tiistai 19. syyskuuta 2023

Halpuutuksen kauhistus ja ruuan kunnia

 

Kyökin puolella ja marketissa

 

Suomalaisesta ruuasta on tullut kirjoitettua paljon (ks. esim. Vihavainen: Haun suomalainen ruoka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja paljon enemmänkin pitäisi kirjoittaa, jos uskoisi sillä jotakin aikaan saatavan.

Mutta väliäpä hällä. Tosiasia ainakin on, että suomalaisen ruuan asema on kansallinen häpeämme. Aina kun suomalaisesta ruuasta puhutaan, nousee joku älypää kertomaan, ettei suomalaista keittiötä ole edes olemassa, onpahan vain ruotsalaista matkittu ja vähän venäläistä pantu sekaan.

Jo pieni pinnallisen silmäys osoittaa, ettei asia ole sinne päinkään. Vaikka luonnon olosuhteet ovat samanlaiset, ovat naapurimaiden keittiöt kuin eri maailmasta. Liioittelen nyt vähän, mutta eihän siinä tarvitse kuin verrata suomalaista, ruotsalaista ja venäläistä leipäkulttuuria. Se on jokaisessa maassa aivan erilaista.

Sivumennen sanoen: ulkomaalainen on tukin koskaan maistanut suomalaista, itäsuomalaista, ruisleipää parhaimmillaan, kun se otetaan uunista leipälapiolla ja pannaan tuoksuvana tiinuun, kuuman uunin luodessa hehkuaan lauantaipäivän puolikiireettömään pyhän odotukseen…

Sitä paitsi Suomi jakaantuu ruisleivän -sen perusleivän- suhteen kahteen aivan erilaiseen alueeseen suunnilleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa myöten. Sen lisäksi myös vaaleat leivät poikkeavat toisistaan olennaisessa määrin. Vehnäleipäähän meillä on harrastettu vasta 1900-luvulta lähtien ja enemmälti vasta sotien jälkeen. Mutta erilaiset rieskat ovat täydentäneet leipävalikoimaa ja ovat eri seuduilla aivan erilaisia.

Itse rieskan käsitekin vaihtelee seuduittain. Jossakin päin se tarkoittaa perunasta tai kaurasta leivottua lätyskää, toisaalla tunnetaan piimässä liotetuista ohraryyneistä kuumassa uunissa tehty herkku. Jossakin päin rieska tarkoittaa jopa maitoa (vrt. venäjän rjaženka).

Piimätkin vaihtelevat: on piimää, kirnupiimää, kokkelipiimää, pitkää piimää ja viiliä. Talkkunat Hämeessä ja Savossa ovat aivan erilaisia ja tehty eri tavoin nautittaviksi ja niin edelleen ja niin edelleen.

Joku asiaa tuntematon sanoi minulle hiljattain, ettei maassamme ole alueellisia ruokakulttuureja. Väitehän on aivan absurdi, mutta ymmärrettäväksi sen tekee nykyinen puolivalmisteiden ja halpuutetun roskan myyntiin keskittynyt epäkulttuuri, jota amerikkalaistuneet kauppakonsernit kilvan harrastavat.

Kun siihen liittyy ravintoloiden ja kokkien snobbaileva typeryys, ollaankin tilanteessa, jossa suomalainen ruoka taistelee olemassaolostaan suorastaan katakombeissa. Kokonaiset sukupolvet eivät enää tiedä edes sitä, miltä se oikeasti maistuu eli miltä sen pitäisi maistua.

Kunnon ruokaa ei saa mistään eikä millään hinnalla. Myynnissä on vain luutonta ja rasvatonta fileetä ja eri tavoin prosessoituja raaka-aineita, jotka yhdistää alkuperäisiin tuskin paljon mikään. Maku on usein aivan sietämätön, kuten kypsymättömiksi jalostetuissa tomaateissa, jotka ovat yhtä kitkeriä kautta vuoden. Sesonkeja ei enää oikeastaan ole. Samaa mössöä myydään kautta vuoden.

Liioittelen hiukan, mutta vain hiukan. Esimerkiksi Saksassa olen sentään saanut pääruokana alatoopia, lisukkeena perunoita. Missä ravintolassa sitä meillä saa edes alkupalana? Entä saako meillä alkupalana esimerkiksi oikeata savusaunapalvia tai erilaisia graavikaloja? Suolamuikkuja? Savukalaa? Saako jälkiruokana uunijuustoa? Uuniohrapuuroa? Onko listalla maksalaatikkoa? Onko lammaskaalia? Kaalikääryleitä? Talakkunata savolaisittain? Tirripaistia sen kanssa?

Entä keitot? Kaiken maailman soseita ja liemiä löytyy: on consomméta, puljonkia ja piru ties mitä. Mutta onko kaalikeittoa, kesäkeittoa, kunnon hernesoppaa palvatun potkan kera, tappaisrokkaa, mykyrokkaa ja niin edelleen. Ne ovat hyviä pääruokia, huomattakoon.

Ja entäpä koko tuo laatikoiden maailma: maksalaatikko, kaalilaatikko, imelletty perunalaatikko, porkkanalaatikko, silakkalaatikko, lohilaatikko ja niin edelleen. Höysteenä puolukkasurvosta, maksalaatikon päälle myös voisulaa tai karjalanpaistia ja niin edelleen.

Juomana kylmä kotikalja, piimä, marjamehu. Siinä jäävät viinit häpeään ja ne tekee mieli kaivaa esiin vasta juustotarjottimen kanssa joskus myöhemmin.

Mutta ovatko nuo ruuat suomalaisia? Yhä suurempi osa kansastamme näyttää olevan auttamattomia pölvästejä (sit venia verbo, non peccatoribus), jotka vastoin terettä järkeä yrittävät kuvitella, ettei ole olemassa edes suomalaisuutta, kuinka sillä sitten voisi vielä jotakin omaakin olla?

Tätä asiaa en viitsi nyt juuri tässä enempää setviä, mutta otan esille World Food Atlaksen (50 Most Popular Finnish Dishes - TasteAtlas ), jossa ruuat, kuten normaalia onkin, esitetään sen alueen mukaan, jossa ne ovat perinteisesti suosittuja ja ympäristöstään poikkeavia. Ei siis kannata mennä ”argumentoimaan” vaikkapa riisipiirakoiden muka epäsuomalaisuutta sillä perusteella, ettei riisi kasva maassamme tai missä piirakka on keksitty.

Kulinarismi ei myöskään ole mitään alkemiaa, jossa vain uudet alkuaineet saisivat oikeuden saada paikallisuuden statuksen. Esimerkiksi munavoi on World Food Atlaksessa sumalainen ruokalaji siinä kuin lörtsy ja kalakukko. Pelkkä yksinkertainen yhdistelmä perinteisistä raaka-aineista siis riittää, kulinaarisesti sekin on uusi keksintö. Samaahan voi sanoa ruiskuoren ja riisipuuron tai ohrapuuron yhdistelmästä: aivan tavallisista elementeistä luodaan jotakin täysin uutta.

Mutta ei oman paikallisen ruuan siis tarvitsekaan täysin uutta olla, vaikka suomalaisessa keittiössä onkin poikkeuksellisen paljon myös täysin originaaleja ruokalajeja.

Totean muuten, että virolainen mulgipuder on aivan loistava herkku, vaikka siinä itse asiassa on vain perunamuusia (ehkä ohrasuurimoilla täydennettynä) ja annoksen keskellä lammikko paistettua pekonia ja sen rasvaa. Vielä hiljattain sitä sai Tallinnassa Kuldse notsu kõrts-ravintolasta, joka on nyt suljettu. Ei kai Viro vaan ole menossa Suomen tietä…

Mutta tuossa siis oli tämä World Food Atlas mietittäväksi ja opiksi otettavaksi. Se on osittain suorastaan naurettavan puutteellinen, mutta toisaalta sisältää aika yllättäviäkin kohtia.

 Muuan kiinnostava seikka on se osasto, jossa kerrotaan, missä olisi paras syödä jotakin ruokalajia. Helsingissä ovat tiedon antajina epäilemättä toimineet jotkut paikalliset kirjeenvaihtajat ja muut kosmopoliitit. Sellaiset paikat kuin Sea Horse, Konstan möljä ja Kosmos tulevat usein esille.

Joskus ennenhän meillä oli Kestikartano, joka tarjosi erityisesti suomalaista ruokaa. Nyt näyttää olevan harvalukuisia yritelmiä esimerkiksi erityisesti lappalaisen ruuan myymiseksi, kuten Savotta. Ainossa en ole käynytkään, mutta huomaan, etteivät nuo turistipyydykset ole erityisen huomattuja, kun oikeista paikallisista ruuista puhutaan.

Entäpä mistä ravintolasta löytyy aitoja lörtsyjä? Eipä ole sellaista. Myös pulla on aito suomalainen ruoka, kuten myös munkki, mutta taitaapa olla vaikeaa löytää niitä ns. paremmista kahviloista.

No, toivottavasti Saimaan alueen nostaminen Euroopan ruokamaakunnaksi saa aikaan jotakin hyvää. Alueellinen ruokaperinne on siellä hyvin omaleimainen, mutta on muistettava, että hyviä ja esittelemisen arvoisia eivät ole vain muutamat harvemmin nautitut perinneruuat, vaan monet varsin uudetkin luomukset. Olennaista on ympäristö, joka on ne luonut, kylmät talvet ja kuumat leivinuunit, puhtaat järvet ja maukkaat kalat, suuret metsät ja niiden sienet, marjat ja riista, etenkin tuo jo Itämeren eteläpuolella eksoottinen hirvi ja niin edelleen.

Toivotaan nyt, että edes jotakin saadaan aikaan, ellei muualla niin vaikkapa Savonlinnan ravintoloiden ruokalistoilla.

31 kommenttia:

  1. Yövyimme viime kesänä Hesan Scandic-hotellissa ja aamiaispöydässä oli karjalanpiirakoita, joista tietysti heti ilahduin, mutta ilo loppui lyhyeen, koska munavoi oli margariiniin tehty. Pelkästään tuo vuosikymmeniä jatkunut rasvahuijaus on saastuttanut suomalaisen ruokakulttuurin henkihieveriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se joka tekee munavoin margariiniin ei ole kokki vaan joku amatööri. Kyllä kannattaa tehdä reklamaatio

      Poista
  2. Nytpä puhut asiaa. Kiitos kirjoituksesta. Minä tässä lisään aidot karjalaiset herkut, kuten kukkoset, sultsinat, vatruskat, karjalanpaistin, lihakukon. Nämä nyt ainakin ja kaikkia rajakarjalainen äitini valmisti. Vesi nousee kielelle.

    VastaaPoista
  3. Lapsuuden kesiä 50- ja 60-luvulla tuli paljon vietettyä Oulun seudulla. Panin merkille, että ohrarieska oli siellä ihan eri asemassa, kuin vaikkapa Kainuussa, jossa vannotttiin ruisleivän nimeen. Ohkainen, pinnaltaan paikka paikoin jopa mustunut rieska oli mitä oivallisinta, kun päälle lohnaisi kotona kirnuttua voita, jossa oli ehotellen suolaa. Päälle siihen maitoa, joka ainakin minun mielestäni siihen aikaan oli lähes aina liian lämmintä, koska jääkaappeja ei ollut. Ruuat säilytettiin eteisen ruokakomerossa, joka kesäisenä aikana oli pakostakin lämmin, vaikka se oli rakennettu siinä katsannossa, että se olisi rakennuksen viilein kohta. Tietenkin oli maakellari, joka toimi jo kohtuullisesti, mutta kukapa se aina viitsi juoksuttaa eväät sinne asti, ei ainakaan huonojalkainen mummo?

    Suomalainen taantuva ja kurjistuva ruokakulttuuri taitaa taipua ylikansallisuuden edessä. Nuoria ei tunnu juurikaan kiinnostavan oma kulttuurimme miltään osin, siitä pitää kyllä internationaali huolen. Joskus 70-luvulla oli Jaakko Kolmosen ruokaohjelmat parasta tv-tarjontaa, näkisipä niitä vielä nykyäänkin, mutta kun sillä Kolmosella oli se Väinämöisen lakki, eihän se sovi ollenkaan nykymaailman menoon!

    Ennen sanottiin, että hyvä aviovaimo-ehdokas oli ehdottomasti sellainen, joka on käynyt talous- tai emäntäkoulun! Joku voi nähdä siinä naisvihaa, mutta omien havaintojeni mukaan ne tyttäret olivat ehdottomasti ykkoskategoriaa.

    Olisikohan niinkin, että suomalaisen ruokakulttuurin alamäki johtuu paljolti myös taloudellisista seikoista? Palkat ja eläkkeet Suomen hintatason huomioiden lienevät EU-maiden alinta kastia, näin uskaltaisin jopa väittää. Kun seuraa kaupoissa, mitä ihmiset ostavat, halvimmat tuotteet ovat ne, jotka kiinnostavat. Varsinkin lapsiperheet ovat helisemässä, ja ovat aina olleet. Kehnot einekset ovat valtavirtaa. Tyttäreni totesi minulle takavuosina syyslukukauden ensimmäisen päivän iltana, kuinka eräs luokkatoveri oli sanonut lounaan jälkeen, että tämä oli ensimmäinen lämmin ateria lähes kolmeen kuukauteen!

    VastaaPoista
  4. Kouluruoka taitaa olla yksi syy suomalaisen ruuan huonouteen. Sen sijaan että se olisi kulttuurin siirtoa ja tapojen opetusta, se on "halpuutettua" pikatankkausta.
    Kouluruokailu on pilannut monelta monen sinällään hienon ruokalajin maineen: veriletut, maksalaatikko, kesäkeitto, pinaattikeitto jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "se on "halpuutettua" pikatankkausta."

      Tarkka määritelmä ruuanlaiton tuhon tiestä. Syynä tietenkin on se, että tehdasmaisesti valmistettu laitosruokamössö on halvempaa kuin koulun keitiössä keittäjän raaka-aineista valmistama. Tuota synnyttää tarve julkisten menojen säästöihin. Tuohon ruokaan saadaan sitten kylliksi tutustua kun "pääsemme" aikanaan kotipalveluiden piiriin.

      Poista
    2. Tarve vai himo?

      Poista
  5. "nykyinen puolivalmisteiden ja halpuutetun roskan myyntiin keskittynyt epäkulttuuri, jota amerikkalaistuneet kauppakonsernit kilvan harrastavat....Maku on usein aivan sietämätön, kuten kypsymättömiksi jalostetuissa tomaateissa, jotka ovat yhtä kitkeriä kautta vuoden. Sesonkeja ei enää oikeastaan ole. Samaa mössöä myydään kautta vuoden."

    Tässäpä se on sanottu suomalaisenkin ruuan alennustilan alkusyy: kaiken gastronomian idea on hyvälaatuiset, tuoreet sen alueensa raaka-aineet, eihän stradivariustakaan saa tehtyä jätelaudasta!

    Tietenkin syy on yhteiskunnallinen: kun naisten työssäkäynti on pääsääntö, ei ole aikaa hakea kunnon raaka-aineita toreilta tai erikoiskaupoista eikä aikaa enemmmän vaativaan valmistukseen. Siispä vain pikainen tankkaus teollisesti valmistetuilla eineksillä ja lapsia harrastuksiin kuskaamaan.

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoista olisi tietää mistä ero lännen kovan ja idän pehmeän leivän välille tulee. Tuskin se pelkkää sattumaa, kuten harva asia ns. kansankultturissa.

    Seurasaaressa kuulin, että ero juontaisi myllymatkoista, jotka lännessä olivat pitkiä ja jauhot piti paistaa leiviksi suuremmissa erissä. En osaa tätä tyrmätä, mutta en vahvistaakaan. Joka tapauksessa vesimyllyjä on kotiseudullani idässä kyllä tiheästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen syynä oli leipomiskäytäntö: Itä-Suomessa oli uuni jatkuvasti lämpimänä ja leivottiin useammin ("mistäpä lapset lauantain tietäisivät, jossei piirakoita paistettaisi") kun taas lännessä kovaa (=säilyvää) reikäleipää paistettiin pari kertaa vuodessa katto-orteen kuivumaan.

      Poista
    2. Miksei lännessä uuni lämmennyt päivittäin? Likimain sama sää ja ilmasto molemmissa ja rakennuksetkin samantapaisia. Toki savupirttiaika idässä kesti lähemmäs nykyaikaa.

      Poista
    3. Hyvä kysymys! En tiedä.

      Poista
    4. “… Miksei lännessä uuni lämmennyt päivittäin?...”.

      Lännessä tuvan lämmitys perustui toisenlaiseen järjestelmään kuin idässä. Idässä leivinuunilla lämmitettiin tupaa, joten sillä sai samalla lämmityksellä tehtyä tuoreet leivät. Lännessä oli erikseen uuni tuvan lämmittämiseen ja samoin pakari leipomiseen.

      No miksi näin? Tapa vain vai oliko moiseen syynsä?

      Poista
    5. Jokin syyhän täytyy olla, koska kaksi hormia tekee kaksinkertaiset kustannukset, siis vaivat. Olisiko varallisuudella merkitystä tai ruokavaliolla?

      Poista
  7. Kiitos mainiosta kirjoituksesta. Savonlinnassa lapsuuteni ja nuoruuteni eläneenä en malta olla haukkaamatta vähän lörtsyä. Sokerileipomon lihapiirakat tiedettiin kaupungin parhaiksi. Syntisen hyviä ne olivat, kun pinnasimme koulusta ja lampsimme Talvisalon mäeltä niitä ostamaan Viremon makkarakojusta. Jossain vaiheessa samoja piirakoita ruvettiin kutsumaan Laurikaisen lihapiirakoiksi, en ole varma miksi; ainakin Sokerileipomon kahvila/myymälä lopetti jossain vaiheessa toimintansa. Laurikaisen lihapiirakoista taidetaan puhua vieläkin. Lörtsy-nimen synnystä on vähintään kaksi erilaista tarinaa, joista muistan tämän. Leipomoyrittäjä, joka oli ruvennut jatkamaan Laurikaisen lihapiirakoitten valmistamista, mietti hyvää nimeä kaupungin, ja miksei vaikka koko Suomen, parhaille lihapiirakoille. Kävelyllään matkustajasatamassa hän huomasi kahden taidelukion tytön maistelevan Lippakioskilla lihapiirakoita. Siihen aikaan ainakin jotkut taidelukion opiskelijat oli helppo tunnistaa muitten tallustelijoitten joukosta. Leipuri sattui kuulemaan, kun toinen tytöistä ihmetteli: "Mitä ihmeen lörtsyjä nää on?"

    Savonlinnan ravintoloitten muikkutarjonta on edelleen oikein hyvä, ainoa vain, että paistetuista muikuista on poistettu herkullisen rapsakat päät. Niitten perään on turha enää haikailla tilausta tehtäessä. Parhaat muikut tulivat tietenkin Puruvedeltä, eivätkä hassumpia olleet Pihlajavedenkään muikut, moittimatta muualta nuotattuja kaloja. Puruveden muikkujen salaisuus, niin olen antanut itselleni kertoa, on veden planktonpitoisuus; vedessä tosiaankin on vihreä häivähdys. Latvavesien humuspitoinen vesi on myös ehtinyt kirkastunut niin, että pohjan saattoi nähdä monien metrien syvyydestä. En uskalla antaa tarkkaa metrilukua. Näin oli nuoruudessani, kun liikuin paljon Saimaan vesillä, ja myöhemminkin, kun teimme veljieni kanssa vuosittain souturetkiä samoilla seuduin.

    En oikein tiedä, miten suhtautua gourmet-ravintolaan, joka mainostaa itseään "muikkuvapaana alueena". Varmaan hyvää ruokaa sieltäkin saa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helsingin rautatieasemalla oli aikoinaan loistavia (rautateitse Itä-Suomesta tuotuja?) lihapiirakoita, joissa ei täytettä, jossa oli sipulia, säästetty. Taivaallisia suoraan höyrytyskattilasta kuumina!

      "En oikein tiedä, miten suhtautua gourmet-ravintolaan, joka mainostaa itseään "muikkuvapaana alueena". "

      Niinkuin muihinkin snobeihin. (Jos sijaitsi Itä-Suomessa, pyrki erottautumaan - kyseenalaisin keinoin.)

      Poista
    2. Ne oli Möttösiä

      Poista
  8. Anoppini oli aikoinaan Suomen Karjalanpiirakkamestari. Tällaisiakin kilpailuja pidettiin. Hän oli kotoisin Pohjois-Karjalasta. Piirakat olivat perinteisesti ruiskuorisia ja peruna-, mutta myös riisitäytteisiä. Yksi tärkeä osuus oli, että ne voideltiin kuumana voisulalla. Kyllä olivat suussa sulavia, parille tytölleenkin jäi aika hyvä oppi ja osaavat kyllä tehdä lähes yhtä hyviä. Äitini oli kotoisin Karjalasta, Koiviston kauppalasta ja siellä tehtiin juhlapiirakoita, jotka olivat karjanpiirakoita, mutta vehnäkuoreen tehtyjä ja riisitäytteellä, voisula tietysti päälle. Äiti usein tilattiin niitä tekemään erilaisiin tilaisuuksiin, koska täällä lännemmässä niistä oltiin tuskin kuultukaan, mutta maine kiri ikään kuin edellä. Yhtä aitoja karjalanpiirakoita kuin ruiskuorisetkin. Ne vielä valmistuttuaan pinottiin lautaselle kuin propsit metsässä, korkeakin kasa pysyi hyvin pystyssä ja oli näyttävän näköinen pöytään tuotuna. Olivat ehkä hieman isokokoisempia kuin nykyiset karjalanpiirakat.

    VastaaPoista
  9. Historiantutkimuksen mukaan Suomessa syötiin riisiä aateliston pöydissä jo 1500-luvulla. 200 vuotta ennen perunan saapumista maahan. Tallinnasta käytiin tiheään hakemassa kaikenlaista, jos oli rahaa. Nykyisessä kouluruuassa etnisyys ja eksoottisuus tuntuu olevan pakkomielle, kuten yhteiskunnassakin yleisesti. Väkisin yritetään koko ajan kutistuvalla budjetilla tilata kaikkea, paitsi suomalaisia ruokalajeja. Ennenhän ruuat valmistivat kouluissa keittäjät paikan päällä. Läheinen Lidl menee koulun ruokatunnin aikaan aivan tukkoon, kun puolet jokaisesta läheisen koulun luokasta tulee jokainen vuorollaan ostamaan noutopisteeltä lihapiirakan. Ollakseen sosiaalisesti suosittu täytynee harjoittaa pikaruokakulttuuria.

    VastaaPoista
  10. Harva tietää, että maksalaatikko on alun perin ruotsalainen ruokalaji nimeltä korvkaka. Degeneroituneeseen suomalaisversioon on survottu mm. riisiä kun taas ruotsalaiset käyttävät alkuperäistä ohraa. Korvkakan reseptejä on vanhoissa keittokirjoissa useita ja vanhin on Cajsa Wargin ylöspanema resepti vuoden 1765 keittokirjassaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin ne ruokakajit eriytyvät. Vain harvat syntyvät neitseellisesti.

      Poista
    2. Ja siitä huolimatta maksalaatikko on ehdottomasti suomalaisen keittiön tärkeä osa. Sama koskee lipeäkalaa.

      Poista
  11. Herkkua on siinä monenlaista..

    Mukavaa luettavaa ja kivoja kommentteja kotimaisesta ruokakulttuuristamme. Syksyn projektina voisikin olla itsetehdyt karjalanpiiraat ruistaikinaan leivottuna (ilman sitä vehnää). Karjalanpaistiakin voisin kokeilla, mutta kalakukon ostan tietenkin valmiina hallista, kai sitä sieltä Hakaniemestä saa. Näitäkin herkkuja ulkomaiset sukulaiseni rahtaavat aina Helsingin käynneiltään Finskillä kotiinsa, ja ne maistuvat myös ei-kantasuomalaisille aina Kreikkaa myöten. Erityisesti savolainen kalakukko (muikkukukko) voinokareella (ei valitettavasti kirnuvoilla) on suurta herkkua sukumme natiiville thessalonikialaisellekin savusiian ohella. Hyvä ruoka on hyvää ja sitä arvostetaan syystäkin yli kansallisuusrajojen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kalakukko: olen syönyt monenlaisia kalakukkoja ja havainnut, että Partasen (Irene tai Hanna) leipomon Kuopiosta ovat parhaat: niissä silava ja kala muodostavat mehevän sisuksen. Muiden tuotteet tahtovat olla kuivempia. Syynä voi olla partasten pyöreä muoto, jolloin rasva pääsee valumaan.

      Poista
    2. Pitää paikkansa.

      Poista
    3. Mustikkakukko eli rättänä on myös perinteinen savolainen herkku. Hyväähän se on kotoisa mustikkapiirakkakin, vegaanisenakin.

      Poista
  12. Meillä täällä Suomessa on todella rikas ruokakulttuuri. Vain sivistymättömät ihmiset väittävät jotakin muuta. Edesmennyt keittiömestari Jaakko Kolmonen toi patakakkonen ohjelmasarjassa aikoinaan ansiokkaalla tavalla esille aitoa suomalaista ruokakulttuuria. Kyllä sitä sarjaa tuli aikoinaan katsottua. Tuon nykyisen valmisruokakulttuurin irvokas huipentuma on kyllä ehdottomasti valmiiksi keitetyt kananmunat kaupan hyllyllä. Onko nykyään siis olemassa niin uusavuttomia ihmisiä etteivät osaa edes VETTÄ KEITTÄÄ!!!. Ilmeisesti on. Minäpä keitin tuossa päivällä hernekeiton. Voi että tuli hyvää ja miten vaivatonta sen valmistus on ja maku on jotain ihan muuta mitä purkkihernekeitossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on kyllä sanottava, että kaikista eineksistä juuri purkkihernekeitto- varsinkin palviliha - on lähinnä "aidointa asiaa", vaikkei itsetehtyä luonnollisesti TÄYSIN vastaa. Rankan työpäivän väsyttämänä on kuitenkin riittävän hyvä korvike ja syntyy mikrossa parissa minuutissa. Se on niitä elämän realiteetteja...

      Kun muuten ruisleipä puikulan panee lautaselle ja reunaan vesikalvon ja talouspaperia, syntyy lähes vastapaistetun tuntu.

      Poista
  13. Lörtsy on kasvisruokaa, niin hitusen verran siinä on eläinperäistä mössöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa suosiolla luopua mysteerimassapiirakoista ja siirtyä vihapiirakoihin. Niihin voi laittaa haluamaasa täytettä, vaikka nakkeja. Toivottavasti joku alkaa tehdä vihiksii isompina eikä samanlaisina kun Hoviruoan minipiirakat.

      Poista
  14. Niitä munia saa myös valmiiksi kuorittuina (Tulevat Kiinaasta)

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.