Toinen ihomme

 

Sanojen juurilla

 

Janne Saarikivi, Rakkaat sanat. Teos 2023, 269 s.

 

Janne Saarikivi on profiloitunut julkisessa keskustelussa suomen kielen puolustajana, mikä ei ole vähäinen teko näinä hiipivän fingelskaation aikoina. Kielitieteilijänä hän on tutkinut sanojen etymologiaa eli syntyä tai johtumista.

Tämähän on minunkin harrastukseni, joten kirjan aihe ei tunnu suinkaan oudolta, päinvastoin. Sanajohdot latinasta, kreikasta, slaavilaisista ja germaanisista kielistä ovat usein hyvinkin tuttuja. Samaa en kuitenkaan voi sanoa niin sanotuista etäsukukielistä, joita Saarikivi on opiskellut. Ja sitä paitsi ammattimies on aina ammattimies, vaikka selvää onkin, ettei monien sanojen alkuperää voi koskaan luotettavasti selvittää.

Kirja on siis ainakin minusta varsin kiinnostava ja tarjoaa tilaisuuden oppia uutta, mikä saattaa haudan partaalla olevalle tuntua täysin tarpeettomalta eli siis hyödyttömältä asialta, mutta tuottaahan se ainakin iloa, mitä voi pitää korkeampana päämääränä kuin välineellistä arvoa.

Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala, kertoo Johanneksen evankeliumi. Teologit taitavat puhua suorastaan olemassaoloa edeltävästä sanasta -pre-eksistenttinen logos. Mutta mitä sana logos tässä merkitsee? Tuoko käännös esille sen merkityksen?

Saarikivi toteaa, että sanoja, siis sanaa tarkoittavia sanoja, on kreikan kielessä monenlaisia ja että logos on evankeliumeissa käytössä silloin, kun Jeesus argumentoi, lausuu pakottavia järjen sanoja, käyttää ainakin jonkinlaista logiikkaa.

Ehkä parempi käännös olisikin ollut sanoa, että alussa oli järki tai idea? Voisikohan viisaudestakin puhua?

Oli miten oli, sanojen, puhumisen, ajattelun ja vastaavien kohteiden etymologia ja etenkin vastineiden vertaaminen eri kielissä antaa kyllä perspektiiviä siihen, miten niin sanottu henkinen maailmamme on kehittynyt ja jalostunut ainakin joiltakin osin yhä hienommaksi -ja miten se näyttää romahtavan kuvien katsomiseksi ja niillä kommunikoimiseksi.

 Sehän on jo kaikille arkipäivää, vaikka vielä hiljattain niin tehtiin vain vajaamielislaitoksissa. Käsitteistämistä pidetään syystäkin varsin korkealle jalostuneena kykynä, vaikka onkin huomattava, että se ei sellaisenaan toki johda meitä todellisuuden olemukseen, kuten jo Immanuel Kant osoitti. Kyvyttömyys käsitteelliseen ajatteluun on joka tapauksessa yhä laajeneva ongelma, jota tekoäly saattaa vielä ratkaisevastikin pahentaa.

Toki Saarikivikin ymmärtää, ettei maailmamme kokonaan muodostu sanoista ja käsitteistä. Onhan meissä yhä tallella varsinaisesti eläimellinen puolemme, mehän myös haistelemme, maistelemme ja tunnustelemme ja etsimme kiimaisia kumppaneita.

Kirjassa on paljon kiinnostavia kielihistoriallisia huomioita, muun muassa äänteiden lainomaisesta muuttumisesta, jota maallikko ei yleensä hoksaa ja joka ohjaa tutkijaa. Silti moni asia jää selittämättä.

Minusta yllättävää on, että Saarikiven mielestä sellainen mystinen sana on myös pillu. Miksei se nyt voisi olla virolaisen sanan pill eli pilli johdannainen. Kysehän on putkesta, jollaisia luonnossa tavattiin ruokojen (=putki) muodossa, mutta olihan siellä myös pillike. Siinä taitaa reikä olla pieni, mutta onhan se kai sentään olemassa?

Joistakin sanoista tekisi mieli sanoa, että niistä olisi voinut sanoa enemmänkin. Nykyään on ollut muodikasta selittää, ettei venäjän sana pravda merkitse samaa kuin suomen sana totuus. Saarikivi selittää, että kyseiseen sanaan liittyy merkitys totuuden omistamisesta: minun totuuteni.

No, tiedä häntä, minusta on olennaisempaa, että kyseessä on myös oikeus. Jo Jaroslav Viisaan laki oli nimeltään Russkaja pravda eli venäläinen (Rusin) oikeus -ja siis myös totuus. Itse kullakin meistä saattaa olla oma käsityksemme oikeudenmukaisuudesta, Russkaja pravdan tapauksessa sen ajateltiin juuri tietyssä muodossa kuuluvan tuon ajan Rusin asukkaille. Olihan jokaisella kansalla oma oikeutensa ainakin tapaoikeuden muodossa.

Sitten on tietenkin sana istina, joka on toteavampi ja neutraalimpi ja mahtanee tulla sanasta jest, joka viittaa olemiseen. Enemmän asiasta toisaalla (ks. Vihavainen: Haun pravda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Yhtä asiaa Saarikiven kirjassa en ymmärrä. Kyse on hänen viehtymyksestään tatuointeihin, joissa on kirjoitettuja sanoja. Kenties kielikin on sielun ihoa ja jotakin erityistä on juuri noissa sanoissa, jotka on pysyvästi kirjoittettu ihmisen ihoon. Noista tatuoinneista on kirjassa jopa useampia kuvia.

Muista kyllä hyvin, kuinka lähes tasan puoli vuosisataa sitten näin Moskovan metrossa oikean voron (ven. вор) eli siis varkaan. Vanhanpuoleinen mies oli työntänyt salavihkaa kätensä naapurin laukkuun ja tämä läpsäytti häntä loukkaantuneena sormille. Ukko hymyili kummallista alistuneen typerää hymyä.

Hänen toiseen kämmenselkäänsä oli tatuoitu vankilan ristikko ja toiseen teksti: elämässä ei ole onnea -В жизни счастья нет. Siinäpä rakkaat sanat…

Mutta kuten aina elämässä, yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Yhä yleisempää on nyt taas halveksia omaa kieltä, jota ei edes kunnolla opita eikä välitetäkään oppia. Sen sijaan pidetään suurimpana kunnianhimona puhua englantia aidolla keskilännen tai vaikkapa Downton Abbeyn ääntämyksellä. On -tai siis olisi- hienoa olla jotakin muuta kuin on. Luulen, että tämä on ikuinen ilmiö, joka tempaa mukaansa ne, joiden omanarvontunto on heikko -luultavasti hyvästä syystäkin.

Saarikivi esittää kirjassaan näytelmän konnankin: Missä hyvänsä tunnistan myös kulttuuri-imperialistin ja muutoksen narisevan dynamon: amerikkalaisen porvarin kovaäänisen tyytymättömän kiekumisen, joka kuuluu koko seurueen mölinän yli. Siellä hän istuu urheilukenkineen, valmiina komentamaan minkä hyvänsä maailmanosan edeskäypää omalla kielellään, vailla ajatustakaan siitä, että tulisi oppia ja mukautua edes vähän. Ei, hän mukauttaa kaikki oman ruumiinsa ja ihonsa mukaan.

Aplodeja kirjoittajalle täältä. Kaipa kieltä voi todella pitää jonkinlaisena ihmisen sielullisena ihona. Itse pidän mieluimmin sen ehjänä kuin siedän väkivaltaisia ihonsiirtoja vieraista kulttuureista ja kielistä, jotka toki ovat kiinnostavia ja hyviä niille, joille ne kuuluvat. Pitäkööt he omat tunkkinsa, meillä on omamme.