Jaakobin paini

 

Mies ja hänen omatuntonsa

 

Jussi Talvi, Menevä mies. Otava 1982, 254 s.

 

Menevä mies oli fraasi, joka taisi tulla käyttöön joskus 1970-luvulla. Itselleni se tuo mieleen sen, että jotkut meistä ovat vuorollaan aina tulemassa ja toisen menemässä. Kuuluuhan normaaliin maailmanjärjestykseen se, että uusi sukupolvi aina hautaa vanhemman ja mieluummin tietenkin kunnialla ja ehkä jonkinlaisten kiitostenkin kera.

Tässä kirjassa nyt joka tapauksessa eletään uuden ja vauraan maailman symbolisessa ytimessä, mainostoimistossa, jollaisessa kirjoittajakin, vuonna 1920 syntynyt sotaveteraani oli työskennellyt. Meno on vauhdikasta ja naisiakin riittää. Menestys liike-elämässä ja nimenomaan kauniita tyttöjä puoleensa vetävällä mainosalalla ei ole vailla merkitystä tässäkään suhteessa.

Johtajan suhde kulttuuriin on kovin ohut, oikeastaan sitä tuskin edes on. Kun vaimo puhuu kirjallisuudesta, ärähtää mies, ettei häntä kiinnosta lukea *itusta ja **rseestä -mikä kyllä tosiaan oli jo tuon ajan kaunokirjallisuuden keskeinen aihepiiri. Itse asiahan nyt kiinnosti paljonkin, mutta ei siihen liittyvä turha loruilu.

Eräänä iltana menevä johtaja, joka on alaisensa, nuoren naisen kanssa ajamassa ”töihin” korpihotelliin -ajan uutuuksia sekin- ajaa vahingossa tiellä makaavan vahan juopon yli. Tämä kuolee myöhemmin sairaalassa.

Yliajaja kuitenkin pakenee, hän pelkää maineensa menevän pakenemisen takia ja avioliittonsakin kukaties purkautuvan uskottomuuden paljastuessa.

Sen jälkeen kirja keskittyy kuvaamaan päähenkilön omantunnon kujanjuoksua: kaikki hänen elämässään on ollut jotenkin väärää. Hän on hylännyt edellisestä avioliitosta syntyneen poikansa, ei kykene antamaan mitään tyttärelleen, ei kestä vaimonsa aviollista kylmyyttä ja jopa koko mainostajan työkin alkaa tuntua vain vahingolliselta.

Kirja johdattelee suorastaan uskonnollisiin pohdiskeluihin omantunnon merkityksestä ja päättyy ratkaisuun, jota kai voisi nimittää dostojevskilaiseksi: päähenkilö kertoo vastoin omia ja ystävättärensä intressejä kaiken vaimolleen ja lähtee poliisin pakeille tehdäkseen sen myös viranomaisille.

Tämä kuvio ei keskeiseltä juoneltaan ehkä ole oikein muodikas, mutta sen sijaan pidän kiinnostavana sen antamaa 1980-luvun alun perspektiiviä moniin nykyäänkin ajankohtaisiin asioihin, muun muassa ydintuhon uhkaan, luonnon saastumiseen ja sotien väkivaltaan yleensä. Hänen tyttärensä on kukaties näistä asioista ahdistunut, kuten isänsäkin, mutta myöskään hänellä ei ole mitään kunnianhimoa eikä edes harrastuksia ”seurustelua” lukuun ottamatta.

Menevä mies itse huomaa vihaavansa ja inhoavansa sodan järjettömyyttä ja nimittää kaikkia sotilaita murhaajiksi. Siitä huolimatta hän vastustaa tavanomaisin järjen argumentein poikaansa, joka on päättänyt, ettei ota armeijassa asetta ja torjuu vihaisena kehotukset mennä ainakin aliupseerikouluun.

Poika kertoo, että haluaa toisenlaisen maailman -yhteiskunnan, jossa ei ole autoja kuin minimaalisen vähän, jossa ei ole saasteita, ei myrkkyjä, ei ydinvoimalaitoksia eikä kasvavaa energian tarvetta. Yhteiskunnan, jota eivät kauppa ja teollisuus hallitse. Yhteiskunnan, jossa ihminen on kaikkein tärkein, kaikkein arvokkain, mitä on…

Siihen aikaan, kun tuo kirjoitettiin, uskoivat monet naiiveimmat idealistit neuvostoliittolaisen sosialismin tarjoavan tuollaisen ylevän vaihtoehdon. Toiset pitivät Kiinaa uskottavampana ja se, joka tuolloin luki Jan Myrdalin kulttikirjan Raportti kiinalaisesta kylästä, saattoi kuvitella saaneensa autenttista tietoa uskonsa vahvistukseksi.

 Se, joka tällä vuosituhannella on käynyt Kiinassa, ymmärtää, miten raa’asti totaalinen vastakohta Kiina oli ja on kaikelle tuollaiselle unelmoinnille. Neuvostoliitto oli tietenkin vielä brutaalimpi karikatyyri pasifistisen ympäristöaktiivin ihanneyhteiskunnasta.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ihmiskunta tuntui tulleen järkiinsä ja ydinaseet havaittiin saastaksi, jolla ei koskaan eikä missään tilanteessa voinut olla hyväksyttävää käyttöä. Niinpä niitä purettiin tuhansittain. Mutta sen jälkeen maailman kehittyminen on jatkunut…

Nuorison ongelmia Talvi tuntuu aina ymmärtäneen hyvin. Esikoisteoksessaan Tällaistako siis on nuoruus? hän kuvasi sotasukupolvensa raskasta kokemusta, joka päättyi suureen turhautumiseen.

Vuoden 1960 kirjassaan Isänmaa hän antaa nuorukaisen sanoa, että hänen isänsä sukupolvelle (siis sotasukupolvelle!) kaikki oli niin helppoa: sota antoi suuren tehtävän ja mahdollisuuden sankaruuteen, nyt sodan jälkeen kaikki oli vain tarkoituksetonta.

 Tässä kirjassa, jonka kirjoittamisaikana siis oli yllättäen hyvin pitkälti toteutettu monen ja luultavasti useimpien aikoinaan mahdottomana pitämä unelma koko kansan yleisestä vaurastumisesta, tulevatkin kurjuuden sijaan esille kasvun rajat, liiallisen kulutuksen mielettömyys ja järjetön militarismi.

Sitä paitsi mainosmies on itse asiassa pahan palveluksessa tai ainakin tekee sillä rahaa. Eikö menevä mies ollutkin suunnitellut kampanjoita sekä alkoholin, tupakan, rasvojen, kahvin että nopeiden autojen myymiseksi? Eikö hänelläkin ollut vastuu niistä seurauksista, joita syntyi?

Kirjan loppuratkaisu saattaa tuntua epäuskottavalta ja henkilötkin ovat hieman stereotyppisiä, mutta sellaisiahan ihmiset, luoja paratkoon, enimmäkseen juuri ovat.

Minusta kirja saa lisää kiinnostavuutta, kun ajattelee sen olevan peräisin tuohon aikaan kuusikymppisen sotaveteraanin kynästä. Siinä näkyy erään aikakauden perspektiivi moniin asioihin.