Vuoroin vieraaksi tullaan.

 

Venäjän kolonisaatio

 

Venäjän 1900-luvun kuuluisin historioitsija oli epäilemättä V.O. Kljutševski (1841-1911). Hänen kuuluisimman teesinsä mukaan Venäjän historia on itseään kolonisoivan maan historiaa (история страны, которая колонизуется).

Kun sanoihin kolonisoida ja kolonialismi juuri nyt sattuu liittymään aivan valtava epä-älyllinen potentiaali, on syytä täsmentää, mitä Kljutševski oikein tarkoitti.

Hän ei välttämättä tarkoittanut, että Venäjä olisi ollut itselleen siirtomaita eli kolonioita hankkiva maa (страна, которая колонизует), vaikka sitähän se tietenkin myös oli, puhumattakaan siitä, että se olisi ollut maa, jota muut kolonisoivat (страна, которую копонизуют), vaikka toki sitäkin tapahtui. Maa kolonisoi itse itseään (колонизировалась).

Kolonisointihan tarkoittaa siirtokuntien eli kolonioiden pystyttämistä. Euroopan suuret siirtomaavallat perustivat aikoinaan sellaisia liikaväestölleen ja omivat itselleen kokonaisia mantereita, jotka eurooppalaistuivat. Pienempiä kolonioita syntyi lähes jokaiseen maapallon ääreen.

Kolonialismia on viime aikoina ruvettu aivan erityisesti setvimään siltä kannalta, että siinä riistettiin paikallista väestöä, mitä tietenkin tapahtui. Kehittyneemmän ja voimakkaamman metropolin harjoittamaa periferian riistoa on tapahtunut aina, eikä ilman sitä luultavimmin olisi syntynyt merkittävää ihmiskunnan edistystä, ainakin se olisi levinnyt periferiaan kovin hitaasti.

Venäläisessä historiankirjoituksessa erityisesti neuvostoaikana oli tapana korostaa sitä, miten suuri onni valloitetuille alueille oli siirtyminen Venäjän alaisuuteen. Viime kädessä se vei ne sosialistisen ja myöhemmin kommunistisen yhteiskunnan ihanuuteen, jossa ne kukoistivat suuressa, veljellisessä perheessä, vaikka olivatkin tsaarin aikana ehkä joutuneet sorretuiksi.

Joutuminen venäläisen kolonialismin uhriksi oli siis pienempi paha, kuten sanottiin. Kun neuvostoliittolainen hypersovinismi sitten kehittyi, kiellettiin sitten jopa puhuminen pienemmästä pahasta. Ei pääseminen Venäjän yhteyteen ollut mikään paha asia, ei koskaan eikä kenellekään.

Mutta puhuman piti tuosta itsekolonisaatiosta. Venäläiset siis kolonisoivat omaa valtiotaan, jossa toki asui monia muitakin kansallisuuksia. Venäläisten kyky omia koko valtava alue Euroopasta Kaukoitään saakka on kieltämättä imponoiva historian ilmiö. Ilman sitä myös Venäjän kansa olisi epäilemättä jäänyt lukumääräisesti vähäisemmäksi.

Psykologisesti kysymys näyttää olleen siitä, että venäläinen talonpoika oli hyvin altis jättämään vanhan kotiseutunsa ja siirtymään sinne, missä elämä oli helpompaa ja verottajat ja isännätkin puuttuivat. Toki tällaisesta siirtymisestä tuli laitonta sitten, kun talonpoika kiinnitettiin turpeeseen, mutta tapahtui sitä silti.

Mutta oliko tuossa itsekolonisoinnissa kyse jonkinlaisesta riistosta, kuten sanan kaiku nykyään antaisi ymmärtää?

Luulen, etteivät ainakaan Kljutševski tai hänen opettajansa Sergei Solovjov, jolta Kljutševski käsitteen sai, ymmärtäneet asiaa siten. Venäläinen köyhä kolonisaattori taisteli kitsasta luontoa vastaan ja hankki elatuksensa siltä, kuten talonpojat kaikkialla.

Toki on tarinoita siitä, miten esimerkiksi alkuperäiskansoja huijattiin ja juotettiin, mutta sehän on tässä tarinassa pakostikin vain sivujuonne. Talonpoika otti käyttöön luonnonvaroja, jotka muutoin olisivat jääneet koskemattomiksi. Näinhän tietysti paljolta tapahtui muillakin eurooppalaisten kolonisoimilla alueilla.

Olen toki kuullut Aleskandr Etkindin teoksesta, jossa hän ymmärtääkseni esittää venäläisen itsekolonisaation nimenomaan talonpoikiin kohdistuneena riistona, jota pieni tilanherrojen ryhmä harjoitti. Vastaavaa tapahtui kuitenkin koko tunnetussa maailmassa, enkä oikein tiedä, mitä lisäarvoa kolonisaation käsite voisi tässä yhteydessä antaa.

Kun nyttemmin on otsa rypyssä todisteltu, että suomalaisetkin olivat jotenkin mukana kolonialismissa eli siis jollakin tavoin elivät eurooppalaisten alistamien kansojen kustannuksella, on asiaan vaikea suhtautua täysin vakavalla naamalla. Perifeeristä kansaa riistettiin kaikkialla ajan tavan mukaan niin paljon kuin pystyttiin ja mikäli riistäjät onnistuivat vielä hankkimaan lisää pääomaa muualta, se tuskin lisää nälkärajalla eläneiden suomalaisten talonpoikien syntitaakkaa nykyisin tai koskaan.

Mutta muodithan ovat muoteja ja harvalla on uskallusta ja kykyä ajatella itsenäisesti. Jos jokin Teemu Keskisarja erehtyy vielä ääneen kertomaan ajatuksensa, hän saa takuuvarmasti kimppuunsa älyttömän varisparven, joka esiintuo erinomaisuuttaan kertomalla pöyristyvänsä jo pelkistä yksittäisistä sanoista.

Mutta kolonialismissa siis on sen perusmuodossa aina ollut kyse siirtolaisuudesta, olipa se valtion sisäistä tai ulkoista.

Tällä hetkellä siirtolaisvirta suuntautuu etelästä pohjoiseen, kuten tiedämme ja ne koloniat, jotka syntyvät, pitävät tiukasti kiinni omista perinteistään, vaikka elävät ympäristönsä kustannuksella eli niiden luomien edellytysten ansiosta.

On helppo laskea, että ennen pitkää kokonaisten maanosien etninen ja uskonnollinen luonne kokonaan muuttuu, kuten aikoinaan kävi Amerikan ja Australian mantereiden. Liikaväestöä syntyy nyt siellä, missä väestö ennen kolonialismin aikaa kuoli nuorena. Tässähän ei toki ole mitään uutta eikä järjellisiä vastaväitteitä ole näkynyt.

Suomi, joka aikoinaan oli ennen muuta riistetty periferia, kuten kaikki periferiat, eikä niinkään kolonisoitu maa, itsekolonisaatiota lukuun ottamatta, on nyt voimakkaan kolonisaatiopaineen kohteena. Autuaita laumasieluja, jotka eivät voisi kuvitellakaan syyllistyvänsä ajatusrikoksiin, tämä ei vaivaa millään tavalla, eikä sitä asiaa ainakaan puhumalla voi muuksi muuttaa.

Mieleeni tässä tulee joka tapauksessa suuresti kunnioittamani vanhan ystävän, Venäjän Tiedekatemian Venäjän historian laitoksen johtajan, Andrei Nikolakevitš Saharovin sanat hänen seuratessaan Helsingin katukuvan muuttumista vuosi vuodelta: kaikki se marxilainen höpötys ihmisen toista ihmistä kohtaan harjoittamasta riistosta on kyllä humpuukia, mutta tässä me todella näemme esimerkin sellaisesta riistosta ja omalla työllä ansaitsemattomista tuloista…

En väitä, että kyseessä olisi ollut vastaansanomaton argumentti johonkin asiaan, mutta tuohtumus oli ilmeisen aitoa ja tulihan se viisaan miehen ja suuren Suomen ystävän suusta.