Symposiumi vedenjakajalla

 

Lajin kohtalo

 

Ihminen ja hänen tulevaisuutensa. Toim. Gordon Wolstenholme. Suomentanut Juhani Jaskari. WSOY 1965, 429 s.

 

Tämä kokoomateos on alun perin lääketieteeseen keskittyneen Ciba-säätiön vuonna 1963 julkaisema ja siinä on artikkelien lisäksi myös useita asiantuntijoiden keskusteluja. Osallistujien joukossa on maineikkaita nimiä: UNESCO:n ja WWF:n perustajin kuulunut Sir Julian Huxley, ihmisen vanhenemisen biologian ja seksuaalikäyttäytymisen tutkija Alex Comfort, nobelistit J. Lederberg, P.B. Medawar, A. Szent-Györgyi, F.H.C. Crick ja H.J. Muller ja niin edelleen, kaikki aikansa huippunimiä.

Siihen aikaan, kun tämän kirjan pohjana oleva symposiumi pidettiin, oli ydinsodan uhka varjostanut ihmiskuntaa vasta puolentoista vuosikymmenen ajan ja sitten aktualisoitunut Kuuban kriisissä juuri samoihin aikoihin. Ehkäisypillerit eivät vielä olleet tulleet markkinoille ja geeniteknologia oli lapsenkengissään, vaikka DNA oli löydetty jo vuona 1953. Toinen sen löytäjistä, F. Crick oli mukana tässä symposiumissa ja kirjassa. Hän sai nobelinsa vuonna 1962.

Voi siis sanoa, että symposiumille -ja kirjalle- oli suuri sosiaalinen tilaus: ihmiskunta oli selvästi astumassa tai jo astunut uuteen vaiheeseen kehityksessään, eikä sen kohtalo ollut suinkaan itsestään selvä. Ihmiskuntaa biologisena populaationa uhkasivat monet vaarat, mutta samaan aikaan tieteen kehitys lupasi avata portteja myös sen perimän manipuloinnille, missä piili sekä suuria lupauksia, että tuntemattomia vaaroja.

Huoli maapallon riittävyydestä ja luonnon saastumisesta lisääntyi nyt voimakkaasti ja Julian Huxley nosti avauspuheenvuorossaan esille erityisesti Rachel Carsonin kirjan Hiljainen kevät, joka varoitti hyönteismyrkkyjen ympäristövaaroista. Vuonna 1962 ilmestynyt kirjahan oli aivan tuore.

Valtava väestönkasvu näytti hallitsemattomalta ja lineaariselta ja ruuan tuotanto sen sijaan laahasi jäljessä, kuten jo Malthus oli todennut. Kaupungit pyrkivät kasvamaan suuremmiksi kuin oli järkevää ja kohtuullista, teollisuus aiheutti taipumusta liikatuotantoon ja hyödykkeiden epätasaiseen jakaantumiseen ja niin edelleen. Väestön äkkikasvu pakotti esittämään kysymyksistä perustavimman: Mitä varten ihminen on olemassa?

Läntinen talous perustui siihen, että ihmisille oli onnistuttu uskottelemaan, että heidän onnensa edellytti yhä uusien tavaroiden hankkimista. Tämä oli monesta syystä kestämätöntä ja olisi ruvettava suunnittelemaan toteutusyhteiskuntaa mieluummin kuin hyvinvointiyhteiskuntaa tai tehokasta yhteiskuntaa tai voimakasta yhteiskuntaa. Päämäärän tuli olla, että ihminen pystyi toteuttamaan yhä enemmän omia mahdollisuuksiaan. Näin siis Julian Huxley alustuksessaan.

Mitä ilmastonmuutokseen tulee, uskoi Huxley, että seuraavien noin 5000 vuoden aikana vallitseva lauhkea ilmasto jatkuisi ja muun muassa aiheuttaisi ongelmina jäätiköiden sulamista ja merenpinnan nousua. Myöhemmin palattaisiin taas uuteen jääkauteen.

Myös ihmisen psyykkinen avaruus ja sen kehitys olivat tärkeä huomioon ottamisen ja tutkimuksen kohde. Veljensä Aldousin tavoin Huxley toi varovasti esille niitä mahdollisuuksia, joita tajuntaa laajentavat aineet antoivat ihmiskunnalle. Ihmisenpsyykkisen avaruuden tila ja kasvatus olivat alueita, joilla oli välttämätöntä saavuttaa edistystä.

Suorastaan keskeinen näkökohta tässä biologisesti suuntautuneiden tiedemiesten seurassa oli ihmisen lajinkehitys, evoluutio. Evoluutiohan oli joskus tuottanut nykyisen ihmiseen, mutta olisi ollut perin naiivia ajatella, ettei se enää jatkuisikaan. Millainen olisi tulevaisuuden ihminen biologisesti ja mitkä tekijät siihen vaikuttivat?

Kuten jokainen tuohon aikaan koulua käynyt muistaa, eugeniikalle oli omistettu oma lukunsa biologian oppikirjoissa. Kun tulevaisuutta ajateltiin, eivät vähäisessä roolissa olleet ne huolenaiheet, jotka liittyivät populaatiogenetiikkaan: millainen aines tulisi vuosisatojen ja vuosituhansien mittaan ihmiskunnassa vallitsevaksi? Mikä häviäisi? Julian Huxley oli asiasta hyvin kiinnostunut ja uskoi, että koittaisi vielä aika, jolloin lajin eugeenista parannusta pidettäisiin yhtenä ihmiskunnan tärkeimpänä päämääränä.

Keskeinen lähtökohta symposiumille oli, että ihmiskunta oli nyt astunut uuteen vaiheeseen ja palannut jälleen mitättömyydestä yhdeksi kosmisen evoluutioprosessin keihäänkärjistä. Nykyhetki on vaativa hetki, jona me ensimäistä kertaa voimme nähdä itsemme tuon merkillisen tapahtumakulun pitkässä perspektiivissä… meidän on vältettävä uhkaava tuho ja toisekseen toteutettava uusia mahdollisuuksia pitkässä tulevaisuudessa.

Tässä huippumiesten (naisia ei mukana ollut ainuttakaan) joukossa ei voinut odottaa varsinaista yksimielisyyttä missään asiassa, mutta puheenvuorot ovat sitäkin kiinnostavampia. Niissä lentää joskus mielikuvitus huikeasti kuten silloin, kun muuan keskustelija pohdiskelee, millaisia ihmisiä voitaisiin joskus tulevaisuudessa lähettää hyvin kauas toisille planeetoille. -Ainakin jalattomuudesta olisi suuri etu, sillä jalkoja ei avaruusaluksessa tarvita ja ne kuluttavat paljon energiaa ja vievät turhaa tilaa…

Jonkinlainen konsensus näyttäisi vallitsevan siitä, ettei voida tietää, millaisia ominaisuuksia ihmiskunnalta tulevaisuudessa vaaditaan: suojaako esimerkiksi jokin nykyään tarpeettomalta tai vahingolliselta vaikuttava geeni ihmistä kuitenkin joltakin tulevaisuuden vaaralta. Onko edes oikein pyrkiä hävittämään jotakin taudinaiheuttajaa sukupuuttoon? Itse asiassa se voidaan vain ajaa maan alle kehittämään entistä vaarallisempia muotoja.

Maapallon riittävyydestä ei erään keskustelijan mielestä kannattanut huolehtia, vaikka ihmiskunta lisääntyisi 45 miljardiin tai suuremmaksi, kuten näytti. Moni oli siitä sentään hyvin huolissaan ja uusia, oraalisesti nautittavia ehkäisykeinoja odotettiin suurella innolla. Pillerithän tulivatkin markkinoille parin vuoden kuluttua.

Ihmislajin geneettinen huonontuminen näytti joka tapauksessa olevan nyt selvänä trendinä etenkin lääketieteen kehittymisen, mutta myös yhteiskunnan ominaisuuksien takia. Muuan indikaattori oli alhaisemman ÄO:n omaavien ihmisten suurempi sikiävyys. Ihmiskunta tarvitsi globaalista evoluutiopolitiikkaa, johon kansallinen- talous- ja sosiaalipolitiikka oli sopeutettava, kärjisti Huxley.

Rotua eli siis ihmislajia oli parannettava sen sijaan, että sitä huononnettiin ja merkittävänä keinona tuotiin esille keinohedelmöitys, joka näytti suurelta lupaukselta, kun miehen siittiöitä oli opittu säilyttämään kylmissä lämpötiloissa. Perinnöllisesti huipputasoista geenimateriaalia oli siis ainakin pian saatavissa riittävästi.

Symposiumi ei päättynyt mihinkään yhteiseen manifestiin, vaan sen sijaan keskusteluun eettisistä näkökohdista. Joka tapauksessa se nosti esille ihmiskunnan suuret ongelmat pitkässä perspektiivissä ja päivänpolitiikan yläpuolella.

On kummallista ajatella, että suurta osaa siitä, mitä tuolloin puhuttaisiin, ei nykyään voitaisi arvovaltaisilla forumeilla edes sanoa, saati julkaista. Niin sanottu poliittinen korrektius kahlehtii yhä selvemmin paitsi sananvapautta, myös ajattelua. Tämän kehityssuunnan mahdollisuutta eivät arvoisat huipputiedemiehet tainneet lainkaan tulla ajatelleeksi katsellessaan ihmiskunnan kehitystä uuden aikakauden kynnyksellä…