa, kirjasta siis
luvataan eväitä sen ymmärtämiseen, miten Zimbabwesta ja Somaliasta on saatu
juuri sellaisia kuin niistä on tullut. lmeisesti tämän kokemuksen perusteella
voi samalla löytää myös jotakin siitä, mikä on tässä maailmassa tehnyt
menestyksen mahdolliseksi. Kyseessä nimittäin näyttävät olevan kutakuinkin
samat tekijät.
Nogales, Arizona ja Nogales,
Sonora ovat itse asiassa samaa kaupunkia, jonka jakaa kahtia valtionraja.
Toinen vain on menestyvä ja toinen on kurja läävä. Sama koskee Pohjois- ja
Etelä-Koreaa. Mitä selityksiin tulee, kaikenlaiset sadut kolonialismista ja
riistosta, joiden vaikutus muka ulottuu satojen vuosienkin päähän, kannattaa
unohtaa, mikäli on vakavasti kiinnostunut asioiden syy-yhteyksistä.
Myös kehitysapu saa tekijöiltä
tylyn tuomion. He eivät pidä mahdottomana, että siitä voisi joissakin
tapauksissa olla saajamaille hyötyäkin, mutta koskaan se ei vielä ole ollut tie
menestykseen. Lähinnä sekin on käytännössä ollut yksi tapa pönkittää perverssiä
systeemiä, joka keskittyy kuppaamaan resursseja sen sijaan että kehittäisi
itseään, mutta tämä ei ole kirjan teema.
Avainsanat, etten sanoisi
taikasanat ovat tässä historiallisessa katsauksessa ekstraktiivisuus ja inklusiivisuus.
Molempia esiintyy sekä poliittisten instituutioiden tasolla että taloudessa.
Kummassakin tapauksessa myös inklusiivisuus, vai sanoisiko suomalaisittain
mukaan ottaminen on se hyvä asia ja ekstraktiivisuus eli kuppaaminen se
huono.
Aika korkealle abstraktiotasolle on
siis päästy vertailtaessa monia aivan erilaisia yhteiskuntia keskenään. Yleisen
elämänkokemuksen valossa on silloin odotettavissa, että tuloksena on
ympäripyöreitä latteuksia, joiden käytännön merkitys on yhtä tyhjän kanssa,
vaikka niitä komeasti nimittäisi lainomaisuuksiksi.
En kuitenkaan kuittaisi kirjan
antia näin lakonisesti. Tekijöiden logiikka vaikuttaa varsin toimivalta, vaikka
on tietenkin varottava soveltamasta mallia aivan sokeasti jokaisessa
yksityistapauksessa. Mahtuuhan tuollaisten yleisten termien taa hyvin suurta
monimuotoisuutta.
Sitä paitsi ekstraktiivinen eli
kuppaustalous ja siihen liittyvä vastaavanlainen poliittinen
saalistusjärjestelmä saattavat toimia hyvin pitkiäkin aikoja. Toimihan
Neuvostoliittokin aika monta vuosikymmentä aivan hämmästyttävän hyvin. Mutta
viimein se loppu koittaa näillä eväillä, varoittavat tekijät. Päättelen, että
tuomio koskee myös Venäjää, jonka mahdollisuuksia nimenomaan kuppauksellinen
poliittinen järjestelmä halvauttaa.
Räikeä esimerkki
kuppauspolitiikasta on Zimbabwe, Afrikan ehkä rikkain maa, josta tuli surkea
köyhälä pian sen jälkeen, kun alkuasukkaat Mugaben johdolla ottivat siellä
vallan. Tämä valtiomies ei tyytynyt vain riistämään valkoisilta viljelijöiltä
heidän työnsä hedelmiä, vaan jostakin syystä voittaa säännöllisesti myös
arpajaisissa. Ehkä hänellä on hyvä karma tai jotakin
vastaavaa? Itse tunnen huonosti noita muodikkaita huuhaaselityksiä.
Todennäköinen syy asialle on
tietenkin korruptio, joka Afrikassa yleensä vielä liittyy ns. heimoushenkeen,
jollainen kehittyneissä maissa on väistynyt rationaalisuuden tieltä. Maailman
epäonnistuneimman maan tittelin on jo kauan yleensä voittanut Somalia, jossa
kuppauksellisuus vielä yhdistyy sentralisaation täydelliseen puutteeseen.
Siitä suosta ei kai enää pääse kuin
yhteen suuntaan eli ylöspäin, mutta ei välttämättä minnekään, sillä sekin liike
pitäisi saada aikaan paikallisin voimin. Itse tulkitsen asian niin, ettei siitä
mitään tule niin kauan kuin tuota maata tuetaan kehitysavulla ja siirtolaisten
ja uskonnollisten puoskarien syytämällä rahalla, johon on vielä yhdistynyt
kansainvälinen rikollisuus, mukaan lukien merirosvous.
Instituutiot ovat avain kasvuun ja
kehitykseen, tekijät julistavat. Niiden tulee olla inklusiivisia eli sulkea
sisäänsä myös niitä, joita ei oikeasti haluttaisi asioista päättämään. Mutta
myös talouden tulee olla avointa innovaatioille ja luovalle tuholle. Muuten se
ennen pitkää, olosuhteiden muuttuessa, joutuu heräämään siihen, ettei vanha
enää toimikaan eikä uutta ole ja silloin ollaan nesteessä. Venäjällehän
tällaista, ikään kuin kosteaa herätystä on kauan ennusteltu.
Ehkäpä tässä sanomassa ei kovin
paljon uutta ole. Avoimuuden siunauksia on hehkutettu jo muutaman vuosikymmenen
ajan ja onhan periaate toiminutkin. Mutta entäpä, jos tämä avoimuuskin saattaa
muodostua aikapommiksi, ellei sen monia ankeita seurauksia osata hoitaa, vaan
tuijotetaan hypnotisoituina BKT:tä tai vastaavaa fetissiä?
Ikäviä kehityssuuntauksia hoitamaan
pystytään kai periaatteessa vain siellä, missä poliittiset instituutiot luovat
mahdollisuudet myös vähemmistöjen pyrkimysten edistämiselle. Mutta entäpä, jos
demokratian puitteissa kerta kaikkiaan päätetään, ettei jokin suuri osa
kansasta, esimerkiksi neljännes, kuitenkaan missään tapauksessa edusta
varteenotettavia intressejä? Silloin kai inklusiivisuudesta on huomattavaa
vajetta.
Esimerkkinä voisi ehkä olla Ruotsi.
Sehän on vuosikymmenet ollut maailman mallimaa ja ehkä ymmärrettävästikin
jämähtänyt ihailemaan itseään, eli siis sitä menestynyttä itseään, jonka
instituutiot saattavatkin uusissa oloissa johtaa turmioon. Se kansankoti, joka
naapuriin aikoinaan rakennettiin ei välttämättä toimi ikuisesti, ja sama koskee
sen meikäläistä kopiota.
Suomi on monissa mittauksissa yhä
uudelleen päässyt epäonnistuneiden valtioiden listan toiseen ääripäähän eli
onnistuneimpien joukkoon. Meillä ovat myös Acemoglun ja Robinsonin
kuuluttamat perusasiat kunnossa, joten voimme ehkä luottavaisina suhteutua
tulevaisuuteen. Mutta ei menestys tule kuin Manulle illallinen.
Periaatteessa uuden Somalian
rakentaminen tähän maahan on aivan mahdollista ja huolestuttavaa on, että
tietyt poliittiset pyrkimykset, joita voisi nimittää hullujenhuonepolitiikaksi,
ovat niin suuressa suosiossa.
Sekä demokraattiset ja legaaliset
instituutiot että ay-liikkeen kaltaiset ryhmittymät näyttävät jatkavan
toimintaansa ikään kuin eläisimme yhä 1970-luvun maailmassa. Herätys on
täälläkin odottamassa niitä, jotka nukkuvat, eikä se ole miellyttävä.
Acemogluun viitataan myös tässä: Vihavainen: Haun
acemoglu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
"Talous" ei todellakaan ole mikään tiede, vaan pikemminkin päinvastoin. Se on eurooppalaisella uudella ajalla syntyneiden uusien tiedonalojen joukossa ainoa, joka jäi tajunnallisissa premisseissään vanhan- ja keskiajan "ptolemaiolaisten" perusjäsennysten pohjalle.
VastaaPoista"Kartesiolaisen paradigman" -- eriytyvän subjektin ja objektivoituvan todellisuuden -- ja empirismin lähtökohdat tuottivat tulosta nimenomaan "ihmisestä riippumatonta todellisuutta" tutkittaessa, eikä empirismi koskaan ihmistieteissä täyttänyt samoja eksaktisuuden ehtoja jotka tekivät luonnontieteistä niin vaikuttavia. Paradoksaalista ajatushistoriassamme oli se, että tekniikka ja teollinen hyvinvointi toteutuivat paljolti "talousajattelun" raamituksissa, vaikka juuri talousajattelu oli jäänyt totaalisesti tunnustuksellisen uskonnon premisseille.
Ymmärtämättä tosiasiaa, että jokainen aika tiedollisen ajattelunsa laadusta riippumatta tarvitsee yhteisöllisyyden perustaksi tunnustuksellisen -- "uskonnollisen" tai muuten vahvasti aatteellisen -- ajattelulaatunsa, emme pysty ajatushistoriasta ymmärtämään mitään. Kuitenkaan tätä tosiasiaa ei ole mahdollista ymmärtää jos tajunnallisesti perustavassa asemassa on tunnustuksellinen ajattelulaatu, siis jokin omiin totuuksiinsa sulkeutunut uskonto, ismi, tai "talous".
Kyllä Somaliasta päästään muutakin kuin ylöspäin, sieltä päästään ulospäin. Ja tosiasia, jota kukaan ei tunnustuksellisen taloususkontomme sisältä käsin sano ääneen, on se, että rahaohjasteinen -- "velan" määrää kasvattava -- talous tarvitsee kansainvaeltajien massiiviset joukot, joilla lainakaupan strategisiksi kohteiksi lopulta asetettuja kansallisvaltioita pidetään velkakoukussa, mutta joita joukkoja yhdenkään kehittyneen kielellis-kulttuurisen kansallisvaltion sosiaalinen systeemi ei tule kestämään.
Suomella on tämän rahaohjasteisen näennäiseksaktin numerotalouden seuraaviin siirtoihin huonot asemoinnit vastata, meillä kun sen ensimmäiseen maailmanlaajaan eskalaatioon, 90-luvun suureen lamaan, kriisiin ja romahdukseen vastattiin nimenomaan järjestämällä Manulle illallinen, jonka yritysmaailma kustansi ja jonka korruptiivinen juristeria siunasi ja korruptiivinen journalismi peitteli. Sen illallisen ruokalista on sittemmin haudattu kassakaappiin, mutta niitä maksajia jotka eivät päätyneet itsemurhaan pidetään yhä narun päässä.
"Taloustieteen Nobel" on todellakin virheilmaisu. Itse asiassa jo "taloustiede" on totaalinen oksymoroni. Oikeampi ilmaisu olisi Taloususkonto.
Ajatuksia herättävä teksti. Kyllä, kolonialismia ei voida syyttää absoluuttisena pahuutena; tietenkin joillakin se pätemisen tarve on niin suunnaton, että totuudesta tulee valhe ja valheesta totuus. Aina tarpeen mukaan.
VastaaPoistaMutta onneksi tämä ei koske kaikkia. Toki noita saramoja riittää jokaiseen mahdolliseen tulkintaan.
Hyväntahtoisen kolonialismin seurausta oli - kuten tuolla naapurissakin totesin - kaivoprojektit, rokotusohjelmat ja ruoka-apu yms.
Edelleen, on huolestuttavaa, että kaikenmaailman putinit, kimit, medvedevit etc. voivat johtaa maailmanpolitiikkaa.
Tekstin teemaan liitty myös perspektiiviuutisointi, jota YLE ja HS harrastavat. Esimerkiksi tänään ylellä: https://yle.fi/a/74-20114349
Jos somali on heikkolahjainen ja kirjoitus että puhetaidoton, niin häntä saatetaan kiusata. Mutta, YLE: kyseessä on rasismi.
Muistan omalta kouluajaltani sen, että jos luokassa on heikkolahjainen, ylipainoinen, ärrävikainen jne. niin häntä kiusattiin. Omana kouluaikanani, neekereitä ei näkynyt muualla kuin televisiossa. Eli kiusatut olivat supisuomalaisia.
Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Kapea käytävä, Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (ISBN 978-952-7367-01-8).
VastaaPoistaKimmo Pietiläinen on tehnyt kulttuuriteon kääntäessään ja kustantaessaan tuon ja aikaisemman kirjan suomeksi.
Suosittelen, panee miettimään tänä tyhmistymisen aikakaudella.
"Herätys on täälläkin odottamassa niitä, jotka nukkuvat, eikä se ole miellyttävä."
VastaaPoistaOnkohan tämä jokaisen menestyvän yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kohtalo: niin kauan kuin jokin menettelytapa (rikostapa, liikeidea, hyökkäyssota jne) toimii, sitä jatketaan. Jos se yskii, jatketaan entistä kovemmin. Vasta kun on selvästi tultu tuon menettelytavan tien päähän, seuraa tuho tai uudistuminen, joka ei ole mukavaa, varsinkin vanhan, tuosta menettelystä hyötyneen eliitin kannalta.
Miksi maat kaatuvat? -teoksen kääntäjä-kustantajan tiivistys voi omalta osaltaan avata kirjan ideaa instituutioiden merkityksestä:
VastaaPoista"Miksi maat kaatuvat pyrkii selittämään monitieteisesti, miksi jotkin maat ovat vaurastuneet ja miksi toiset maat ovat pysyneet köyhinä.
Kirja esittää, että esimerkiksi maantieteilijä Jared Diamondin tarjoamat maantieteeseen ja biologiaan perustuvat selitykset vallan ja vaurauden synnystä eivät ole riittäviä.
Tekijät esittävät, että maissa vallitsevat instituutiot ovat ratkaisevassa asemassa maiden menestyksen synnyssä.
Maissa, jossa instituutiot ovat enimmäkseen inklusiivisia eli tarjoavat ihmisille mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan ja elämäänsä, ihmiset ja maa ovat voineet vaurastua. Maissa, joissa instituutiot ovat ekstraktiivisia, vauraus valuu lähinnä elittien käsiin."
Se että kuvaamme yhteisöilmiöitä osuvilla nimillä ei vielä riitä selitykseksi, eikä lisää ymmärrystämme. Tässkin kysymykset vain toistuvat, kun yritämme selvittää mielikuvia institutionalisoitumisesta.
Poista""Miljoonille ihmisille on tosiasioita korvannut niiden nimi. On selailtu elämää kuin hakusanakirjaa, johon "nationalismin", "imperialismin", "caesarismin", "kansainvälisyyden" tapaiset käsitteet on huolellisen likinäköisesti luetteloitu.""
Näin kirjoitti nuori nero Tatu Vaaskivi italianmatkaltaan vuonna 1939. Se tajunnallinen tilanne, ja siitä seuraava ajatusvirhe, ovat ennallaan. Nimen antaminen ei edelleenkään ole samaa kuin ongelmien oikea käsitteellistäminen.
Vaaskivelle valkeni jo tuolloin, että natsi-Saksa ja N-liitto ovat samaa maata. Monelle meistä totalitarismin synty ei ole vieläkään valjennut, vaan elämme ideologisten käsitteistöjen lumoissa.
Itsekin olen ihmetellyt, miten Suomessa tuntuu olevan jonkinlainen ainainen kaipuu 1970-luvun maailmaan (äidin kohtuun, freudilaisittain?). Jotkut hurjat haikailevat ihan 1980-luvulle...Puhun siis nimen omaan nomenklatuurasta ja ehkä myös intelligentsiasta.
VastaaPoistaSamaan aikaan yleinen fraasi jonkun poliitikon suusta on että hei, elämme jo vuotta 2024.
Ei, ette te elä. Se tavan suomalainen kyllä elää, muttei julkishallinnon ja politiikan kuplaan eksynyt orpo piru.
Ehkä se kaipuu on ihmiselle luontaista nostalgiaa omaan nuoruuteen, jolloin maailma näytti nuoresta selkeämmältä ja ehkä sitä aidosti olikin: suurvaltojen asema oli selkeä ja etupiirien rajat vakiintuneet, sisäpolitiikkassa maassa oli Isäntä ja tavallisen ihmisen elämä parani pikkuhiljaa kiitos kehittyvän hyvinvointivaltion. Ongelmat olivat kaukana jossain ulkomailla ja Eila Kännö pitikin ne siellä. Tytöt olivat kauniita ja ruoka ja uni maistui eikä mitään ongelmia ollut kun vanhemmat ja Urkki hoitelivat ne.
PoistaNiinpä, nykyään nuoret tytöt tuppaavat olevan rumia, lihavia, tupakovia "noita-akkoja".
PoistaTotta varmaan tämäkin. Maailmassa oli ehkä selkeämmät sävelet. Eikä kenelläkään nomenklatuuran edustajalla varmaan ole erityisiä haluja lähteä purkamaan iänaikaisia käytäntöjä, joista on heille selkeää etua.
PoistaMyös, Urkin varjo on yllättävän pitkä...
On myös semmoista, kuin Tatu Vanhasen löydökset, siis etnisyyden ja ÄO: n yhteys valtiolliseen menestykseen.
VastaaPoistaMutta ei saa sannoo, piaudetit posahtaa. Vaikka tilastollinen relevanssi on selvä.
Tämähän liittyy jo Karl Popperin ideaan avoin yhteiskunta ja suljettu yhteiskunta.
VastaaPoista> ”Tämä [yhteiskunnalliset instituutiot] on tärkeä syy siihen, miksi entiset siirtomaat, jotka olivat aikoinaan rikkaita, ovat nyt köyhiä”
VastaaPoista> Todennäköinen syy asialle on tietenkin korruptio, joka Afrikassa yleensä vielä liittyy ns. heimoushenkeen
Heimoushenki ei ehkä sinällään ole perussyy. Länsimaiset yritykset ovat omalla tavallaan ”heimoushenkisiä”, eli niissä ajatellaan pääasiassa oman yrityksen menestystä, ei kansakunnan yleistä vaurautta tai hyvinvointia. Amerikan kalvinismi on vielä tukenut tätä asennetta.
Saattaa olla, että tärkein tekijä länsimaissa on se, että meillä on ”superinstituutio” – lainsäädäntö – joka asettaa ”heimojen” toiminnoille säännöt ja rajat. Ja tällaisen kehittyminen vaatii aikaa ja jotain muuta, mitä lienee.
Kommunismin kaatumisen yksi syy oli se, että puolue ei vain rajoittanut ja ohjannut taloudellisten yksiköiden itsenäistä toimintaa, vaan puolue oli itse osa taloudellista järjestelmää.