Mitä tarvitsemme?

 

Kulttuuri, sota ja kansakunnan tarpeet

 

Kulttuuri, viljely eli ihmisen henkeä muokkaava työ ja vaivannäkö sijaitsee ihmisen tarvehierarkiassa kaukana primääristen elämisen tarpeiden takana. Ensin ja ennen muuta on ihmisen saatava ruokaa, juomaa ja lämpöä. Elämä ja sen jatkuminen on turvattava ja siinä suhteessa olemme muiden eläinlajien kanssa samalla viivalla. Muokatkaamme siis ensin maata ja metalleja.

Sen jälkeen tulee kulttuuri. Se on vain ihmiselle kuuluvaa ylellisyyttä ja sen voi itselleen sallia vasta sitten, kun tietää, ettei tarvitse enää uhrata kaikkia resurssejaan hengissä pysymiseen.

Päinvastoin taas se, jolla on paljon ylimääräisiä resursseja, todennäköisesti käyttää niitä yhä enemmän ja enemmän kulttuuriin, joka on inhimillisen toiminnan viimeinen päämäärä: alue, joka itse ei tuota mitään, vaan sen sijaan nielee loputtomasti resursseja.

Taloudellisessa mielessä kulttuuriin sijoittaminen on verrattavissa sotaan ja siihen varustautumiseen: voin ja margariinin asemesta hankitaan lentokoneita ja tykkejä, ei kansa niitäkään voi syödä, eikä niillä kyntää tai kylvää, mutta saahan se tilaisuuden ihailla mahtavia paraateja ja ohimarsseja.

 Mitä sotaan ja militarismiin tulee, primitiivinen psyyke saattaa aidosti kokea saavansa pelkästä valtion mahdista mielekkyyden elämälleen. Kuten vanha preussilainen marssilaulu vakuuttaa:

Die Trommel schlägt und schmettert,

rataplan don diri don!

…

es gilt die neue Welt!

Die neue Welt ist morgen,

rataplan, don diri don…

(ks. Видео Bing)

Pelkkä rummun pärrytystä ja tykkien paukutusta ei vielä ole tapana esittää varsinaisena päämääränä, vaikka se sellainen olisikin. Päämääräksi voidaan siis esittää vaikkapa peräti uusi maailma, uusi aikakausi ihmiskunnan tai ainakin nyt sen yhden kansan elämässä. Käytännössä militarismin päämäärä on valtion mahdin ikuinen laajentaminen.

Sota tuottaa hävitystä ja kuolemaa, mutta myös aineetonta hyödykettä, joka on maasta riippuen tunnettu nimellä gloire tai gloria, nykyään on vaakalaudalla venäläinen variantti tšest, jonka säilyminen on monelle omaa olemassaoloa tärkeämpi asia. Tunnetaanhan nämä. Siksi rauhan saaminen on nyt niin vaikeaa.

Epäilemättä myös sota ja siihen valmistautuminen on eräänlaista kulttuuria ja onhan se sääntöineen kaikkineen eräänlaista leikkiäkin, kuten Johan Huizinga aikoinaan esitti. Joka tapauksessa se on pohjaton rahanreikä, johon sijoittaminen priorisoidaan aika ajoin erittäin korkealle ja jopa ymmärrettävästi.

Toki sota voidaan nähdä myös välineenä eikä päämääränä sinänsä. Varustautumista sotaan on usein markkinoitu investoinniksi turvallisuuteen, millä esimerkiksi Suomessa on myös tiettyä uskottavuutta. Suomessahan kuoli toisessa maailmansodassa hyvin suuri määrä niitä, joiden yleisen käsityksen mukaan kuuluikin kuolla, jotta ne, joita suojataan eli siviilit ja etenkin naiset säästyisivät. Silloin se onnistui hyvin, mutta kyseessä tosiaan oli harvinainen poikkeus.
Kun Mannerheimille joskus ennen sotaa sanottiin, että maanpuolustuksessa olisi panostettava enemmän kulttuuriin kuin aseisiin, letkautti marsalkka, että keskustelukumppani turvautui kai siis Akateemiseen kirjakauppaan.

Epäilemättä nimenomaan tuo kirjakauppa oli aikoinaan tärkeä ikkuna maailmankulttuuriin. Sen kautta kävi pääsy siihen korkeimpaan ja parhaaseen, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan. Sitähän silloin ymmärrettiin kulttuurilla: totuuden, hyvyyden ja kauneuden vaalimista arvoina sinänsä.

Se oli asia, jonka huipuille pääseminen tuon kirjakaupan kautta oli vain eliitillä (e-lego, valita joukosta), mutta toki tuo kaivattu aines sen kautta välittyi myös massoille.

Mannerheimin keskustelukumppani mahtoi aikoinaan kuitenkin tarkoittaa juuri tuota yhteisen kansan sivistystason kohottamista kuin Akateemisen kirjakaupan välityksellä saatavia eliitin kontakteja maailmankulttuuriin. Vain lukutaitoinen ja lukeva, historiastaan, kielestään ja tavoistaan tietoinen ja ylpeä kansa voisi ymmärtää, mitä puolustettavaa sillä oli ulkoista hyökkäystä vastaan.

Avainsana oli tuohon aikaan kansallinen kulttuuri, mihin kuului massojen sivistäminen eli siis ennen kaikkea koululaitos ja sen kannattamana omakielinen kirjallisuus ja näyttämötaide, kansalliselta pohjalta lähtevä musiikki ja niin edelleen. Pääsy maailmankulttuurin huipuille omakielisten käännösten kautta oli tärkeä osa tätä kokonaisuutta.

Pienen kansan taistelu oman kielensä ja kulttuurinsa puolesta on aina ymmärretty sen suureksi ja niin sanoakseni myös yksilön elämää suuremmaksi kollektiiviseksi päämääräksi. Kun ne ovat vaarassa, ei ole enää kysymys ylellisyydestä, vaan elämästä ja kuolemasta samassa mielessä kuin sodassa, olivatpa sitten aseet käytössä tai ei.

 Suomessa oli aikoinaan murtauduttava ensin ruotsalaisuuden kahleista ja sitten alettava torjua hyökkäävää venäläisyyttä, minkä onnistuminen kuului historian odottamattomiin sattumiin. Siinä kieliryhmien edutkin jo menivät yksiin.

Virossa tilanne kehittyi vielä vaarallisemmaksi ja saksalaisuudesta vapauduttua kasvoi venäläisyys todelliseksi kriittiseksi kuolemanvaaraksi.

 Erään perustavan eron kansojemme välillä näemme tänäänkin aivan selkeästi siinä, miten ne suhtautuvat kieleensä ja kulttuuriperintöönsä. Suomalaiset pitävät annettuna ja ikuisesti pysyvänä sitä, minkä virolaiset ymmärtävät olevan aina vaarassa.

Uusimmassa Kanava-lehdessä kirjoittaa Marjana Mykkänen siitä, miten Yleisradio nykyään unohtaa kulttuurin (Musiikki kuuluu vielä kaikilla kanavilla, mutta kuuluvatko ajatukset?). Tuo juttu on syystäkin nostettu tämän numeron tärkeimmäksi. Kysymys ei enää ole toissijaisesta ylellisyydestä ja sen suuremmasta tai pienemmästä näkyvyydestä, vaan kansallisesta kohtalonkysymyksestä.

Sen sijaan, että Yle noudattaisi edes siitä säädettyä lakia ja sen mukaisesti tukisi suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista ja kansan sivistämistä, se ajelehtii kysynnän ja tarjonnan oikkuja noudatellen ja kalastelee nuorimman asiakaskunnan suosiota ymmärtämättä edes sitä, että juuri tuo ryhmä saattaisi kaivata jotakin muuta kuin sitä samaa ylikansallista viihdemössöä, jota kaikki viestimet ovat muutenkin tulvillaan.

Kysymys on niin tärkeä ja artikkelin esille nostamat teemat niin merkittäviä, että niiden käsittely vaatii kansallista keskustelua ja tälläkin palstalla vähintäänkin nyt oman bloginsa.

Haluan joka tapauksessa jo tässä ainakin nostaa esille sen asian vakavuuden, että Yle, tuo veronmaksajien puolella miljardilla vuosittain rahoittama kansakunnan suurin kulttuurivaikuttaja on viimeiset vuodet ollut tuuliajolla.

Tämä tapahtuu aikana, jolloin kansakuntien kohtalo on taas vaakalaudalla ja ylikansallinen roska uhkaa syrjäyttää kaiken vakavan pyrkimyksen kohottaa ihmisyyttä pelkän eläimellisyyden yläpuolelle.

 Ei riitä, että nälänhätää ja asunnottomuutta ei maassamme ole, edes perussairaanhoidon järjestäminen normaalille tasolle ei vielä riitä kansalliseksi tavoitteeksi, niin tärkeä kuin se onkin.

 Kulttuuri kuuluu kansakunnan perustarpeisiin eikä ylellisyyteen. Sitä ei voi korvata kaupallisella roskalla sen enempää kuin kansallista puolustusta voisi korvata heittäytymällä Naton turviin tai ulkopolitiikkaa voisi korvata kiiruhtamalla aina tottelemaan EU:ta ennen kuin sieltä on ehditty mitään pyytääkään.

Tässä ajassa liikkuu toki pyrkimyksiä lopettaa kansakunnat ja siirtyä monikulttuuriseen utopiaan, jossa kulttuurien nivelloituminen kohtaa yleisinhimillisen taipumuksen vapautua kaikista mielitekojen esteistä ja vie inhimillisen olemassaolon tasoja yhä alemmas ja alemmas, kohti sitä pohjaa, jonka jo näemme huumekulttuurien hallitsemissa slummeissa.