torstai 28. syyskuuta 2023

Toinen Puolan sota kentällä ja makuuhuoneissa

 

Sarjarakastajan sota

 

Boris Uxkull, Sotaa ja rakkautta. Päiväkirja Napoleonin ajalta. Suomentanut Aarno Peromies. Tammi 1967, 260 s.

 

Aidot päiväkirjat ovat historian aarteita. Niissä voi vielä välähdykseltä kohdata sen kiitävän hetken, jota ajattelemme nykyisyydeksi, vaikka se jo samalla muuttuukin menneisyydeksi. Joka tapauksessa se ei vielä ole ehtinyt joutua myöhemmän kokemuksen valossa tehdyksi tulkinnaksi, vaan sisältää vielä jotakin siitä arvoituksellisuudesta, joka on koko inhimillisen olemassaolon ytimessä.

Päiväkirjojen aitous on kysymys sinänsä. Kun eletään intensiivisesti ja tapahtumia on paljon, ei ole aikaa tehdä muistiinpanoja ja jos ne tehdään vaikkapa viikon kuluttua, kuten useinkin saattaa tapahtua, on suuri osa päiväkirjan ominaislaadusta menetetty ja aletaan olla jo muistelmien puolella.

Boris Uxkullin päiväkirjat, jotka liittyvät vuosien 1812-1814 sotaretkiin ja muihinkin tapahtumiin on tietenkin julkaistu toimitettuina. Julkaisu tapahtui vasta vuonna 1965 ja päähenkilö eli vapaaherra Berend-Johann (Boris) Uxkull, 1793-1870 oli silloin ollut jo lähes sata vuotta kuolleena. Päiväkirjassa oli joka tapauksessa jopa suvun kannalta paljon arkaluontoista aineistoa, joten voimme olettaa, että jonkinlaista sensurointiakin on tapahtunut.

Päähenkilö eli päiväkirjan kirjoittaja oli hyvin nuori joutuessaan sotaan Napoleonin hyökätessä Venäjälle vuonna 1812. Hänen kartanonsa oli Virossa, mutta hän lähti jo nuorena Pietariin palvelemaan hevoskaartissa. Sodassa hän osallistui seitsemääntoista taisteluun, sai yksitoista kunniamerkkiä ja ylennettiin kolmen vuoden palveluksen jälkeen ratsumestariksi, mikä vastaa kapteenin arvoa.

Nimi Uxkull muuten on tapana kirjoittaa kussakin kielessä sen ääntämyksen mukaisesti, esim. saksaksi Uexkull, ruotsiksi Yxkull, venäjäksi Ikskul (Икскуль) ja niin edelleen. Nimi on alun perin suomalaista perua, liivinkielinen ja viittaa Ykskylän kaupunkiin, joka on Riian lähellä. Kuten tunnettua, suomalainen y on monille ulkomaalaisille vaikea äänne ja suomalainen ä suorastaan mahdoton.

Mitä päiväkirjaan tulee, siitä välittyy kyllä aitouden vaikutelma ja kiinnostavinta siinä ovat ne havainnot, joita kirjataan satunnaisesti ilman erityistä syytä ja jotka eivät liity suuriin, tunnettuihin tapahtumiin.

Niinpä kirjoittaja hyvin usein kuvaa niitä kaupunkeja ja niiden asukkaita, jotka kohtaa pitkällä vaelluksellaan ensin Pietarista Liettuan rajoille, sieltä Moskovan taa ja sieltä taas halki Euroopan aina Pariisiin saakka ja sitten jälleen Pietariin.

Joskus esiin pistävä kulttuuriraja on tyrmäävän selkeä. Tullessaan Venäjän alaisuudessa olleesta Puolasta Preussin Sleesiaan, kirjoittaja tuntee tulleensa aivan eri maailmaan: Mikä ero Puolan ja Sleesian välillä! Olen kuin toisessa maailmassa. Mikä hyvinvointi! Mikä järjestys kaikkialla! Tuntuu kuin hengittäisi toista ilmaa.. Pellot ovat niin hyvin viljeltyjä, asukkaat niin siististi puettuja, heidän talonsa niin hyvin rakennettuja ja niin symmetrisiä, jopa metsäkin on tarkoin pudistettu, ettei tuosta kaikesta voi olla lumoutumatta…

Tämä analyysi tuon saman rajan ylittämisestä ei ole suinkaan ainutlaatuinen. Sellaisen kohtaamme myös jopa Maila Talviolla. Kuitenkin Sleesia oli tuohon aikaan ollut osa Preussia vasta muutaman vuosikymmenen ajan. Johtuipa asian tila mistä tahansa, tuota eroa voi pitää historiallisena tosiasiana.

Boris pitää itseään venäläisenä, vaikka tietenkin samalla myös saksalaisena, hänen kotiseututunteessaan näyttää olleen myös virolaisuutta. Luulen, että Mannerheimilla oli vastaavanlainen kaksoislojaalisuus hänen palvellessaan Venäjällä. Uxkull ei kuitenkaan ainakaan tuossa vaiheessa joutunut samanlaiseen lojaliteettien ristiriitaan kuin Mannerheim, joka palveli keisaria myös sortokausina joista hänen oma veljensäkin joutui kärsimään.

Joka tapauksessa tämä keisarin uskollinen saksalainen oli myös hyvä venäläinen, joka kuitenkin saattoi ikään kuin sivullisena luonnehtia venäläisiä, ei toki epäystävällisesti, mutta kuitein ikään kuin von oben herab.

Sodan raakuus inhottaa Borista, joka inhoaa myös metsästystä. Ihmisteurastus on joka tapauksessa sotilaiden työnä ja kirjoittaja uskoutuu päiväkirjalleen, kysyen, miksi sotia on ja onko ainakaan suurin osa niistä oikeutettuja: Palvelemmeko me aina oikeutettua asiaa? Emmekö me ole vieraan tahdon alaisia koneita, jotka auttavat epäoikeudenmukaisten toimenpiteiden ja suunnitelmien toteuttamista? Eivätkö ministerien juonittelut tai jonkun monarkin henkilökohtaiset riidat usein ole veristen sotien perimmäinen syy…ruman ja vastenmielisen kuvan pimentämiseksi käytetään uskonnollista huntua… Miksi he eivät itse surmaa toisiaan niin kuin muinoin? Mutta näitä ajatuksia ei pitäisi uskoa edes paperille; jo sekin olisi rikollista tässä keisarikunnassa, jossa vapaa ajatus on kielletty, ja se merkitsisi uimista vastavirtaan inhimillisen taikauskon kymessä.

Tapainkuvausta päiväkirjassa riittää: alaisia saatetaan kohdella tavattoman raa’asti, esimerkiksi silloin, kun kuski on kaatanut reen tai rattaat, kaksintaistelun yhteydessä kuollut sekundantti mainitaan vain ohimennen ”oheisvahinkona” ja niin edelleen. Toisaalta kirjoittaja puolustaa juutalaisia, joille jotkut sotilaat haluavat tehdä vääryyttä ja kirjoittaa hyvin kauniisti kiintymyksestään palvelijaansa Fjodoriin.

Fjodor muuten filosofoi joskus ja kysyy, miksi maailmassa on herroja ja palvelijoita ja mahtavatko taivaassa osat olla vaihtuneet? Boris on asiasta kovin huvittunut ja innostaa Fjodoria olemaan erityisen altis palvelija, jotta hän voisi sitten taivaassa vastata samalla mitalla.

Naiset ovat kuitenkin Boriksen hallitseva intohimo ja lohdun tuoja. Hän oli peräti kaksitoista kertaa kihloissakin ennen kuin meni naimisiin. Kyseessä tuskin oli mikään sarjahuijaus: Boris maalailee kerta toisensa jälkeen sitä, miten tavattoman rakastunut hän on jopa yhden yön tuttaviinsa. Sotilaselämä erottaa hänet kuitenkin kerta toisensa jälkeen unelmiensa naisista.

Boris on taitava pianisti ja intohimoinen luonne ja vetää tyttöjä ja naisia puoleensa kuin magneetti. Huolimatta asian tuohon aikaan sisältämästä tavattomasta riskistä, antautuvat perhetytöt hänelle yksi toisensa jälkeen ja hän tuntee rakastavansa jokaista kiihkeästi. Lisäksi hetken suhteita solmitaan alempiin luokkiin kuuluvien naisten kanssa ja Pariisissa neekerit ja kreolittaret tarjoavat erityisen pikanttia huvia.

Loputa tietenkin iskee sukupuolitauti, joka kuitenkin on vain pehmeä šankkeri, jollainen jo pystytään parantamaan.

Kirjallisuus tuntee paljonkin tällaisia sarjarakastajia, joiden tarve saada rakkautta yhä uusilta naisilta on pakonomainen. Donjuanismilla taisi olla tautiluokituskin vielä takavuosina. Seksuaalisena poikkeamana se ainakin tunnettiin, mutta sellaisiahan ei enää olekaan.

Parikymppinen Boris näyttää kyllä olleen poikkeuksellisen uuttera työmies tuossa herran viinamäessä, eli siis naisten kaatamisessa. Vastaavia tapauksiahan olivat myös esimerkiksi Samuel Pepys ja James Boswell, itse Giacomo Casanovasta puhumatta. Kaikkien näiden päiväkirjat ovat omalla tavallaan kiinnostavia, sillä ne puhuvat asioista, jotka eivät olleen julkisia.

Boriksen osalta kiinnostavia ovat myös kuvaukset eri seutujen tavoista ja ihmisistä ja esimerkiksi suhtautumisesta venäläisiin joukkoihin, mikä Pariisissa ja muuallakin Ranskassa näyttää olleen sangen hyvää, kuten kohtuullista olikin. Voitiinhan todeta, että Aleksanterin lupaus olla kostamatta Ranskan kansalle Venäjän hävitystä osoittautui todeksi.

Kirjaa rikastuttavat myös lainaukset Napoleonin puheista ja Aleksanterin manifesteista, joista yksi on ollut ilmeinen Mannerheimin miekantuppikäskyn esikuva. Siinä keisari vannoi, ettei laske aseitaan, ennen kuin viimeinenkin ranskalainen sotilas on karkoitettu Venäjän alueelta.

Kirjassa on myös Napoleonin julistus ”toisen Puolan sodan” alkamisesta eli vuoden 1812 hyökkäyksestä. Euroopan suuria skandaalejahan oli Puolan tuhoaminen ja sen jakaminen naapureiden kesken. Venäjä joutui tässä pääkonnan rooliin, mutta eihän se toki ainoa ollut. Kuten Napoleon, Pariisiin peräännyttyään selitti, sama koalitio, joka aikoinaan jakoi Puolan, hyökkäsi nyt Ranskan vapautta vastaan.

Mutta ranskalaiset olivat jo vähäksi aikaa saaneet tarpeekseen gloiresta, joka oli maksanut heille satojen tuhansien miesten hengen.

Venäjän politiikka osoittautui viisaaksi ja sen oma mahti kasvoi Napoleonin sotien jälkeen nopeasti väestöräjähdyksen myötä. Samaan aikaan Ranskan väkiluku, joka vielä hiljattain oli ollut suurempi kuin Venäjän, jäi siitä yhä kauemmas jälkeen ja maa siirtyi hitaasti mutta varmasti pois suurvaltojen joukosta.

6 kommenttia:

  1. Kirjahyllystäni löydän tämän teoksen, joka jo tuoreeltaan oli joutunut alennusmyyntihyllyyn talvella 1969, yleensähän tuolloin kirjan elinkaari oli paljon pidempi. Muistan miten raijasin kotiin repeämispisteessä olevia muovikasseja juuri paikallisesta kirjakaupasta, lastini kuljetuksessa minulla oli potkukelkka, ja hauskasti vastaani tuli äidinkielenopettajani joka nymfimäisesti hymyillen pani retkeni merkille ja kannusti minua. Mieleen tästä kirjasta jäi reipas meno ja ailahteleva mieli, jotenkin jäin kaipaamaan sotilaspoliittisen kokonaistilanteen ryhdikkäämpää kuvausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli sitä aikansa matalaa katsetta. Eihän sillä nuorella nulkilla ollut käsitystä asioista. Ei upseereilta sivistystä oletettukaan, kuten hän myöhemmin Saksassa opiskellessaan muisteli.

      Poista
    2. Täytyy muistaa kirjoittajan sotilasarvo, ei sitä meilläkään joukkueenjohtajatasoisen upseerien muistelmissa "sotilaspoliittisen kokonaistilanteen ryhdikkäämpää kuvausta" löydy. Tuon tasoiselta ratsuväen upseerilta odotettiin huimapäisten atakkien johtamista ja sapelilla hutkimista. Saavutetuista kunniamerkeistä päätellen tuossa tehtävässä onnistuttiin.

      Poista
  2. "Kuitenkin Sleesia oli tuohon aikaan ollut osa Preussia vasta muutaman vuosikymmenen ajan."

    Eikö se liitetty jo Itävallan perimyssodassa 1740-luvulla eli noin kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin eli pari kolme sukupolvea sitten. Kyllä siinä ajassa ehti kulttuuri ja ympäristö muuttua (vrt menetetyn Karjalan alueet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei Karjalaan voi verrata. Eihän sieltä koko väestöä karkotettu, jos ketään.

      Poista
  3. Pitipäs taas kerran mennä kirjaston sivuille tekemään varaus. Mistä saisi lisää aikaa niiden arkiston aarteiden lukemiseen, mitä tässä blogissa nostetaan esiin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.