Tyrannien maineesta

 

Putin, Pietari Suuri ja johtajan mahti

 

Edellisessä blogissa yritin vain hieman hahmotella niitä erikoisuuksia, jotka tällä kertaa kuuluvat Venäjän irtautumiseen eurooppalaisesta kulttuurista. Asia näyttää kiihdyttäneen monia, jotka nähtävästi kaipasivat mahdollisimman perusteellista tutkielmaa eikä mitään blogia. Tässä nyt sitten ainakin vähän lisää aihepiiristä, toki yhä blogitasolla.

Venäjän historia ainakin Pietari Suuresta lähtien voidaan nähdä aaltoliikkeenä, jossa länttä vuoroin lähennytään ja vuoroin pyritään siitä erkanemaan.  Aledander Yanov, jonka usein olen maininnut (ks. Vihavainen: Haun janov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), on alan merkkimiehiä.

Tältä istumalta en usko, että tämäkään nykyinen antieurooppalainen symbolinen ele tulee jäämään pitkäikäiseksi. Venäjän kiinalaistuminen hiukankin syvemmässä mielessä olisi jotakin aivan muuta kuin edes se vähintään puolifantastinen euraasialaisuus, josta jossakin Izborskin klubissa jauhetaan. Jo pelkkä venäjän kieli sitoo maan ja kansan tuhansin sitein eurooppalaisten kansojen sivistykselliseen yhteisöön.

Luulen, että meillä on kiinnitetty liian vähän huomiota niiden poliittisten muutosten äkillisyyteen, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Ei venäläinen kulttuuri ole koskaan ollut kovin kaukana eurooppalaisesta, vaikka Huntingtonilla oli omat syynsä erottaa se omaksi alueekseen. Samalla hän liitti siihen muutkin ortodoksiset maat, mikä jo vivahtaa prokrustisoinnilta.

Moni näyttää uskovan sanovansa suurenkin totuuden hokiessaan, ettei pidä tuijottaa yhteen Putiniin, koko Venäjän kansahan tässä prosessissa on mukana. Onpa niinkin, mutta johtajan merkitystä olisi nyt yhtä typerää aliarvioida kuin olisi ollut kuvitella Stalinia tai Pietari Suurta vain historiallisten voimien sätkynukeksi.

Pietari Suuren rooli Venäjän historiassa oli niin ainutlaatuinen ja vallankumouksellinen, että se on suorastaan vaikea käsittää ja luulen, että normaaliin ajatteluun taipuvat ihmiset yhä uudelleen kieltäytyvät ymmärtämästä, millainen ilmiö oli kyseessä. Suotta ei muuan historioitsija nimittänyt Pietaria Venäjän Jumalaksi. Sitä paitsi hänessä oli paholaismaisia piirteitä, mikä aikanaan myös pantiin merkille.

Pistäpä tähän muistin virkitykseksi pätkän vanhasta blogistani:

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Venäjän raiskaaja

 

Pietari Suuri, Venäjän raiskaaja

 

Nikolai Berdjajev, nerokas vaikka hämärä ajattelija pohdiskeli joskus Venäjän feminiinistä luonnetta, joka sinänsä lienee jo ennen häntä keksitty metafora.

Berdjajevin aivoitusten tuloksena oli, että kuten nainen kaipaa miestä tullakseen todella siksi mitä on, kaipaa myös Venäjä ylkäänsä, sellaista miehistä prinsiippiä, joka täydentää sen omaa vahvaa, mutta anarkistista alkuvoimaa.

Eurooppa, aikaansaapa ja aktiivinen läntinen kulttuuri on luonteeltaan miehinen, kuten oli Gontšarovin romaanin Stolz, kun taas flegmaattisessa Oblomovissa oli jotakin naismaista ja samalla perivenäläistä. Yksin hän ei saanut mitään aikaan eikä kyllä saanut muiden avullakaan.

Mutta Stolz ja Oblomov olivat oikeita henkilöitä, siis oikeita romaanihenkilöitä eivätkä kansoja tai kulttuureita. Ilja Iljitš Oblomov olisi kaivannut itse asiassa rinnalleen tarmokkaan vaimon, joka nalkutuksellaan olisi saanut hänet liikkeelle. Hän oli kuitenkin liian feminiininen mies eikä loppujen lopuksi kyennyt hankkimaan minkäänlaista vaimoa ja loru loppui siihen.

Mutta Venäjä ei ole mikään ihminen vaan maa, kansakunta ja jopa kulttuuri. Aleksei Homjakov, slavofiilien ensimmäisen sukupolven suuri historiosofi visioi lännen tulleen Venäjälle varjagien hahmossa. Varjagit edustivat Venäjällä valtiota, joten jopa koko valtio sinänsä saapui sinne ulkopuolelta. Varjagien kutsuminen myös osoittaa, ettei Venäjä itse ollut synnyttänyt tuota väkivaltakoneistoa, vaikka joutui –ihmisten syntien tähden- sen hankkimaan järjestyksen ylläpitämiseksi.

Valtio, länsimaisena keksintönä merkitsi väkivaltaa, orjuutta ja vihamielisyyttä. Venäläisen valtion perustamisessa sen sijaan voidaan havaita vapaan tahdon, vapauden ja rauhanomaisuuden prinsiipit. Valtio eli ruhtinas družinoineen jäikin muinaisella Venäjällä todella erilleen kollektiivisesta yhteiskunnasta, vaikka niiden suhteissa vallitsi keskinäinen luottamus, kuten Homjakov vakuuttaa. Arkeologit ovat voineet todeta, että Novgorodin ruhtinas ja hänen družinansa asuivat varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Kaupungissa taas vallitsi tasavaltainen järjestys, jossa vetše-kokous päätti suuremmat asiat demokraattisesti. Missäpä oli siihen aikaan Suomen tai siis Ruotsin demokratia?

Homjakovin näkemys on ainakin kekseliäs ja tekee hyveen siitä, missä Venäjän viholliset ovat nähneet paheen. Toisaalta tuo ihannoitu Kiovan Venäjän aika, etenkin sellaisena kuin se toteutti valtion ja yhteiskunnan suhteita Novgorodissa ja Pihkovassa, jäi taa silloin, kun tataarilaisen Moskovan despoottinen hallinto alisti barbaarisesti nuo ruhtinaskunnat ja tuhosi niiden ylimystön jopa fyysisesti.

Iivana III ja Iivana IV Julma olivat molemmat hirmuvaltiaita ja enemmän tai vähemmän onnekkaita Moskovan despoottisen vallan levittäjiä. Ukraina jäi kuitenkin yhä heidän valtapiirinsä ulkopuolelle, samoin kuin vapaat kasakat muuallakin ”villin aron” laitamilla.

Se, joka pani Venäjän ja siinä samassa Ukrainan lopullisesti aisoihin oli Pietari Suuri. Itse asiassa hänet on kyllä hevosmiehen ominaisuudessa kuvattu klassisemmin ratsastajana: ”rautareisilläsi ohjaten sait Venäjän kavahtamaan”, kuvaili Puskin kuvatessaan Katariina II:n Pietarille pystyttämää patsasta, vaskiratsastajaa, jonka muistamme Palatsitorilla seisomassa takajaloillaan käärmeen päätä polkien.

Myös Pietari oli hirmuvaltias. Berdjajevin luonnehdinnan mukaan hän oli pikemmin Venäjän raiskaaja kuin kelpo sulhanen. Pietari Suuren uudistusten tärkein vipusin olivat repressiot, muistuttaa ”Imja Rossija” –teoksen kirjoittaja. Sanalla ”repressio” on venäjässä oma kaikunsa, joka muistuttaa pistoolinlaukausta kellarissa. Niskalaukauksiahan Stalin järjesti sadoin tuhansin sellaisille ihmisille, joita piti luomansa uuden Venäjän kannalta hankalina.

Jopa Lenin oli sitä mieltä, että Pietari oli uudistaja, joka barbaarisena aikana käytti barbaarisia keinoja. Tunnustus on merkittävä, kun se tulee alan sanoisiko, ansioituneelta toimihenkilöltä. Niitä samantyyppisiä keinoja käytti runsaasti myös Lenin, jonka mielestä Venäjä myös todella oli osittain barbaarinen maa, jossa vanhaa Oblomovia oli pieksettävä yhä uudelleen ja joka päivä. Ja kyllä onneton Venäjä Leninin aikana selkäänsä saikin. Hänen aiheuttamiaan kärsimyksiä ei voi liioitella.

Pietari Suuren saavutukset olivat ja ovat erittäin merkittävät. Venäjän kirjallisuuden 1700-luvun suuret nimet eivät voineet kyllikseen ylistää ensimmäistä imperaattoria. Omat eulogiansa kirjoittivat niin Aleksandr Sumarokov, Mihailo Lomonosov kuin Gavril Deržavin. Feofan Prokopovitš, hallitsijansa edessä orjaileva ukrainalainen, josta tuli Novgorodin arkkipiispa, todisteli herransa kaikkivaltiutta poikkeuksellisen lipevästi ja osoitti kykenevänsä siunaamaan kaikki konnuudetkin, mikäli ne tulivat Kaikkeinkorkeimmalta taholta.

Saksalaissukuinen finanssiministeri, kreivi Kankrin 1800-luvulla jopa innostui huudahtamaan, ettei itse asiassa pitäisi lainkaan enää puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista ja sen mukaisesti valtakunnan nimen pitäisi olla Petrovia. Kaikki Venäjän kunnia, voima, kukoistus ja valistus tulivat Pietarilta tai ainakin Romanov-suvun hallitsijoilta, joten kukaties myös Romanovia olisi sovelias valtakunnan nimeksi.

Kirjailija Nestor Kukolnik kuvasi Pietaria suurena anatomina, joka avasi Venäjän mädäntyneen ruumiin, puhdisti ja vaihtoi sen pilaantuneet sisälmykset, sitoi ja nosti jaloilleen ja kohotti sen maailman imperiumien joukkoon. Tämä makaaberi kuvaus tuntuu myös jotenkin sopivalta, ainakin sen jälkeen kun on vieraillut Kunstkamerassa.

Aikansa ylistetty yleisnero Lomonosov ei kyennyt löytämään maailmanhistoriasta ketään, jonka urotöitä voisi verrata Pietarin aikaansaannoksiin. Niinpä hän ei eulogiassaan pysähtynytkään vähempään kuin jumalointiin, обожение, sen varsinaisessa mielessä:

 

Hän oli Jumala, Hän oli sinun Jumalasi Venäjä,

Hän sai sinussa ruumiillisen muodon,

laskeuduttuaan sinuun korkeuksista,

Sankarten joukossa tähtien yllä

Hän loistaa nyt ikuisesti…

 

Jumalat ovat tässä ajan hengen mukaisesti antiikin jumalia, mutta jumalointi todella tarkoitti käytännössä sitä, ettei sen kohde kuulunut niihin, joita sopi arvostella samoilla mittapuilla kuin tavallisia kuolevaisia.

Pietari tappoi poikansa Aleksein, kuten tiedetään. Tällä teolla oli oma rautainen logiikkansa, jos Aleksei kannattajineen olisi päässyt valtaan, olisi Pietarin uudistukset tehty tyhjiksi. Pääkaupunki olisi siirretty Pietarista takaisin Moskovaan ja se vanha Venäjä, jota Pietari oli voimallisesti muokannut Euroopaksi, olisi palannut takaisin. Pietari joutui siis uhraamaan oman poikansa, mutta mitäpä sanoikaan Raamattu Kristuksen kärsimyshistoriasta? Eikö oman poikansa uhraaminen ollut suurin rakkauden teko, mikä millekään olennolle oli mahdollinen? Suuri, suuri oli Pietari, kuten hänen rakkautensakin.

1700-luvun valistusfilosofit tunnustivat myös auliisti Pietarin suuruuden, joskin Katariinan suosio ymmärrettävästi houkutteli enemmän niitä, jotka vaikuttivat hänen hallitusaikanaan. Pierre le Grand – Catherine la plus Grande, kiteytti Voltaire oman kontribuutionsa Venäjän despooteille: Pietari oli antanut venäläisille olemassaolon, mutta Katariina sielun…

Pietarin viholliset ovat yksi Venäjän historian suurista teemoista ja suurelta osin tämä vihamielisyys sijoittuu slavofiliaan. Miksi ja millä oikeudella Pietari meni sorkkimaan Venäjän sielua? Miten hän julkeni tuhota aidon venäläisyyden ja pakottaa alamaisensa omaksumaan nemtsien tavat ja jopa kielen? Tuliko Venäjän kulttuurista Pietarin takia vain puolivillaista pintakiiltoa, joka ulkonaisesti muistutti länttä, mutta itse asiassa koko maa ei ollut enempää aidosti venäläinen kuin eurooppalainen? Eikö Venäjän ollut helpompi puolustautua länttä vastaan, jos eurooppalaiset olivat sille basurmaneja (musulmaaneja) eikä veljiä?

 Venäjän ylimystö oppi kyllä nopeasti vaihtamaan kielensä saksaan ja ranskaan ja lukemaan eurooppalaista kirjallisuutta, mutta samalla se irtautui kansasta ja jäi ikään kuin ilmaan roikkumaan, vailla kansallista alkuvoimaa ja juuria, joita 1800-luvun romantikot osasivat kaivata ja joita 1700-luvun valistus oli halveksinut.

Pietarin kriitikkoihin kuului itse asiassa jo Katariina Suuren aikainen sinisukka, Jekaterina Daškova, Pietarin tiedeakatemian johtaja ja kirjallisuusakatemian perustaja, jonka näemme Aleksandran teatterin edessä olevan Katariinan patsaan jalustan hahmojen joukossa. Hänen mielestään Pietari oli ollut sivistymätön tyranni, joka oli kohdellut kaikkia orjinaan ja joka yritti muuttaa erotuksetta kaiken, edes miettimättä, mikä oli hyödyllistä ja mikä vahingollista. Tässä olikin Pietarin arka paikka, johon hänen myöhemmät kriitikkonsa iskivät.

Pietarihan todella oli tyranni. Ei ollut sattuma, että dekabristi Rylejev ylisti Ukrainan hetmani Mazepaa, joka oli klassisen antiikin parhaiden perinteiden mukaisesti uskaltanut nousta tyrannia vastaan ja josta palkaksi Mazepan kannattajia rangaistiin äärimmäisen julmasti ja lähetettiin runneltuja ruumiita pitkin Dnepriä lauttojen päällä varoittamaan kaikkia ukrainalaisia koskaan nousemasta Pietarin mahtailevassa kaupungissa asuvaa hallitsijaansa vastaan.

Pietarin julmuus oli ilmiömäistä. Hän tappoi omin käsin ilmeisesti satoja kapinaan nousseita streltsejä Moskovan Punaisella torilla ja pieksi ryhmysauvallaan kaikkia, jotka jostakin syystä näyttivät sen ansaitsevan. Kepistä saattoi saada sekä liian liukkaasti kumarteleva työmies, joka keskeytti turhan tähden hyödyllisen toimensa että tietenkin myös sellainen kelmi, joka laiminlöi tervehtimisen. Menšikovin kaltainen valtionvarojen kavaltaja ilmeisesti täysin ansaitsikin perusteellisen selkäsaunan, ehkä myös moni muu.

Mutta Pietarilla näyttää myös olleen erityistä viehtymystä sadismiin, mikä tukee käsitystä hänen poikkeuksellisesta persoonallisuudestaan. Kun kävi ilmi, että muuan kapteeni oli solminut suhteen Pietarin ensimmäiseen ja hänen jo siis hylkäämäänsä puolisoon Jevdokija Lopuhinaan, joka oli pakotettu luostariin, rankaisi entinen aviomies tuota rienaajaa seivästyttämällä hänet. Kyseessä oli tuo vanha teloitustapa, jossa uhri istutettiin terävän seipään nenään, jossa hän hitaasti menehtyi seipään tunkeutuessa sisäelinten läpi keuhkoihin saakka ja lopulta ulos selästä tai kaulasta. Jotta kärsimykset eivät jäisi liian vähäisiksi, puettiin teloitettavan päälle turkki, oli näet pakkasilma.

Vastaavanlaista julmuutta osoitettiin amiraliteetin ensimmäiselle päällikölle Kikinille, joka oli vehkeillyt tsarevitš Aleksein kanssa. Hänet teilattiin ja onneton joutui vielä kuolintuskissaan vastailemaan teloituttajan pilkallisiin kysymyksiin. Nykyään Kikinin nimi muistetaan hänen rakennuttamistaan taloista (Kikinskie palaty), jotka sijaitsevat lähellä Smolnaa ja joissa nykyään toimii musiikkioppilaitos.

Pietarin rakastajattaren Anna Monsin veli Willem erehtyi noudattamaan maan tapaa ja otti lahjuksia. Hänet teloitettiin ja ruumis jätettiin pitkäksi aikaa näytteille muille pelotukseksi. Pää säilöttiin spriipurkkiin. Sekä Monsin, että lapsenmurhasta tuomitun Mary Hamiltonin päät haudattiin sittemmin Katariinan aikana Daškovan ehdotuksesta.

Perimätieto oli väittänyt, että Pietari oli ihastunut tavattomasti Hamiltonin kauneuteen ja määrännyt heti tämän pään katkaistavaksi ja säilöttäväksi, jotta jälkimaailmakin saisi tietää, millaisia kaunottaria Venäjällä oli ollut. Itse asiassa Hamilton oli todella ollut Pietarin rakastajatar, mutta erehtynyt puhumaan pahaa keisarin puolisosta Jekaterinasta (”tsuhonka”) ja lieneepä mahdollisesti tehnyt lapsenmurhan ja vielä varastellutkin. Joka tapauksessa synkkä tarina kertoo jotakin sitä, mitä Pietarista saatettiin uskoa.

Kansan keskuudessa eli sitkeä käsitys siitä, että Pietari oli ilmestyskirjan peto tai Antikristus. Tässä tapauksessa oli mahdollista löytää poikkeuksellisen paljon merkkejä siitä, että viimeiset ajat olivat nyt todella tulleet.

Pietari oli varastanut Jumalalta ajan ja ruvennut laskemaan sitä uudella tavalla, hän oli leikkauttanut miehiltä parran, joka suuren Stoglav-kirkolliskokouksen päätöksellä oli aikoinaan julistettu Jumalan antamaksi miehen koristukseksi, johon ei sopinut koskea. Uuden eurooppalaisen pääkaupungin rakentaminen ”luille ja kyynelille” vastoin Jumalan tahtoa, tulvien ja kosteuden riivaamaan paikkaan oli selvää antikristuksen työtä kuten myös alastomien epäjumalankuvien pystyttäminen Kesäpuistoon ja Pietarhoviin.

 Kutsunnoissa palvelukseen otettaviin tehty polttomerkki oli selvä Pedon merkki ja jopa Pietarin kasvot, jotka viiksineen muistuttivat kissaa, antoivat mielikuvan paholaisesta. Jotta uskonnon rienaus olisi mahdollisimman täydellistä, alettiin luostareita ja papistoa pakottaa hyödylliseen toimintaan, munkkeja lähetettiin armeijaan ja jopa nykyajan cocktailkutsuja muistuttavia assemblée-kokouksia määrättiin järjestämään myös luostareissa.

Osoittaakseen vielä, ettei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, tsaari rienasi ryyppykaveriensa kanssa kirkollisia menoja karnevalistisessa seurueessaan, joka tunnettiin nimellä ”Kaikkeinjuopunein, kaikkeinhulluin ja mielettömin synodi”. Sen jäsenillä oli hävyttömiä, mukamas kirkollisia nimiä ja titteleitä, joiden säädyttömyydestä (ненормативная лексика) venäläinen wikipedia aiheellisesti varoittaa etukäteen mahdollisia intelligentsijaan kuuluvia herkkiä lukijoita. Sellainen oli esimerkiksi Архикнязь-папа eli Ruhtinaspaavi, joka oli koko joukon johtaja. lisäksi olivat muun muassa:
протокопайхуй Михайлов,
духовник Иринархуй, архидиякон Идинахуй Строев,
протодиякон Пахом Пихайхуй Михайлов, дьякон
Иоиль Попирайхуй Бутурлин.
Ключари: Починихуй Опраксин, Брихуй Хилков,
Ионийхуй Субота, ризничий Изымайхуй Мусин-Пушкин,
уставщик Неоманхуй Репнин, поп Феофанхуй Шушерин.
Дьяконы: Посаднилхуй Головин, Ловихуй Воейков,
Ройхуй Ронов, Дуйнахуй Шемякин.

Ja monia muita.

Tittelit lienee tässäkin parasta jättää suomentamatta. Seurue kulki suurimpina kirkollisina juhlina ympäri kaupunkia, pahoinpiteli ohikulkijoita ja tunkeutui ylimysten koteihin, joissa vaati kestitystä. Juhtina kulkueessa oli sikoja, pukkeja ja jopa kameleita. Humalaa nimitettiin seurueessa Ivasko Hmelnitskiksi, joka olikin seurueen alituisena vieraana. Rienatessaan kirkonmenoja se käytti omia termejään, esimerkiksi kirkonkirouksen eli anateeman julistamista kuvattiin sanalla «ебиматствовать», jonka jätän kääntämättä, herkkien lukijoiden tähden.

Raiskaaja Pietari ei siis kainostellut antaessaan vielä pilkan ruoskankin viuhua pitkin veroilla ja väenotoilla näännytetyn Venäjän selkää. Mutta näin on luoja säätänyt, että nainen usein nauttii siitä, mikä häntä kauhistuttaa ja kiduttaa. Ei asia nyt aina suinkaan näin ole, miksipä moista väittämään, mutta tuskinpa asia rajoittuu vain yksittäistapauksiin.

Joka tapauksessa tarina Pietarista Venäjän yljän ja itse asiassa siis raiskaajan roolissa on vertaansa vailla ja miltei uskomaton. Miten oli mahdollista, ettei kansa noussut kapinaan? Ei kyse ollut pelkästä pelkuruudesta. Ne vanhauskoisten seurakunnat, jotka polttivat itsensä valtavissa rovioissa Karjalan korpimailla, eivät pelänneet tuskaa eikä maallisen vallan miekkaa. Tsarevitš Aleksein taakse kokoontui todella Pietaria vastustavia voimia, mikä tiedettiin Ruotsissa asti. Mutta Venäjän hallinnon mullistanut Pietari piti hyvää huolta myös salaisesta palvelusta. Preobraženski prikaz huolehti siitä, että epäilyksenalaiset napattiin ja että he myös tunnustivat kaiken ja usein varmaan aivan aitojakin syntejään, vaikka armahdusta tuskin oli luvassa.

Pietari Venäjän hallitsijana on todellinen historian jättiläinen, jolle ei ehkä lainkaan ole vertaista. Hän eurooppalaisti Venäjän ja toi sen osaksi arvoyhteisöämme. Hänen metodinsa olivat barbaariset ja kaiketi häntä voidaan myös nimittään jonkin sortin hulluksi, kuten myös vastustajaansa Kaarle XII:ta. Mutta jälkeä syntyi.

Tämän sai kokea myös Ukraina, joka nykyään juhlii Mazepaa kansallissankarinaan. Pietari lopetti kasakoiden vanhan vapauden, hän tuhosi armottomasti omaa tai ainakin ukrainalaisten maata perääntyessään samoin kuin myöhemmin Aleksanteri I ja Stalin.

Mutta niinhän meilläkin talvisodassa poltettiin talot, jottei puna-armeija voisi niitä käyttää. Isonvihan aikana Suomea tuhottiin armottomasti, mutta tilaisuuden tullen Kaarle XII:n armeija kyllä osasi maksaa potut pottuina. Samaa arvoyhteisöä siis oltiin melko pitkälle paitsi että meikäläiset eivät käyneet orjakauppaa ja taisi niitä muitakin eroja olla. Lieneekö vieläkin? Tätä jokainen kotonaan pohtikoon tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä.

 

Pietari sai väkivalloin murjottua läpi uskomattoman määrän uusia instituutioita ja uutta kulttuuria: uskonto pantiin kerralla aisoihin, pajarit kukistettiin ja streltsit tapettiin. Maan virallinen kieli aiottiin muuttaa hollanniksi, mutta siitä sentään luovuttiin. Vasilinsaari aiottiin Amsterdamin tapaan kaivaa täyteen kanavia, kunnes huomattiin asian epäkäytännöllisyys pohjoisen oloissa.

Pietarin kykyä ja halua radikaalien muutosten tekemiseen voi hyvin verrata Stalinin vastaaviin. Jopa Venäjän intelligentsija, josta osa vihasi niin Petaria kuin koko valtiota, hurmaantui siitä muutosten tekemisen kyvystä, joka Pietarilla oli käsissään. Niinpä unelmoitiin myös liberaalista Pietarista, puhuttiin petrograndismista -hyvän diktaattorin odotuksesta.

Muistakaamme, että toisen kautensa jälkeen Putinilla oli vastassaan intelligentsijan perusjoukko ja hänen kansansuosionsa oli muutenkin hiipumassa. Vasta Krimin kaappaaaminen ja sota nostivat suosion huippulukemiin.

Vastakohtaisuus länteen olisi tuskin saanut kansalta paljoakaan aplodeja, ellei sotaa olisi syttynyt. Siihen viittaavat mielipidetutkimukset, jotka osoittivat, että venäläisten ja ukrainalaistenkin välilä oli huomattavan suurta sympatiaa ja vihamielisyys oli harvinaista. Eurooppakin oli melkoisessa suosiossa.

Putin on verrannut itseään Pietari Suureen ja epäilemättä tarkoittanut sillä tuon hallitsijan mahtavuutta ja kykyä valtakunnan laajentamiseen. Pietarilla oli rasituksenaan kuitenkin myös suuri syntiluettelo, jollaisia kansat harvoin muistelevat, vaikka se varmaankin kannattaiskin.

Tässä vielä vanha blogi aiheesta:

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Pietari ensimmäinen

 

Venäjän historian kirottu kysymys

 

Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.

 

Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?

Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.

Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.

Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov) Antikristukseen(vanhauskoiset).

Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian History and Thought.

Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.

Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.

Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään kirjakaupoissa.

Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.

Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja vastustaja (nedobroželatel).

Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.

Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.

En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan enemmälti syvenny.

Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin neuvostoaikana.

Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.

Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.

Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.

Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.

Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.

 Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.

Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?

Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.

Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin tapana kantaa huolta.

Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.

Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.

Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.

Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.

Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.

Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.

Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.

Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?

Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.

 Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.

Tässä muuten on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.

 

Kun nyt kuitenkin puhe alkoi Putinista, voinee häntä parhaiten verrata Hitleriin. Hitler lopetti Saksassa työttömyyden ja käänsi maan talouden nousuun. Hän valloitti myös verettömästi uusia alueita, mutta ei osannut lopettaa ajoissa ja menetti kaiken.

Sen sijaan sekä Pietari että Stalin saivat aikaan sellaista, joka säilyi kauan ja jota vieläkin ihastellaan.

Putin, kuten Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tulee saamaan patsaita muistokseen. Vaikka kukapa sitäkään vielä tietää.