perjantai 1. syyskuuta 2023

Vähän vanhaa juttua

 

Tykkiveneiden uhan alla Sulkavan seudulla vuonna 1789

 

Vuonna 1789 oli Kustaan sota muuttunut aktiiviseksi edellisen vuoden kompurointien jälkeen. Venäläiset hyökkäsivät keväällä Porrassalmen ja Mikkelin kautta Savoon, josta kyllä sitten pian perääntyivät ja kokivat myös Parkumäen tappion.

Joka tapauksessa Puumala jäi venäläisten käsiin samoin kuin Savonlinnan salmet ja venäläisten vasta rakennettu laivasto pystyi mellastamaan Savonlinnan eteläpuolella mielin määrin. Puumalassa olleet ruotsalaiset tykkiveneethän oli evakuoitu kesäkuussa Raikuun kanavan kautta Haapavedelle, jossa ne olivat vastakkain venäläisten kanssa ja toimivat aktiivisesti etenkin Laitaatsillassa.

Etelämpänä taistelut keskittyivät venäläisten epäonnistuneen Savon operaation jälkeen Kymijoelle. Merkittäviä taisteluja käytiin myös Sulkavan-Puumalan tien varrella olevalla Pirttimäellä, josta käsin ruotsalaiset yrittivät Puumalan valtausta ja josta venäläiset taas koettivat karkottaa heidät. Sulkava oli taas niinikään ruotsalaisissa käsissä Veskansaa eli vuoden 1743 rajan Venäjän puoleista osaa lukuun ottamatta.

Ruotsalaisten kyky maihinnousuoperaatioihin Savonlinnan eteläpuolella oli nyt hyvin rajoitettu laivaston puutteen vuoksi. Joka tapauksessa majuri Morian hyökkäsi Puumalaan 300 miehen voimin 16.8. ylittäen Kietävälän virran ja tietenkin myös joko Varmavirran tai Linnanvirran/Hakovirran päästäkseen mantereelta Partalansaarelle.

Morian käytti apunaan tukkilauttoja ja arvattavasti myös kaikkia mahdollisia veneitä, joita seudulta saatiin haalittua. Hyökkäys ei ollut menestys, kun joukkojen koordinaatio petti, mutta silti Morianin manööveriä kiitettiin: hän suoritti erittäin vaikean marssin edestakaisin ja toi vielä mukanaan saaliina kaksi tykkiäkin.

Pihlajalahdessa oli keväällä ollut vuoden 1743 rajan takana sijainnut venäläisten etuvartio, joka oli tehnyt siellä tunnetun tiedusteluhyökkäyksenkin. Ruotsalaisen version mukaan se oli torjuttu urhoollisen korpraali Buchtin toimesta, joka oli harhauttanut vihollisen luulemaan, että puolustajia olikin komppaniatolkulla.

Joka tapauksessa Sulkavan-Savonlinnan tie oli Pihlajalahdessa Ruotsin puolella hyvin varustettu redutilla ja pattereilla. Tykkejäkin taisi Pihlajalahden linnoituksessa olla koko ajan paikalla, vaikka niitä oli vähän eikä niitä riittänyt joka paikkaan siroteltaviksi. Ne olivat kevyitä 3- ja 6-naulaisia ja kulkivat mukanakin. Paikka oli joka tapauksessa vaaranalainen ja lahti johti suoraan venäläisten asemiin.

Parkumäen taistelun jälkeen venäläisillä ei enää ollut edellytyksiä pitää tukikohtaa Pihlajalahdessa, mutta sen sijaan heillä oli vahva laivasto, jonka nopeita hyökkäyksiä eivät pienet maavoimien osastot millään kyenneet torjumaan, hidasliikkeisempiä kun olivat.

12.8. Sulkavalta raportoitiin, että seitsemän tykkisluuppia, jotka muistuttivat kaleereja ja kolme muuta alusta lähestyi pitäjän alueita.

21.8. tiedotettiin Stedingkille jälleen, että Sulkavalla liikkui taas venäläisten sluuppeja. Jonkin ajan kuluttua Adlercreutz tiedotti Sulkavalta, että venäläiset olivat ryöstäneet yhden torpan, arvattavasti evästä hakiessaan.

 Asia herätti huolta ja kapteeni Lode marssi 60 miehen kanssa Sulkavalle, jossa sluuppeja nähtiin aina silloin tällöin myöhemminkin. Olihan niiden pakko kulkea Vekaransalmen kautta, mikäli halusivat pysyä yhteydessä etelään ja Lappeenrantaan, joka oli niiden päätukikohta. Laivastoa tarvittiin varmasti myös Pirttimäen uhkaamassa Puumalassa.

Pihlajalahteen mainitaan Loden jättänen 32 miestä, joten sielläkin pidettiin ainakin tässä vaiheessa koko ajan vartiota.

Ruotsalaisten oma aktiivisuus Saimaalla rajoittui nyt pakostakin Savonlinnan pohjoispuolelle, jossa he suorittivat muun muassa hyökkäyksen Varparannalle, missä menettivät yhden aliupseerin ja kaksi miestä.

Suuria vesioperaatioita olivat vuonna 1789 kuitenkin ennen muuta Laitaatsalmen taistelut, joissa kaksi laivastoa oli vastakkain ja rantapatterin tukivat taistelijoita. Yhdessä sellaisessa kolmen vihollisen aluksen kerrottiin vaurioituneen, omia tappioita ei raportin mukaan ollut.

29.8. Stedingkin päiväkirjassa kapteeni Loden kerrotaan tiedottaneen, että vihollinen oli taas tunkeutunut Pihlajalahteen ja noussut siellä maihin. Tavaststjerna- niminen upseeri kertoi vihollisen nousseen siellä maihin kuuden sluupin voimin.

Nyt Pihlajalahdessa oli joka tapauksessa oli myös ruotsalaisia tykkejä ja maihin nousseiden venäläisten kanssa syntyikin pienehkö tykistötaistelu. Siinä kaksi Porin rykmentin suomalaista sai vammoja kranaatin paineaallosta. Venäläiset toivat maihin 12-naulaisen tykin ja suomalaiset vastasivat 6-naulaisella ja lisäksi vielä haupitsi ampui pari laukausta.

 Kun vahva rakuunaosasto Kallislahdesta oli tullut avuksi, kerrottiin vihollisen perääntyneen, mutta vieneen mennessään tai hävittäneen ruotsalaisten sinne kokoamat veneet. Voisipa arvella, että niitä oli haalittu seuraavaa Puumalaan suunniteltua hyökkäystä varten. Sellainen yrityshän oli juuri epäonnistunut, mutta seuraava oli tarkoitus tehdä seuraavana vuonna ja kaikki olikin sitten jo valmiina, kun tieto rauhasta saatiin.

Veneiden menettäminen herätti levottomuutta myös sikäli, että vihollinenkin saattoi käyttää niitä tehdessään maihinnousuja. Sellaisia ei kuitenkaan Sulkavan-Puumalan alueella tapahtunut eikä kai tarvittukaan, kun vesistön solmukohdat olivat venäläisten käsissä.

 Taistelujen keskipiste oli jo Parkumäen jälkeen ja vuonna 1790 etelässä, jossa ruotsalaiset aloittivat kuninkaan johdolla komeasti hyökkäämällä Kärnäkoskelle. Siellä olivat vastakkain tuhannet miehet ja keisarinnakin seurasi tapahtumia tiiviisti.

Siellä osallistuovat taisteluihin myös Ristiinan pienet tykkijollat, jotka muuten näyttävät pysyneen syrjäisen lahtensa perällä taistelujen ulkopuolella. Kaksi pientä tykkijollaa vedettiin joka tapauksessa nyt jopa koskesta ylös Partakoskelle. Tiedustelua Saimaalla ne jokseenkin varmasti myös tämän sodan aikana harjoittivat.

Ruotsin puoli oli siis aina vuonna 1788 tapahtuneesta Savonlinnan piirityksen loppumisesta ja kesäkuussa 1789 tapahtunessta Puumalan valtauksesta lähtien altavastaajana Savonlinnan eteläpuolisella Saimaalla ja joutui koko ajan liikuttelemaan alueellaan joukkoja tykkiveneiden pelossa.

 Niiden muodostamasta vaarasta ilmeisesti johtui myös se, että kenraali Stedingk sijoitti esikuntansa Partalaan eikä lähemmäs Saimaata, vaikkapa Sulkavan pikkuiseen kirkonkylään, josta ainakin oli hyvät yhteydet joka suuntaan.

 

Vrt. Stedingkin arkisto, Savon prikaatin komentajan arkisto 101, 27-37.

 

3 kommenttia:

  1. Liittykö Partalansaaren viereisen Pouhasaaren redutti näihin tapahtumiin?

    VastaaPoista
  2. "kenraali Stedingk sijoitti esikuntansa Partalaan"

    Kuten Sandels myöhemmin ennen Koljonvirran taistelua.

    VastaaPoista
  3. Voiko sanoa, että tämä sota päättyi lopulta tasapeliin?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.