maanantai 25. syyskuuta 2023

Tieteen ja taiteen välillä

 

Naisten mies ja kirjojen

 

Panu Rajala, Päin elämää. Muistelmani. Siltala 2023, 701 s.

 

Rajala vertaa tässä kirjassaan kerran itseään Henri Troyatiin ja mielestäni vertaus on osuva. Armenialaissyntyinen Troyat oli kohtuullinen romaanikirjailija, mutta ennen muuta erittäin ahkera tietokirjailija, jonka suurmieselämäkerroista tuhannet ja taas tuhannet suomalaisetkin ovat oppineet suurimman osan siitä, mitä he tietävät vallankumousta edeltäneestä Venäjästä.

Aina löytyy niitä, jotka suhtautuvat väheksyvästi Troyatin elämäkertoihin ja totta onkin, etteivät ne usein ole asiatiedoiltaan aivan tarkkoja tai suuriin oivalluksiin perustuvia. Sen sijaan ne ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja mukaansa tempaavia. Troyatin lukijat tuskin tulevat pahasti harhaan johdetuiksi siitä huolimatta, että saavat nauttia lukemastaan.

Troyatista muuten tuli Ranskan Akatemian jäsen ja jossain pitkän elämänsä vaiheessa myös sen doyen. Voisi myös kysyä, miksei Rajalasta ole tehty Suomessa akateemikkoa. Ovathan sen kunnian aiemmin saaneet esimerkiksi Väinö Linna -tosin tieteen akateemikkona- Mika Waltari, Veijo Meri ja jopa Kirsi Kunnas, jota nyt ainakin saattaisi pitää kovin epäakateemisena henkilönä.

Rajala olisi joka tapauksessa sopinut ja miksei toki sopisi vieläkin siihen rooliin harvinaisen hyvin, mikäli asia meillä ymmärrettäisiin hieman ranskalaisemmin. Toki ymmärrän, että olemme Suomessa eikä tarkoitukseni tässä ole ihannoida vieraiden maiden tapoja.

Tutkimuksen ja populaarin esityksen yhdistäminen taitaa meillä joka tapauksessa olla hieman aliarvostettua ja toisaalta on toki niin, että akateemikkoja on meillä niin vähän, etteivät kaikki parhaat suinkaan ehdi saamaan tuota arvonimeä, vaikka juonittelijat jostakin syystä siihen suostuisivatkin.

Eihän Tuomo Polvisestakaan koskaan tullut akateemikkoa eikä myöskään Matti Klingestä, jonka ambitioihin tuo arvonimi muiden lisäksi varmastikin kuului. Ymmärrettävämpää on, ettei joukkoon huolittu myöskään Matti Kurjensaarta, vaikka Ralph Enckell jossakin yhteydessä tahtoi henkevästi korottaa hänet tuohon asemaan.

Rajalaan palatakseni, hän kuuluu niihin läpeensä ahkeriin tutkijahirmuihin, joille seitsemänsataasivuinen elämäkerta on jokapäiväistä leipää. Aluksi hän keskittyi F.E. Sillanpäähän, jonka maisemissa organisoi paikallista kulttuuria, vieden sen valtakunnalliselle tasolle. Vasta vanhempana alkoi suuria elämäkertoja tupsahdella tiuhaan.

Muistelmat eivät tietenkään liity vain työhön. Elämäkerta, joka ei sisältäisi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia olisi yhtä tyhjän kanssa. Niinpä nuo vaiheet tulevat tässäkin kirjassa esille ja lukija saa taas kerran tutustua norssien tärkeään ja omahyväiseen maailmaan.

Tärkeä paikka se on tämän maan historiassa ollutkin. Sen nuorten nerojen mainetta auskultanttien kauhuna en osannut aikoinaan edes pelätä ja kenties siitä syystä selviydyin sieltäkin ehjin nahoin, palveltuani sitä ennen Tipulan tyrmäävien kaunottarien keskuudessa.

Naiset ovat monen miehen elämän keskipiste, se napa, jonka ympärille kaikki muu saa kiertyä ja koko sana voi siten saada suorastaan ruumiillisen merkityksen.

Kertoja, kuten moni muukin pääsi poikuudestaan vasta suurten hankaluuksien ja pettymysten jälkeen, mutta sitten olikin tie auki taivasta myöten ja toinen toistaan lumoavammat sulottaret saivat toteuttaa kaipuunsa ilmeisen kyvykkään kumppanin kanssa.

Käsitys siitä, että paratiisissa on käärmeitä, on perusteltu. On ilmeistä, että niillä on jokin erityinen suhde juuri Eevaan, jolla on kai geneettinen taipumus pyrkiä tavalla tai toisella hallitsemaan miestä ja pitämään tämä kokonaan itsellään.

Rajala ei suinkaan pöyhkeile valloituksillaan, mutta kirjasta käy ilmi, ettei suhde yhteen naiseen välttämättä edellyttänyt muista luopumista. Sanotaan, ettei kukaan voi palvella kahta herraa, mutta rouvien kohdalla asia on useinkin aivan toinen.

Ihminen ja nimenomaan mies ei ole yksiavioinen yhtä ankarasti kuin jotkut joutsenet ja muutkin alemmat eläimet. Imettäväisillä on usein sellainen viehtymys vastakkaiseen sukupuoleen, ettei meneillään oleva pääasiallinen suhde sulje pois muita. Ihmisellä kiimakin on jatkuvaa.

Rajala ei siis sano mitään sen kummallisempaa omasta käytöksestään, kuin toteaa hienovaraisesti muutaman tosiasian. Sitä paitsi hullaantuminen tiettyyn henkilöön saattoi hänelläkin olla niin perusteellista, ettei edes sovitusta avoimesta suhteesta tullut mitään, kun syrjähypyt eivät kiinnostaneet, vaikka halukkaita naisia kyllä riitti.

Joka tapauksessa Rajala sai naissuhteistaan lokaa niskaansa yllin kyllin. Tunnen itsekin ns. älymystön lukeutuvan naisen, joka ilmoitti vihaavansa koko äijää. Olen varma siitä, ettei hän koskaan ollut lukenut tältä riviäkään. Sen sijan pelkkä suhteen avomielinen kuvaaminen kävi jotenkin naisen luonnolle, siis maailmalla liikkuvat pelkät puheet asiasta.

Absurdin teatterin pimentoihin jouduttiin sitten tuon surullisen kuulusan metoo-hysterian aikoihin. Silloin Rajala kertoo työskennelleensä jonkin naisen kanssa vierekkäin päätteen edessä istuen ja taputtaneensa tätä toverillisesti olkapäälle, kun löytyi jotakin kiinnostavaa.

Tästäpä seurasi ilmianto seksuaalisesta häirinnästä, johon kustantaja reagoi asianmukaisella vakavalla hartaudella ja antoi varoituksen.

Kun Rajala tapasi saman naisen jossakin tilaisuudessa ja pilan päiten taputti tätä taas olkapäälle, seurasi uusi varoitus…

Rajalaa kannattaisi ehkä verrata Matti Klingeen, vaikka erotkin ovat selvät. Klingen maanisiin mittoihin paisunut narsismi ilmenee hänen mammuttimaisessa omaelämäkerrassaan ja vuosittaisissa päiväkirjoissaan. Siitä huolimatta ja jopa juuri siksi ne ovat kuitenkin mitä parhainta luettavaa ja merkittävä aikansa kirjallinen monumentti.

Klingen intohimona on asioiden älyllinen hahmottaminen ja historian suuret linjat. Itsensä hän näkee erään aikakauden tai ehkäpä parinkin monumenttina, jonka asema intellektuaalisen historian ketjussa on kiistaton.

Rajalan eron Klinge tekee selväksi jo kirjan kansi, jollaista Klinge ei olisi kuuna kullan valkeana suvainnut tai edes voinut kuvitella. Rajala onkin kiinnostuneempi ennen muuta maailman konkreettisesta puolesta sellaisenaan, ilman tuota suurta aikakausien yhteyttä, esimerkkinä vaikkapa potkupallo tai naisten napa ja muu ainutkertainen, mutta samalla ikuisesti sama ruumiillisuus.

Vaikka Rajalan tutkimukset ovat kiinnostavampaa lukemista kuin Klingen, ovat hänen muistelmansa ja päiväkirjansa (Nuoruuden neljäs näytös, Minerva 2015) paljon tylsempiä ja joskus suorastaan haukotuttavia. Mutta tämä nyt koskee vain tiettyjä paikkoja. Kokonaisuutena kirja on kiinnostava ja tarpeellinen lisä tekijänsä suurenmoiseen tuotantoon.

10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Huomautan vielä, että Rajala oli oman tiensä kulkija, joka viis veisasi siitä maahamme jotenkin pesiytyneestä akateemisesta snobbailusta, jonka mukaan kirjailijoiden eämäkerroilla ei ole arvoa, kun heitä tutkitaan...

      Poista
  2. Kannatan, jo pelkästään siitä syystä, että jopa tällainen suunsoittaja ja ikuinen valittaja katsottiin akateemikkoaineksi: https://yle.fi/a/3-10645998

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpä sitä onkin perustelua kerrakseen. Ehkä Kaurismäeltä ylijääneen akateemikon arvon voisi tosiaan ojentaa Rajalalle, ja taputtaa samalla häntä vähän olalle?

      Poista
  3. "Rajala olisi joka tapauksessa sopinut ja miksei toki sopisi vieläkin siihen rooliin harvinaisen hyvin, mikäli asia meillä ymmärrettäisiin hieman ranskalaisemmin. "

    Kyllä siihen tarvitaan enemmän kuin hieman ranskalaisuutta. Ei herra Rajalaa voida verrata Väinö Linnaan, Mika Waltariin, Veijo Mereen eikä edes Kirsi Kunnakseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on makuasia, sanoi Musti kun muniaan nuoli...!

      Poista
    2. Eikös Aki Kaurismäen akateemikko-arvo kerro nimenomaan "ranskalaisuuden" nauttimasta arvostuksesta. Hänhän on -- tai ei siis ole muuta kuin -- junttisuomalaisuuden sublimaatiossa maailmalla onnistunut kymmenennen asteen Godard-imitaattori.

      Poista
  4. Vuosikymmeniä sitten päätin että elämäni aikana keräisin kotiimme kirjaston johon hankkisin kaikki eurooppalaisen kulttuurimme paradigmaattisten ajattelijoiden avainteokset ja maailmankirjallisuuden klassikot. Siinä vaiheessa kun kirjasto alkoi paisua yli kolmen tuhannen teoksen, ja kun aloin itse tulla tietoisemmaksi siitä mikä oman kulttuurimme kirjallisesta perinteestä saattoi puhutella nimenomaan minua, tein ankaran harvennusoperaation, jossa juuri kaikenlaiset rajatapauksetkin -- tai kaikki sellaiset tekijät joista ei ollut hyötyä syvyyspsykologisen tai sosiologisen ymmärryksen lisäämisessä -- saivat lähteä.

    Sanoisin, että ikääntyessä silmät voivat kirkastua, ellei elämämme sitten ole sulkenut niitä eyes wide shut syvyyspsykologisiin ansoihin, jollainen nykymaailman "zeitgeist" -- kulttuurisen narsismin ja uhriajattelun julkimuotojen henki -- juuri on. Sanoisin että kotikirjastossani on nyt ikään kuin helpompi hengittää, eikä kalman haju enää käy nenään.

    VastaaPoista
  5. No, jotain kai voisin sanoa minäkin, kun, alkaakseni triviaalista päästä, olen tuntenut kaikki Panu Rajalan puolisot, ja yhdellä oli jopa syntymäpäivä sama kuin minun vaimollani - jäi vain synttärikahvit juomatta yhdessä. Toinen, kirjallisessa mielessä olennaisempi seikka oli se, että FES:n poika oli esimieheni työurani alkuvuosina ja siten portti sillanpääläiseen tosiolevaan: hänen kirjansa olin tietenkin löytänyt jo noin 15 -vuotiaana, ihan itse. Pidin jo aikojen alussa Panun kolumneista, joita hän vuosien ajan leiskautteli Aamulehden palstoilla, ja kehuinkin niitä, toivoen hänen keskittyvän kulttuurieämän ihmeisiin, mitä hän sitten luontevasti FES:n elämkertamagnumin jälkeen ryhtyikin harjoittamaan. Onhan se häpeä, että tuollainen mestarismies on jäänyt erinäisten konnakoukkujen seurauksena vaille tieto-Finlandiaa (Unio Mystica) ja toden totta kirjallisuuden professuuria (teatteriprof. hän oli). Jo kymmenen vuotta sitten totesin blogissani, että jossain muualla Rajala olisi laajasti arvosttu kirjailijabiografioillaan, sellainenhan on kulttuurin ja valistuksen perusta, kansalliskirjallisuudne klassikkojen elämäkerrat ja teostulkinnat nykykatsannossa! - PS, Panu on muuten Suomen paras luennoitsija, aivan ilmiö, siitä saimme äskettäin Sillanpään 135-vuotisseminaarissa oivan näytön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Akateemisessa maailmassa parhaan luennoitsijan tittelistä on aikojen varrella käyty kisaa retoriikan kilparadalla -- Eino Kailaa pidettiin sen taidon suvereenina mestarina, ja Ville Revon mukavassa muistelmakirjassa "Kättentaputukset raastuvassa" on kuvakin, jossa Kaila näyttää eturiviin itsensä runsaslukuisesti tunkeneille tyttöopiskelijoille profiiliaan.

      Seuraavan sukupolven suosikki oli Esa Saarinen, jonka oppiala, filosofia, koki kummallisen nousukauden 70- 80-luvuilla. Hänellä oli jo televisiokin käytettävänään ja hallussa -- sanoisin että koko 60-luvun jälkiperintö -- tuo "jäljestätulevien valtava lauma" -- ammensi omaan narsismiinsa voimaa Saariselta.

      Jos nyt sitten Rajalasta olisi tullut sarjalle jatkaja, se osuisi jo kulttuurirappion kauteen -- eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt ja kehittynyt erityinen, vanhan ja keskiajan retorisen perinteen korvannut silmän ja näköaistin -- visuaalisen mieltämisen -- kognitiivinen emergenssi on omana aikanamme jo laantumaan ja taantumaan päin, ja ehkä piankin palaamme taas puheen kognitiivisilla ominaisuuksilla vaikuttamisen maailmaan. Ehkä tässä vaiheessa sosiopsyykkistä taantumaa Rajalalla olisi todellakin aikalaisille jotain annettavaa.

      Poista

Kirjoita nimellä.