perjantai 1. syyskuuta 2023

Takapajuisuudesta edistykseen

 

Pohjanmaan kansa ja kulakki

 

Artturi Leinonen, Lakeuksien lukko. WSOY 1920, 348 s.

 

Artturi Leinonen (1888-1963) oli mielenkiintoinen miesoletettu. Hän oli alun perin kansakoulunopettaja, mutta sittemmin Maalaisliiton kansanedustaja, Ilkka-lehden päätoimittaja ja tuottelias kirjailija.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Leinonen osallistui jääkäriliikkeeseen ja joutui ”kalterijääkäriksi” Špalernajan vankilaan, Pietariin. Lapuan liikkeeseen Leinonen osallistui aluksi innolla, mutta kääntyi sitten vastustamaan liian radikaaliksi muuttunutta menoa eikä suostunut päästämään suojeluskuntalaisiaan osallistumaan Mäntsälän kapinaan. On jopa arveltu hänen yhdessä Matti Laurilan kanssa estäneen sisällissodan puhkeamisen.

 Sanomalehtimiehenä Leinonen joutui kuukaudeksi Vaasan lääninvankilaan kokoomuspoliitikko Paavo Virkkusen kunnian loukkaamisesta. Poliitikkona Leinonen oli kaksi kertaa kansanedustajana ja neljästi presidentin valitsijamiehenä. Hänestä tuli sodan jälkeen innokas Kekkosen kannattaja.

Tämäkin lyhyt elämäkerta riittää piirtämään kuvan lujasta ja itsenäisestä miehestä, joka kykeni seisomaan omalla kannallaan. Siitä hyvästä tietenkin seurasi kaikenlaisia ikävyyksiä, tappouhkauksia myöten.

Käsillä olevan romaanin Leinonen kirjoitti heti vapaussodan jälkeen ja se luotaa puolen vuosisadan aikana tapahtuneen kehityksen keskeisiä elementtejä. Sen päähenkilöt muistuttavat kukaties itse kirjoittajaa peräänantamattomassa lujuudessaan. Ainakin niillä oli vastineita todellisuudessa.

Kun Lenin päätti panna Venäjällä hulinaksi, hän joutui turvautumaan niihin aineksiin, jotka olivat käytettävissä. Marxilaisittain ajatellen sosialistinen vallankumous syntyisi lainomaisesti sitten ja vasta sitten, kun kapitalismi olisi kasannut pääomat yksiin käsiin ja jättänyt suuret, proletarisoidut joukot kurjuuteen.

Tällaisia ilmiötä sai Venäjällä hakemalla hakea ja luulla löytäneensä ennen kaikkea suurkaupungeista. Mutta kansan ylivoimainen enemmistö oli talonpoikia, joiden elämässä kapitalismilla oli kovin vähän tekemistä. Kuitenkin löytyi yksittäisiä tapauksia, jolloin talonpoika oli vaurastunut ja suorastaan rikastunut. Useimmiten siihen liittyi naapurien maiden ostaminen.

Tällaiset rikastuneet talonpojat herättivät tietenkin naapureissa kateutta ja kaunaakin. Alkeellisessa taloudellisessa ajattelussa toimi nollasummapeli: kun yksi haali resursseja itselleen, olivat ne muilta poissa. Tuo yksi sai vihat niskaansa ja hänestä käytettiin nimityksiä kulak (nyrkki) ja mirojed (kylän syöjä).

Itse asiassa nuo rikastuneet talonpojat olivat yleensä edistyksellisen maanviljelyksen uranuurtajia, heillä oli varaa hankkia koneita ja he pystyivät myymään tuotteitaan muillekin. Suuri osa talonpojista eli sen sijaan kädestä suuhun ja joutui lainailemaan kulakeilta ja käymään heillä töissä.

Lenin saarnasi massoille ”alkeellista demokratismia”, kuten hän asiaa nimitti kirjasessaan Valtio ja vallankumous: kateelliset ja kaunaiset oli yllytettävä vauraamman kimppuun ja jakamaan itselleen hänen haalimansa omaisuus. Eihän tässä mitään marxilaisuutta ollut, mutta psykologisesti se toimi ja takasi kannatuksen. Siksi, ja vain siksi tätä politiikkaa toteutettiin.

Juuri tällainen ”kylänsyöjä”, taloudessa menestynyt ja maita ostellut henkilö on romaanin patruuna, ruotsinkielinen ja jopa Ruotsista tullut liikemies, jolla on kolme laivaa merellä, yksi höyryvene joella, vasarapaja kosken varrella, oluttehdas ja suuri maatila, jota on laajennettu ostamalla naapurien tiluksia. Aina eivät keinot ole olleet ihan rehellisiäkään, vaikka pohjimmiltaan patruuna on kelpo mies.

Toisella puolella on vanhakantainen isäntä, joka halveksii kaikkea nykyaikaista, ei salli heinää kylvettävän pelloilleen eikä nykyaikaista syvältä kyntävää ketoauraa hankittavan. Hän on muuten entinen huligaani ja tappelija, mikä kuvaa hänen äkkijyrkkää luonnettaan.

Kuinka ollakaan, tuo vanhan kansan talonpoika rakentaa kiusallaan maalleen padon, joka kaiketi juuri on tuo lakeuksien lukko. Hänelle siitä ei ole mitään hyötyä, mutta onhan patruunalle vahinkoa. Jotta kuvio muodostuisi sellaiseksi kuin tarpeen on, tapahtuu niin, että patruunan poika, josta on tullut kansan mies ja maahenkinen, rakastuu itsenäisen isännän tyttäreen.

Patruuna ei usko talonpoikaan. Nuo moukat eivät osaa muuta kuin toistaa vanhaa. Kaikki edistys myös maanviljelyksessä on tuotava muualta, herraskaisen väen puolelta.

Poika on toista mieltä, sillä hän tuntee kansan ja ymmärtää, että hiomattoman kuoren alla piilee timantti. Jopa talonpoikaiset huligaanit osoittavat ihailtavaa luonteen lujuutta, kun heitä julkisesti piiskataan hurjasteluistaan. Sitä paitsi uudistukset viljelymenetelmissäkin ovat jo alkaneet: talonpojat ovat ostaneet paljon heinänsiementä ja ketoaurojakin.

Tässä kirjassa kuvataan nälkävuosien aikoja, joiden jälkeen modernisaatio myös Suomen maaseudulla lähti ennenäkemättömään vauhtiin. Tämän romaanin kirjoittamishetkellä noista ajoista olo kulunut vain puoli vuosisataa ja vanhat ihmiset muistivat ne vielä. Lukijalle ei tarvinnut erikseen osoitella, mikä valtava -muutos maaseudullakin oli tapahtunut.

Talonpoika oli kun olikin perimmältään yhtä hyvä kuin herra ja parempikin. Niinpä myös patruunan pojasta tuli talonpoika sen jälkeen kun hänen isänsä oli tehnyt konkurssin ja laivoista ja tehtaista oli jouduttu luopumaan.

Nyt vasta pääsi myös romanssi kukoistamaan, sillä heilastelu ja avioituminenkin herran kanssa olisi säätyerotuksen takia vielä ollut talonpojalle mahdotonta, ainakin tässä tapauksessa. Toki poika oli oppinut hyvää suomea, mutta patruunan seurapiiri oli ruotsinkielistä.

Romaani loppuu siihen, miten vanha talonpoika purkaa patoaan ja kuolee sen kaatuessa. Edistys vyöryy lakeuksille ja nimenomaan talonpoikien kautta. Talonpoikaisto on kuin onkin se voima, joka muuttaa maailman, eivät sen sijaan vieraat patruunat.

Ja se tärkein meinasi unohtua: Patruunan muutettua Ruotsiin, alkavat pieneläjät ostella takaisin aikoinaan myymiään tiloja. Tässä sadussa edistys merkitsee myös paluuta taaksepäin.

Toki yhtiöiden ostamia tiloja todellisuudessakin aikoinaan paljon palautettiin Lex Pulkkisen voimalla.

5 kommenttia:

  1. Viehättävän maa- ja tervehenkinen kertomus, mistäpä samanlaisia tähän aikaan. Tämäkin kuvaa suomalaisten henkistä kuolemaa, tilan antamista muille "kulttuureille".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulttuurille, ei kulttuureille!

      Pakkoenglanti ja amerikkalaistuminen on tuhonnut suomalaisuuden ja suomen.

      Poista
    2. Sain juuri erinomaista asiakaspalvelua ravintolassa amerikkalaiselta nuorelta naiselta ja juomarahan lisäksi laitoin ravintolaan sähköpostitse vielä kehut perään.

      Palautteessa en maininnut siitä, että kommunikointi tapahtui englanniksi.

      Mielummin engalanniski aidon anglosaksin kanssa kuin kyökkisuomeksi itäeuroopan ihmeen tai somalin kanssa!

      Poista
  2. "Kuinka ollakaan, tuo vanhan kansan talonpoika rakentaa kiusallaan maalleen padon, joka kaiketi juuri on tuo lakeuksien lukko. Hänelle siitä ei ole mitään hyötyä, mutta onhan patruunalle vahinkoa". Kirjasta tehtiin myös Matti Kassilan ohjaama elokuva, jossa yksi kotimaisen elokuvan mainioimpia kohtauksia, nimittäin se, missä Aku Korhonen tallustaa käärmeissään, patruunalle kiukkuisena puronvartta pitkin, pysähtyy, ja loihe lausumaan kärttyisällä äänellä: "Kiusa se on pienikin kiusa. (tarkkaan mitoitettu tauko) Tähän tuloo PATO"

    VastaaPoista
  3. Sivumennen sanoen: kirjassa käytetään myös sanaa "vihapuhe".

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.