Pariisin muistot ja menot

 

Lihan viettelys ja seireenit

 

Mika Waltari, Vieras mies tuli taloon ja muita pienoisromaaneja (Fine van Brooklyn, Kuun maisema, Pariisilaissolmio) 1991.

 

Mika Waltarin perhetausta oli uskonnollinen ja jopa puritaaninen. Sellainen oli myös ajan henki agraarisessa Suomessa, jonka urbaanisuudessakin oli pikkukaupungin leima.

Varsinaisia metropoleja ei Euroopassa eikä koko maailmassa ollutkaan vielä monta. Anonyymin ja sosiaalisista sidonnaisuuksista irtautuneen suurkaupunki-ihmisen aika oli vasta tulossa. Euroopassa uutta ajan henkeä symbolisoi Pariisi, jota pidettiin myös aistillisuuden ja kevytmielisyyden keskittymänä. Se sopikin hyvin vapauden ja rationaalisuuden nimeen vannovan sekulaarisen kolmannen tasavallan pääkaupungille.

Pariisin maine rajattoman vapauden ja nimenomaan lihallisen rakkauden tyyssijana säilyi pitkälle 1900-luvulle, vaikka tosiasiassa monet muut kaupungit taisivat ohittaa sen viimeistään 1960-luvulla. Berliinillä oli tässä suhteessa oma profiilinsa jo ennen toista maailmansotaa, ja Hampurin ilokadut pärjäsivät tuossa jalossa kilpailussa toisen maailmansodan jälkeen ainakin ns. rohkeudellaan, elleivät nyt juuri hienostuneisuudellaan.

Perässä tulivat pian Amsterdam kaikesta puritanismin perinteestän huolimatta, sitten Kööpenhamina ja yllättäen koko Pohjola, joka nykyään lienee seksuaalisen vapaamielisyyden varsinainen symboli. Olen kyllä saattanut jo pudota kelkasta.

Joka tapauksessa vielä maailmansotien välisellä kaudella jo pelkällä Pariisin nimellä oli tietty kaiku, jota monet pitivät synnillisenä. Kertomuksessa Pariisilaissolmio, herättää pelkkä räikeä kravatti keski-ikäisen pankkimiehen muistot nuoruutensa Pariisista ja sen estottomasta seksuaalisuudesta. Siellä ja nimenomaan siellä suudeltiin avoimen julkisesti ja aistillisuus oli luonnollinen osa elämää.

Kertomuksen päähenkilön oli vapauttanut estoistaan muuan Jeanne, joka näköjään oli niin sanottu grisette. Tämä instituutiohan oli Pariisissa olemassa jo 1600-luvulta lähtien ja tarkoitti työväenluokkaisia tyttöjä, jotka hankkivat osan elatustaan seksuaalisuhteilla, siis itse asiassa prostituutiolla, vaikka edes rahaa ei olisi käytetty.

Tuon termin tapaamme vielä maailmansotien välisen ajan suomalaisilla Pariisin matkaajilla. Nyt se sentään lienee jo painunut historian hämäriin, ainakin Pariisin symbolina. Ilmaista lempeä jakava ja omillaan toimeen tuleva pohjoismaalainen neito on liian kova kilpailija noille lemmen puoliammattilaisille.

Muuten tämän niteen pienoisromaanit kietoutuvat kaikki tavalla tai toisella lihallisen rakkauden ympärille, vaikka sänkyyn mennään vain Kuun maisemassa, jossa myös kai ensi kertaa kotimaisessa kirjallisuudessa esitellään impotenssi, joka epäilemättä liittyy puritaaniseen kulttuuriin.

Waltari oli tietenkin monen mielestä aika arveluttava kirjailija jo pelkän aihepiirinsä takia. Selvää on, että se joka tapauksessa vastasi aikakauden tarpeisiin. Vastaavaa näemme tuohon aikaan muissakin maissa ja onhan Vieras mies tuli taloon itse asiassa ilmeinen D.H. Lawrencen Chatterley suomalaiseen miljööseen sovellettuna.

Pienoisromaanien teemat ovat aika banaaleja ja ne loistavat lähinnä taitavalla kerronnallaan ja huumorillaan. Henkilöiden elävyyttä ei niissä voi kehua. Lisäksi niissä usein on huumoria, mikä taisi tällaisen teeman yhteydessä olla hieman yllättävää.

Fine van Brooklyn kuvaa myöhäispuberteettista tyttöä, joka laskelmoidusti kokeilee viehätysvoimaansa nuorukaiseen, joka kuvittelee korviaan myöten rakastuneensa tuohon kiusanhenkeen. Itse asiassa hän hullaannuttaa kokemattoman pojan pelkällä ruumiillaan ja muutamalla härnäävällä hyväilyllä.

Pariisilaissolmio taas kuvaa keski-ikäisen miehen ja hänen vanhan esimiehensä hullaantumista nuoreen pankkityttöön, joka esittää ujoa ja kokematonta ja saa saaliikseen äveriään pankinjohtajan. Huonokuntoinen vanhus jättää ennemmin tai myöhemmin tälle nykyajan grisetelle sievoisen summan.

Kuun maisemassa asetelma on vielä selkeämpi. Alun perin diakonissaksi aikonut tyttö kouluttautuukin näyttelijäksi ja alkaa siinä sivussa jakaa lempeään aineellista korvausta vastaan.

Prostituutiota on pidetty sosiaalisena ilmiönä ja nimenomaan sosiaalisena sairautena, jonka hävittäminen kuului etenkin monien 1800-1900-lukuen taitteen kirjailijoiden suuriin päämääriin.

Teräväkynäiset yhteiskuntakriitikot eivät arkailleet kutsua rahan vuoksi naimista (tarkoittaa naimisiin menemistä, sukupuoliyhteyttä se alkoi merkitä vasta melko äskettäin) prostituutioksi. Tämän tekivät myös jo Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissaan (Manifest der Kommunistischen Partei 1848).

Ilmeisesti he olivat oikeassa. Miehen osana on ollut vaimonsa elättäminen aina näihin päiviin saakka ja se johti aikoinaan melko yksipuoliseen vastuun ja tulojen jakaantumiseen, missä naiset hyödynsivät omia resurssejaan omalla tavallaan.

Mainittakoon sivumennen, että Marx paheksui suuresti sellaista tilannetta, jossa vaimo elätti miehensä ja nimitti sitä kastraatioksi. Mutta tämä alkaa olla jo toinen juttu, kuten Kiplingillä oli tapana sanoa.