Historian perspektiivit muuttuvat

 

Aleksanteri-keisarit ja suomettuminen

 

Kun ohjelmallista ryssävihaa© heräteltiin 1920-luvulla oli sen ideologeilla aito huoli suomalaisten liian hyvästä suhteesta Venäjään. Venäjä nähtiin ikuisena geopoliittisena vihollisena, joka vielä varmasti aikoisi ottaa karanneen lampaan takaisin.

Elmo E. Kaila kyseli, osattiinko Suomessa vihata venäläistä niin kuin verivihassa vihataan. Eihän sitä osattu, hän joutui heti tunnustamaan. Veli venäläiseen suhtauduttiin aivan liian asiallisesti ja jopa arvostavasti ja ystävällisesti. Ei ymmärretty lainkaan, että kyseessä oli Suomen ja suomalaisuuden verivihollinen, jolla oli tuo ominaisuus pysyvästi. Se oli paitsi perivihollinen lukuisten sotien takia, myös maantieteellinen vihollinen ja kansallinen kuolemanvaara.

Itse asiassa vielä vuonna 1912, toisen sortokauden yltyessä pahimpaan vaiheeseensa, meillä oli suuri venäläisen kirjallisuuden buumi, joka jätti varjoonsa länsimaisen (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kailan ja kumppanien näkökulmasta kaikki tällainen oli kahistusta. Kun hyökkäys idästä tulisi ja varmasti se tulisi, olisi suomalaisilla oltava aseenaan sammumaton viha ilman kompromisseja ja jopa ilman poikkeuksia -venäläinen sellaisenaan oli vihollinen, olipa hän sitten muuten miellyttävä tai kiinnostava, lahjakas ja hyödyllinen tuttavuus.

Tämä oli tuon murrosajan uusi ideologia, jossa ohjelmallinen ja välineellisen vihan määrätietoinen käyttö muistutti ajan erinäisiä muodikkaita esikuvia, natsismista kommunismiin.

Autonomian aikana ei venäläisissä ihmisinä eikä Venäjässä suuriruhtinaskunnan naapurina ollut ollut valittamista ainakaan ennen sortokausia. Itse asiassa Suomi oli kokenut ennenäkemättömän rauhan ja vaurastumisen kauden, johon liittyi myös valtaväestön kansallisten pyrkimysten herääminen ja toteutuminen.

Keisari-suuriruhtinaita oli täällä suorastaan palvottu ja ylenpalttisesti kunnioitettu samaan aikaan, kun heitä oli Venäjällä intelligentsijan aktivistien toimesta demonisoitu ja vainottu. Aleksanteri-keisareita ja heistä etenkin ensimäistä ja toista oli meillä syystä pidetty maamme hyväntekijöinä ja vasta Nikolai II sai vastaansa suoranaisen kapinan aloittaessaan Suomen oikeuksien riistämisen.

Aleksanteri I pääsi Suomessa palvonnan kohteeksi, kuten ilmeni hänen suurella kiertomatkallaan vuonna 1819. Hän myös teki Suomesta koekentän suunnittelemalleen Venäjän liberalisoinnille, joka sitten jäi kuitenkin tekemättä. Aleksanteri II taas toteutti suomalaisten unelmat kutsumalla koolle valtiopäivät, joiden työstä tuli säännöllistä. Hänen aikanaan maamme modernisoituminen eteni hyppäyksellisesti.

Aleksanteri III oli tiukempi maamme juridisia oikeuksia kohtaan, mutta saavutti yhtä kaikki suuren kansansuosion lomaillessaan maamme saaristossa. Porilaisten marssia ja Maamme-lauluakin hän kuunteli asiaankuuluvalla kunnioituksella.

Kuitenkin kaikilla näillä keisareilla oli myös niin sanoakseni pimeä puolensa. Leo Tolstoi kauhisteli Aleksanteri I:n sadismia, kun tämä ruoskitutti yhä uusia sotilaitaan kuoliaaksi. Aleksanteri II:sta tuli Puolan pyöveli ja vähän ennen kuolemaansa hän oli jo saanut valmiiksi uuden perustuslain, jossa suomalaisista olisi tullut vain yksi tasa-arvoinen(!) osa Venäjän alamaisia. Ovet venäläistymiselle olisi pienen vähemmistöryhmän osalta avattu selkoselälleen.

Kuitenkin noita keisareita rakastettiin Suomessa ja pidettiin maamme suojelijoina ja hyväntekijöinä. Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla ja Aleksanteri I:n patsas Säätytalon fasadissa puhuvat omaa kieltään.

Mikäli puuta arvostellaan hedelmiensä perusteella, on Aleksanteri-keisarien saama arvonanto nimenomaan Suomessa ilman muuta ansaittua. Paradoksaalisesti he myös myötävaikuttivat siihen, ettei raja Suomen ja valtakunnan välillä päässyt madaltumaan.

Suomalaiset elivät omien instituutioidensa suojassa ja valtakunta naapurissa eli omaa elämäänsä. Jopa venäläistä väestöä meillä oli tavattoman vähän. Paljon vähemmän kuin nyt, sekä absoluuttisesti että suhteellisesti

Elmo E. Kailan mielestä juuri nämä ”hyvät” keisarit olivat pahinta, mitä Suomen kannalta voi kuvitella. Heidän takiaan ei Suomessa edes osattu pitää yhteyttä Venäjään kansallisena onnettomuutena, vaan jopa päinvastoin Kuitenkin Venäjä oli vihollinen, koska se oli Venäjä, ikuisesti laajenemishaluinen imperiumi.

Bolševikkien Venäjään oli sitten jo helpompi piirtää rajaa, olihan kyseessä mieletön oppirakennelma, joka oli suistanut entisen suurvallan kurjuuden ja heikkouden tilaan ja joka myös oli yrittänyt ottaa Suomen takaisin yhteyteensä kotimaisten petturiemme voimalla.

Valitettavasti vapaussotamme ei kuitenkaan ollut ollut selkeää sotaa Venäjää ja venäläisiä vastaan. Luokkasotaahan se käytännössä oli ollut, arvioi Kaila, käyttäen käsitettä, joka yleensä kuului hävinnen osapuolen sanavarastoon.

Ryssävihan nostattamiselle löytyi joka tapauksessa sitten paljonkin suotuisaa välineistöä maailmansotien välisenä aikana. Merkittävin oli epäilemättä se suomalaisvaino, joka sai suorastaan kansanmurhan mitat ja jota toteutettiin erityisesti Inkerissä ja Itä-Karjalassa.

Suomalaisten joukkosiirrot pois raja-alueilta, joita tapahtui pariinkin otteeseen ja brutaali inkeriläisten kollektivisointi herättivät protesteja Suomessa etenkin ylioppilaspiireissä vuonna 1931. Suomen kielen totaalinen lakkauttaminen koko valtakunnassa vuoden 1937 lopusta alkaen sai sen sijaan jo vähemmän huomiota osakseen. Sehän jo tiedettiin jo, millaisesta menosta ja maasta oli kysymys. Yli kymmenen tuhannen suomalaiset teloituskaan ei jäänyt sellaisenaan salaisuudeksi, joskin sen mittasuhteet kyllä.

Suomalaisten kohtalo muistutti mitä suurimmassa määrin muiden vastaavanlaisten ulkomaalaisten vähemmistöjen kohtaloa. Ellei joku halua tässä yhteydessä puhua kansanmurhasta, hänellä lienee päteviä perusteita näkemykselleen.

Tämä oli kuitenkin bolševismia. Ei venäläisyys koskaan aiemmin ollut esiintynyt samanlaisena uhkana. Kyllä Aleksanteri-keisarien aika oli monella yhä rakkaassa muistossa.

Niinpä kun ennen talvisotaa neuvostolehdistö laukaisi häpeämättömän disinformaatiokampajan Suomea vastaan yritti pääministeri Cajander vedota Suomen ja Venäjän suhteiden historian valoisiin sivuihin ja nosti siitä esimerkiksi nimenomaan Aleksanteri-keisarien ajat.

Neuvostoliitto, tuo työläisten ja talonpoikien sosialistinen valtio, joka ei hyväksynyt sitä, että sitä olisi kohdeltu normaalina valtiona, esitti omassa propagandassaan Cajanderin puheen tämänkin kohdan muka häpäisevänä. Eihän työväen ja talonpoikien Neuvostoliitolla ollut mitään yhteistä kaikkia työtätekeviä ja vähemmistökansoja sortavan tsarismin kanssa.

Tämä esitettiin hyvin paatoksellisesti neuvostohallituksen äänenannattajan vastineessa, jonka otsikkona oli ”Variksenpelätin pääministerin paikalla” (Шут гороховый на месте премьер-министра). Ja lehdessä esitettiin myös pilakuva ”Vaarallinen numero” Cajanderista sirkuspellenä hullunkurisine viiksineen tanssimassa Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n kuvat rinnassaan.

Tuo venäjän ”variksenpelätin” on suoraan suomeksi käännettynä ”hernepelle” ja kun pian tämän jälkeen aloitettiin valtava kiihotuskampanja ympäri Neuvostoliittoa, toistuivat kokousten julkilausumissa usein sanat ”pelle” ja ”variksenpelätin”.

Vähissä oli siis nyt se kansallinen pääoma, jonka Suomi oli hankkinut olemalla lojaalissa symbioosissa keisarillisen Venäjän kanssa lähes vuosisadan verran. Suorastaan pyhinä pidetyistä keisareista olikin tullut antisankareita.

Samahan tapahtui sittemmin Neuvostoliiton romahdettua myös Leninin kohdalla. Jumaluuden huipuilta hänet syöstiin paholaisten joukkoon, vaikka juuri nyt näyttää siltä, että hänestä ollaan eklektisesti tekemässä samaan aikaan sekä suurkonnaa että suurta sankaria.

Aleksanteri-keisarien aikana Suomessa opittiin se reaalipolitiikan laji, jota sittemmin on kunnioitettu ”suomettumisen” nimellä. Siinä oli suuri annos poliittista neroutta ja se tuotti meille sitten aikanaan nuo valtiopäivät lukemattomine myönteisine seurauksineen samaan aikaan, kun koko puolalaisuus haluttiin hävittää. Omintakeisen kansallisen politiikkamme turvin pystyimme myös saamaan kylmän sodan vaarallisista asetelmista suuren kansallisen hyödyn.

Mutta harvat asiat historiassa ovat immuuneja uusille tulkinnoille. Luulenpa, että tämän ajan Elmo E. Kailat jo teroittavat kyniään päästäkseen kieltämään niiden menneisyyden saavutustemme arvon, jotka saatiin yhteistyössä Venäjän kanssa.

Ehkä kaikki olikin vain petosta ja harhaa? Eikö olisi ollutkin parempi olla aina suoraselkäinen ja seurata Puolan tietä? Ehkä nyt ainakin tässä vaiheessa, täysiarvoisena (!) Naton jäsenenä olisi jo aika maalata menneisyys uusilla väreillä?

Tähän tapaanhan historian tulkintoja on muuteltu Venäjällä, mutta sillä maalla on oma, omituinen historiamme, kuten nykyään yhä uudelleen toistellaan. Luulenpa, ettei meillä ole syytä samanlaiseen historiapolitiikkaan kuin naapurissa.